Palsta tuntuu väärältä mutta jollain tavalla jutussani on jotain ujouteen liittyvää.... tai joku tälläinen huono itsetunto seikka.
Eli kuten joku jo ehkä osaa aavistaakkin en pidä itseäni ujona, uskallan lähestyä ihmisiä, saan puhuttua, en jännitä, en pelkää sosiaalisia tilanteita, ääneni on kantava ja artikulaationi selkeää..... Mutta sitten näitä huonoja puoliakin lyötyy, kadulla kävellessä vältelen vastaan tulevien ihmisten katseita, en osaa enää oikeastaan hymyillän vaan kasvoni ovat jumittuneet mitään sanomattomaan haudanvakavaan ilmeeseen joka ei värähdäkkään vaikka mitä tapahtuisi, en muista milloin olisin viimeksi kunnolla nauranut ainakaan ääneen. Minta on tullut niin helvetin vakava, ainakin olemukseltani.
Erityisesti tänään kun tapasin kolme erillaista ihmistyyppiä, ajattelin että miksi minä olen tälläinen jörö. Ensin etsiessäni elokuvia anttilan tungoksessa tiskin toisellepuolen ilmaantui kaksi nuorta tyttöä joilla oli kokoajan hauskaa he lukivat elokuvien takatekstejä ja nauroivat kokoajan kaikille pienille, minusta niin tyhmille, jutuille. Sitten kävellessäni himaan ohitin kaksi nuortamiestä joista toinen kailotti kovaan ääneen jostain ilmeisen henkilökohtaisesta asiasta välittämättä vähäänkään siitä että puoli kaupunkia kuuli hänen selostuksensa ja viimeisenä käydessäni kaupassa ja palatessani jälleen himaan, ikuisuudelta tuntuvissa liikenne valoissa nuori tyttö katseli minua huomaamattomasti kadun toiseltapuolen, minä tunsin itseni todella vaivautuneeksi ja yritin tapani mukaan katsella jotain muuta ja kun valot lopulta vaihtuivat tyttö käveli ohitseni, vilkaisi minua kulmiensa alta ja hymyili. Päästyäni himaan jäi tuijottamaan itseäni pitkäksi aikaa peilistä, en pidä itseäni mitenkään rumana, hiukan on kasvot finnien arpeuttamat ja partakin oli jäänyt ajamatta, ja aika kapea kasvoinen olen kun olen niin hemmetin laiha ja pitkä. Eli en pidä itseäni minää komistuksenakaan. Yleensä jos joku minua katsoo ja hymyilee tai jää vilkuilemaan epäilen että hän näkee minussa jotain huvittavaa...... Niin että taitaa olla itsetunnossa vikaa.
20v nouri mies.
Ruma talvitakkin minulla kyllä on....... tai ainakin minusta tuntuu siltä.
Eli kuten joku jo ehkä osaa aavistaakkin en pidä itseäni ujona, uskallan lähestyä ihmisiä, saan puhuttua, en jännitä, en pelkää sosiaalisia tilanteita, ääneni on kantava ja artikulaationi selkeää..... Mutta sitten näitä huonoja puoliakin lyötyy, kadulla kävellessä vältelen vastaan tulevien ihmisten katseita, en osaa enää oikeastaan hymyillän vaan kasvoni ovat jumittuneet mitään sanomattomaan haudanvakavaan ilmeeseen joka ei värähdäkkään vaikka mitä tapahtuisi, en muista milloin olisin viimeksi kunnolla nauranut ainakaan ääneen. Minta on tullut niin helvetin vakava, ainakin olemukseltani.
Erityisesti tänään kun tapasin kolme erillaista ihmistyyppiä, ajattelin että miksi minä olen tälläinen jörö. Ensin etsiessäni elokuvia anttilan tungoksessa tiskin toisellepuolen ilmaantui kaksi nuorta tyttöä joilla oli kokoajan hauskaa he lukivat elokuvien takatekstejä ja nauroivat kokoajan kaikille pienille, minusta niin tyhmille, jutuille. Sitten kävellessäni himaan ohitin kaksi nuortamiestä joista toinen kailotti kovaan ääneen jostain ilmeisen henkilökohtaisesta asiasta välittämättä vähäänkään siitä että puoli kaupunkia kuuli hänen selostuksensa ja viimeisenä käydessäni kaupassa ja palatessani jälleen himaan, ikuisuudelta tuntuvissa liikenne valoissa nuori tyttö katseli minua huomaamattomasti kadun toiseltapuolen, minä tunsin itseni todella vaivautuneeksi ja yritin tapani mukaan katsella jotain muuta ja kun valot lopulta vaihtuivat tyttö käveli ohitseni, vilkaisi minua kulmiensa alta ja hymyili. Päästyäni himaan jäi tuijottamaan itseäni pitkäksi aikaa peilistä, en pidä itseäni mitenkään rumana, hiukan on kasvot finnien arpeuttamat ja partakin oli jäänyt ajamatta, ja aika kapea kasvoinen olen kun olen niin hemmetin laiha ja pitkä. Eli en pidä itseäni minää komistuksenakaan. Yleensä jos joku minua katsoo ja hymyilee tai jää vilkuilemaan epäilen että hän näkee minussa jotain huvittavaa...... Niin että taitaa olla itsetunnossa vikaa.
20v nouri mies.
