Olen ollut kaksi vuotta sairaala-hoidossa masennuksen takia. Ihan oikeasti masennuksen takia, psykooseja ei ole vaikka hypomaaninen onnistun välillä olemaankin. En suuremmin nauti elämästä, yleensä. En harrasta mitään, kotona ollessa voin nukkua lähes 20 tuntia vuorokaudessa. Omaa vikaanihan tämä kaikki tietysti on, mitäs olen niin laiska ja saamaton: en osaa tehdä mitään, en älyä mistään mitään, enkä halua ottaa vastuuta omasta olemisestani vaan makaan vain ja valitan.
Yritän opiskella, mutta sitäkään en jaksa kun luonnevikaiset, henkisesti teinin tasolle jumittuneet akat ovat nälvimässä ja ronkkimassa mun olemistani omaa egoaan nostattaakseen. Miespuolisten opiskelijakollegojen höpinöitä ei voi ottaa tosissaan egon-nostatus -mielessä, eivät siis häiritse.
Todennäköisesti mua odottaa työkyvyttömyyseläkeläisen upea elämänura, mikä tosin sopii mulle mainiosti: otan mielelläni vastaan rahaa siitä että olen tekemättä mitään.
Yritän opiskella, mutta sitäkään en jaksa kun luonnevikaiset, henkisesti teinin tasolle jumittuneet akat ovat nälvimässä ja ronkkimassa mun olemistani omaa egoaan nostattaakseen. Miespuolisten opiskelijakollegojen höpinöitä ei voi ottaa tosissaan egon-nostatus -mielessä, eivät siis häiritse.
Todennäköisesti mua odottaa työkyvyttömyyseläkeläisen upea elämänura, mikä tosin sopii mulle mainiosti: otan mielelläni vastaan rahaa siitä että olen tekemättä mitään.
Vastaukset 6
Vanhimmat
tulkitsen tän satiirisesti, joten hyvä tuuletus! Mun terapeutti tankkasi mulle vuoden, että mitä minä haluan tehdä elämässäni ja olin ihan, että kun en vittu tiedä, kun mikään ei kiinnosta. Nyt olen sitten ymmärtänyt sen, haluan levätä ja vain olla, enkä halua koko ajan miettiä, että miten pitäisi yrittää enemmän. Terapeutti sanoi, että hyvä juttu nyt tiedät mitä haluat.
kehotan pohtimaan samaa kysymystä, mulla kesti vuosi löytää vastaus.
Mistä saisi potkua elämään. Olen itsekkin, en sanoisi että laiska, mutta arka, pelokas, ja ennemmin sellainen syrjäänvetäytyvä yksilö.Nämä ominaisuudet eivät kyllä ole positiivisia, etenkään miehellä.
Ja nytkun työttömyys alkoi, tiedän jotta se masentaa jonkunverran ja passiivisuus vain lisääntyy, sinänsä kun olin töissä söin lääkkeitä, sos.tilanteiden pelko,pakkoneuroosi ongelmaan, ne lääkkeet tekivät minusta aivan toisen ihmisen, pystyin olla omaitseni ihmisten seurassa, en ollut arka, en kokoajan ajatellut mitä muut ihmiset nyt sattuvat ajattelemaan, siis yksinkertaisesti olin oma itseni.
Samalla ne lääkkeet toivat minulle tarmoa, ja sellaista aikaansaamista, ja tekivät minusta ihmisen joka haluaisinkin olla. Nytkun töitä ei ole, en lääkkeitä syö, koska työttömänä pärjään ilmankin.
Nyt mietenkin että mitenkä saisin elämään sellaista potkua, tarmoa, tulisin rohkeammaksi enkä olisi arka, vaan rohkeasti pitäisin puoleni. Itse en muuta ole keksinyt muutakun väkisin vain menen tilanteisiin jotka pelottavat ja sillä tavalla vahvistun.
Jos joutuu huonosti kohdelluksi, tämä on aina ihan omaa syytä. "Jokainenhan valitsee omat kokemuksensa täysin vapaasti olosuhteista ja toisista ihmisistä riippumatta." Näin kenenkään ei tarvitse ottaa vastuuta siitä miten oma toiminta vaikuttaa toisiin ihmisiin ja jokainen voi mellastaa oman mielensä mukaan.
Pitäis olla niin helvetin itseriittoinen ja keskittyä treenaamaan persoonaansa ynnä muuta vastaavaa...
Ei ole edes mitään hyvää syytä näihin kaikkiin ongelmiin joten siitä saa tuntea syyllisyyttä ja alemmuutta,
samoin kuin siitä että on niin toivoton tapaus ettei terapiatkaan tehoa, tai mielialalääkitys.
Joku päivä mietin että entäs jos masennus onkin (ollut) ainoa keino saada huomiota ja "huolenpitoa" - ei se tosin taida ainakaan enää oikein toimia kun en enää halua tukeutua ahdistuksissani terapeuttiini (eikä ole tietenkään muitakaan joihin tukeutua kun ei osaa olla ihmisten kanssa). Jos mun aivot eivät osaa kokea enää mitään muuta kuin masennusta ja ahdistusta? Mulla ei ole oikeasti aavistustakaan siitä miten ihmiset tavoittavat positiivisia asioita ja saavat niitä kerättyä elämäänsä.
Kotona nuo valittavat jatkuvasti kuinka on liikaa työtä jne. En tiedä onko ongelmana oikeasti työn määrä vai se, että jostain syystä on tullut tavaksi valittaa asiasta koko ajan... Yksi on työkyvytön ja toinen potee jotain marttyyri-syndroomaa, syyttää toisia omista elämänvalinnoistaan.
Yksi pariskunta ei suostu ottamaan tilasta mitään vastuuta. Kakaroiden kasvattaminen on niille pyhä elämäntehtävä jota mikään (sis. työntekeminen ja elannon hankkiminen) ei saa häiritä. Tulee sellainen vaikutelma että henkisiä resursseja niillä tilan pyörittämiseen olisi, perhe-elämä on tasapainoista jne., toisella alan koulutuskin. Perustuuko näiden tasapaino sitten kuitenkin vain siihen että sulkeudutaan omaan onnelaan jossa mikään ei vahingossakaan pääse tasapainoa järkyttämään?
Ilmeisesti olen oppinut mittamaan ihmisiä työn kautta. Samapa tuo.
Olen ihmetellyt että jos työn ulkopuolella olevat ihmiset ovat yhteiskunnalle pelkkä kuluerä niin miten julkisen sektorin työntekijät sitten sopivat tähän kuvaan. Täystyöllisyys olis ilmeisesti mahdollista vain jos julkinen sektori työllistäisi kaikki työttömät, ja mikäs tämän systeemin nimi sitten olikaan ja kuinka hyvin se toimikaan... Oikeasti työttömät tulevat halvemmiksi (kuulostaapa järjettömältä, ihmisen täytyy tulla halvaksi) kuin julkisen sektorin työntekijät, siksi kaikkea keskitetään jne.
Työhyvinvointiakin mainostetaan tuottavuutta lisäävänä asiana. Voi hyvin jotta olisit mahdollisimman hyödyllinen ihminen? Ihmisiä mitataan rahassa, enkä tiedä onko sille edes mitään järjellisiä vaihtoehtoja.