Hei!
Olen 19-vuotias nuori nainen. Minusta tuntuu, ettei minulla ole ihan kaikki kunnossa, ja haluaisinkin saada vähän ulkopuolisten, tuntemattomien ihmisten näkökulmia omaan tilanteeseeni, sillä en itse näistä asioista uskalla esim. kenellekään ystävälleni puhua.
Kun olin 13-vuotias aloin oksennella. Olin aina ollut vähän muita pyöreämpi ja tykkäsin kovasti kaikesta makeasta. Lisäksi lapsuuteni ei ollut mistään helpoimmasta päästä esim. perheen raha-ongelmien, koulukiusaamisen ja isän vakavan peliriippuvuuden vuoksi. Purin pahaa oloani syömällä herkkuja, sitten oksentamalla ne ulos. Vanhempani huomasivat tämän, mutta eivät puuttuneet asiaan juuri mitenkään.
Pikkuhiljaa aloin laihtua, sillä lopetin herkkujen syömisen. Pian tilanne meni siihen että lopetin syömisen kokonaan, ja jos joskus saatoin yhdenkin ruisleivänkäntyn syödä, oksensin sen ulos. Liikuin paljon. Vanhempani erosivat ollessani 15-vuotias, mikä vei asioita vielä huonommalle tolalle.
Loppujen lopuksi, ollessani lukiossa, heräsin itse tilanteeseen ja sain elämääni pikkuhiljaa korjattua. Nykyisin en oksentele niinkään paljoa, mutta tiedän omaavani todella huonon itsetunnon, mikä tulee esille esim. poikaystävän pettämisellä, yritän nimittäin pönkittää itsetuntoani hakemalla muiden miesten huomiota. Inhoan omaa kehoani ja tunnen olevani lihava. Vaikka olen seurustellut poikaystäväni kanssa yli vuoden, en siltikään voi näyttäytyä hänen (tai kenenkään muunkaan) edessä alasti. Tiedän olevani normaalipainoinen, mutta näen itseni sairaalloisen lihavana. En pysty katsomaan omia valokuviani. Koen oloni ahdistuneeksi koko ajan, välillä ahdistus purkautuu tärinänä, hengenahdistuksena ja hysteerisenä itkuna sekä sillä, että suutun herkästi ja pinnani on kireällä. Ruoan ja oman lihavuuden ajattelu vie minulta valtavasti energiaa. Olen vain niin pirun väsynyt. Toisinaan toistelen itselleni ettei minua mikään vaivaa, ja vähän aikaa meneekin ihan hyvin. Sitten paha olo ja oksentelu palaavat kahta pahempana.
Poikaystäväni jaksaa päivä toisensa jälkeen toistella miten ihana ja kaunis hänen mielestään olen. Silti tunnen oloni rumaksi ja uskon hänen valehtelevan. Olen aina ollut ns. "kunnon tyttö", hyvä koulussa ja harrastuksissa, tunnollinen ja kiltti. Vaadin itseltäni paljon.
Kertokaa minulle, olisiko minun teidän mielestänne syytä hakeutua ammattiauttajalle? Poikaystäväni on huomannut omituisen käytökseni ja on ehdottanut, että kävisimme yhdessä psykologin juttusilla. Minua pelottaa mennä sinne ja välillä tuntuu, että se olisi ihan turhaa, eikä minua mikään vaivaa.
Olen 19-vuotias nuori nainen. Minusta tuntuu, ettei minulla ole ihan kaikki kunnossa, ja haluaisinkin saada vähän ulkopuolisten, tuntemattomien ihmisten näkökulmia omaan tilanteeseeni, sillä en itse näistä asioista uskalla esim. kenellekään ystävälleni puhua.
Kun olin 13-vuotias aloin oksennella. Olin aina ollut vähän muita pyöreämpi ja tykkäsin kovasti kaikesta makeasta. Lisäksi lapsuuteni ei ollut mistään helpoimmasta päästä esim. perheen raha-ongelmien, koulukiusaamisen ja isän vakavan peliriippuvuuden vuoksi. Purin pahaa oloani syömällä herkkuja, sitten oksentamalla ne ulos. Vanhempani huomasivat tämän, mutta eivät puuttuneet asiaan juuri mitenkään.