Ruma talvitakkin minulla kyllä on....... tai ainakin minusta tuntuu siltä.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Joskus on itselläkin ollut vastaava olo. En tosiaan kyennyt muistamaan, milloin olisin nauranut edellisen kerran. Minulla ilottomuuden, päämäärättömyyden ja harmauden takaa paljastui loppujen lopuksi masennus. Tosin siinä vaiheessa kun menin (pakotettuna) lääkäriin oli jo edetty sängynpohjalle täydelliseen apaattisuuteen. Eli en olisi itsekään noita lieviä oireita tunnistanut, mutta jälkikäteen ajatellen olivat varmaan juuri sitä, että oli pikku hiljaa lipumassa henkisen kuopan pohjalle. Muta noh, en siinä pahimmassakaan tilassa tajunnut olevani sairas vaan pidin vaan itseäni paskana, laiskana saamattomana ihmisenä, kun ei muuta pysty tekemään kun itsemään kaikki päivät.
Sinun kohdallasi ei välttämättä ole kyse masennuksesta ja vaikka olisikin , sen ei tarvitse ajautua samaan pisteeseen kuin minulla. Huono itsetunto, alemmuudentunto, lievä vainoharhaisuus ( juuri tuo, että ihmiset naureskelevat, eivät hymyile minulle), ärtyisyys, ilottumuus - nämä ovat merkki siitä, että aivoissasi ei ole ehkä kaikki kunnossa.
Omaan aivokemiaan voi kuitenkin vaikuttaa. Liiku ulkona valoisana aikana. Valo auttaa, liikkuminen myös. Itselleni erityisesti hyvänolontunnetta tuottaa, jos pääsen luontoon liikkumaan. Eläinten seurailu, kauniit maisemat ilahduttavat. Koeta löytää ilon ja naurun aiheita.Naura, vaikkei ihan naurattaisi. Nauraminen itsessään vapauttaa hyvänolonyhdisteitä aivoissa. Hymyllä on vastaava vaikutus. Eli hymyile vaikka väkisin. Jos et halua julkisella paikalla keinovirnuilla, niin tee niin kotona. Sanovat, että kalan sisältämät rasvahapot auttaisivat masentuneita aivoja korjaamaan kemiaansa. En tiedä siitä, mutta kala on terveellistä muutenkin. Koeta tavata ihmisiä joista pidät ja joiden seurassa viihdyt , niin mieliala nousee.
Eivät kaikki ihmiset ole yhtä nauravaisia. Mutta jos ei koskaan hymyilytä tai naurata tai et tunne iloa , tyytyväisyyttä, onnea... jos tavoitteet ja unelmat ovat kadonneet... silloin on syytä huolestua.
Toivon, että löydät naurusi.
En usko että olen masentunut, en näe elämää synkkänä ja merkityksettömänä, eikä ole tullut tunnetta että pitäisi kävellä sillalta alas. Enkä pidä itseäni huonona, ehkä tylsistynyt ja juuri tuo päämäärättömyys kun en oikein yhtään tiedä mitä minun täytyisi tehdä kun työharjoittelukin kolmen viikon kuluttua päättyy.
Ja onhan minulla "harrastuksia" keräilen elokuvia, kirjoittelen, ja nyt pitäisi Remestä alkaa lukemaan. Ulkonakin olen yrittänyt liikuskella enemmän, luontoa täältä keskustasta ei oikein lyödy, ehkä jokunen orava. Ja kyllä minä tunnen iloa, tyytyväisyyttä, onnea jne, mutta ne vain jäävät jonnekkin sisälle eivätkä näy ulos päin. Välillä luulen hymyileväni, tulee sellainen tunne että suupielet ovat ylös päin, mutta kun katson peilii ei hymyä näy missään.
En ole ikinä syönyt kalaa, ehkä jokin rasvahappojen puutos tauti on muhinut siälläni ja tehnyt minusta tälläisen.
Kun kadulla joku kävelee vastaan ja hymyilee, epäilen että hän näkee minussa jotain huvittavaa, koska en osaa ajatella että hän hymyilisi minulle jonkin muun asian takia. Haluaisin tietää hymyileekö vastaan tulia minulle siksi että "hän näkee minussa jotain" vai siksi että hän näkee minussa jotain.
Vuosien saatossa minusta on ilmeisesti tullut täysin sisäänpäinsuuntautunut, eli pitänee alkaa etsiskelemään sitä naurua jostain syvältä sisämmästä.
No et sinä tosiaan kovasti masentuneelta kuulosta, ehkä hieman alakuloiselta.
Me ihmiset olemme erilaisia - kaikki eivät ole nauravaisia ja patologisen eksentrisiä. Nykymaailma on ujoille, hiljaisille ja mietiskeleville ihmisille vihamielinen, kun tavoiteltava luonteenlaatu näyttäisi olevan yltiösosiaalinen, puhetta tursuava vitsiniekka. Kuitenkin ne hiljaiset ehtivät jotain miettiäkin ja jos toisten jatkuvalta puheelta saisivat sanasen väliin, niin huomattaisiin, että miettimällä niihin sanomisiin tulee ideaakin.
Olet sellainen kuin olet. Ainoa, mitä sinusta haluaisin "parantaa" on tuo huono itsetuntosi. Naiset kuule pitävät viehättävinä aikas rujonkin näköisiä miehiä- itseasiassa pieni särmä tekee vaan hyvää, enkä edes usko, että olet niin vaatimattoman näköinen kuin annat ymmärtää. Joten luulenpa, että tytöt sinulle hymyilevät, koska todella näkevät jotain. :) Koeta vaan uskoa se ja hymyile takaisin. Hymy ei maksa mitään. Ehkä ensialkuun se hymysi ei edes näy ulospäin, mutta kyllä se sisäinen hymy pikkuhiljaa löytää tiensä kasvoille asti.
Et ehkä ole nauravainen, mutta koeta kuitenkin hieman naurua löytää elämääsi. Nauraminen tekee hyvää mielelle ja kropalle myös. Nauraminen on hauskaa :).