Pikkuhiljaa aloin laihtua, sillä lopetin herkkujen syömisen. Pian tilanne meni siihen että lopetin syömisen kokonaan, ja jos joskus saatoin yhdenkin ruisleivänkäntyn syödä, oksensin sen ulos. Liikuin paljon. Vanhempani erosivat ollessani 15-vuotias, mikä vei asioita vielä huonommalle tolalle.
Loppujen lopuksi, ollessani lukiossa, heräsin itse tilanteeseen ja sain elämääni pikkuhiljaa korjattua. Nykyisin en oksentele niinkään paljoa, mutta tiedän omaavani todella huonon itsetunnon, mikä tulee esille esim. poikaystävän pettämisellä, yritän nimittäin pönkittää itsetuntoani hakemalla muiden miesten huomiota. Inhoan omaa kehoani ja tunnen olevani lihava. Vaikka olen seurustellut poikaystäväni kanssa yli vuoden, en siltikään voi näyttäytyä hänen (tai kenenkään muunkaan) edessä alasti. Tiedän olevani normaalipainoinen, mutta näen itseni sairaalloisen lihavana. En pysty katsomaan omia valokuviani. Koen oloni ahdistuneeksi koko ajan, välillä ahdistus purkautuu tärinänä, hengenahdistuksena ja hysteerisenä itkuna sekä sillä, että suutun herkästi ja pinnani on kireällä. Ruoan ja oman lihavuuden ajattelu vie minulta valtavasti energiaa. Olen vain niin pirun väsynyt. Toisinaan toistelen itselleni ettei minua mikään vaivaa, ja vähän aikaa meneekin ihan hyvin. Sitten paha olo ja oksentelu palaavat kahta pahempana.
Poikaystäväni jaksaa päivä toisensa jälkeen toistella miten ihana ja kaunis hänen mielestään olen. Silti tunnen oloni rumaksi ja uskon hänen valehtelevan. Olen aina ollut ns. "kunnon tyttö", hyvä koulussa ja harrastuksissa, tunnollinen ja kiltti. Vaadin itseltäni paljon.
Kertokaa minulle, olisiko minun teidän mielestänne syytä hakeutua ammattiauttajalle? Poikaystäväni on huomannut omituisen käytökseni ja on ehdottanut, että kävisimme yhdessä psykologin juttusilla. Minua pelottaa mennä sinne ja välillä tuntuu, että se olisi ihan turhaa, eikä minua mikään vaivaa.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Ehdottomasti kannattais hakeutua psykologille tms! Mä luulen, että vaikka uskotteletkin ittelles (välillä), että kaikki on kunnossa, tiiät kuitenkin sisimmässäs, ettei oo. Suosittelen tosiaan ammattiauttajan pakeille menemistä, se oikeesti auttaa. Syyksi mielestäni kävisi huono itsetunto, oksentelu(/syömisvaikeudet jos niitä on).
Onko niin, että vaadit itseltäsi liikaa? Voisiko se aiheuttaa itsetunto-ongelmia?
Mene jollekin ammattiauttajalle ja kerro epävarmuudestasi apuun ja tilanteestasi. Hän kyllä osaa auttaa sinua jos tarve vaatii (ja uskoisin, että vaatii). Lapsuuden/nuoruudenajan kokemukset vaikuttavat tekstisi perusteella siltä, ettei niitä ole purettu. Terapiaa voisit myös harkita, mutta etene vaiheittain ja käy kysymässä, tarvitsetko apua. Uskon, että tarvitset.
Ja jos käyt kerran turhaan, niin mitä sitten? Sitten olet käynyt kerran ammattiauttajalla, ja samalla nähnyt, millaista se on. Tällä saat samalla vaiennettua (oli suunta mihin hyvänsä, eli sait sitten jatkoapua tai sinut todettiin ongelmattomaksi) sen pienen äänen, joka korvan juuressa sinulle vaikertaa, ettei kaikki olekaan ihan hyvin.
Siitä ei ole mitään haittaa, jos käynnistä ei ollutkaan hyötyä, jos et tarvinnutkaan apua. Enemmän haittaa on siitä, että tarvitsisit apua, mutta et osaa hakea sitä ajoissa!
Ja sanotaankin, ettei mikään murhe ole liian pieni... :) Keskustele poikaystäväsi kanssa vakavasti (kuten oletkin jo ehkä tehnyt), hän voi hyvinkin olla oikeassa.
Toivottavasti tää autto jotenkin! :)