Olen päättänyt nyt heittää hanskat nurkkaan. Piti mennä juhlimaan uuttavuotta perheen kanssa, en jaksanut. Nukuin taas koko päivän ja samoin on ollut koko loman ajan.
Koulusta en saanut joulutodistusta koska poissaoloja on paljon ja muutenkin kamppailen kokoajan opiskelujen kanssa kun en todellakaan älykäs ole.
Päivät kuluvat yksin pienessä huoneessa. Hädintuskin jaksan laittaa valoja päälle. Ystäviä ei ole, ei ole ollut vuosiin. Olen vajonnut niin alas kuin mahdollista, olen täysi luuseri. Elämäni on tyhjää täynnä. Ei harrastuksia, ei edes mielenkiinnon kohteita. Kulutan aikaa netissä surffaillessa, en edes omaa ystäviä verkossa. Mahdotonta se olisikin koska minulla ei ole ikinä mitään sanottavaa. Olen maailman tylsin ihminen ja osaan vain valittaa.
Syön suruuni ja inhoan itseni senkin takia. Aloitin viiltelyn uudestaan vuosien tauon jälkeen koska tiedän että ansaitsen kaiken tuskan jonka saan. Olen niin arvoton ja oksettava, en ole edes ihminen. Olen pelkkä loinen.
Tätä helvettiä on jatkunut niin kauan kuin voin muistaa. En edes tiedä enää, mitä normaali elämä on ja miltä tuntuu silloin kun ei tunnu pahalta. Masennus on peto joka on syönyt minua pala palalta ja nyt olen enää pelkkä kuori. En itke, en huuda, olen vain. Enkä jaksa enää edes toivoa.
Koulusta en saanut joulutodistusta koska poissaoloja on paljon ja muutenkin kamppailen kokoajan opiskelujen kanssa kun en todellakaan älykäs ole.
Päivät kuluvat yksin pienessä huoneessa. Hädintuskin jaksan laittaa valoja päälle. Ystäviä ei ole, ei ole ollut vuosiin. Olen vajonnut niin alas kuin mahdollista, olen täysi luuseri. Elämäni on tyhjää täynnä. Ei harrastuksia, ei edes mielenkiinnon kohteita. Kulutan aikaa netissä surffaillessa, en edes omaa ystäviä verkossa. Mahdotonta se olisikin koska minulla ei ole ikinä mitään sanottavaa. Olen maailman tylsin ihminen ja osaan vain valittaa.
Syön suruuni ja inhoan itseni senkin takia. Aloitin viiltelyn uudestaan vuosien tauon jälkeen koska tiedän että ansaitsen kaiken tuskan jonka saan. Olen niin arvoton ja oksettava, en ole edes ihminen. Olen pelkkä loinen.
Tätä helvettiä on jatkunut niin kauan kuin voin muistaa. En edes tiedä enää, mitä normaali elämä on ja miltä tuntuu silloin kun ei tunnu pahalta. Masennus on peto joka on syönyt minua pala palalta ja nyt olen enää pelkkä kuori. En itke, en huuda, olen vain. Enkä jaksa enää edes toivoa.
Vastaukset 30
Vanhimmat
Kirjoitan sinulle päivällä, pian käyn nukkumaan. Mutta ennen sitä, sinä olet ihminen, sinulla on oikeus rakastaa itseäsi, sitä sinun sisin tahtoo, mutta masennus on sumentanut sisimpäsi sanoman. Masennus on syöttänyt sinulle myös sanan luuseri, ei sinun todellinen minä sitä ole. Masennus on voitettavissa, mutta yksin saatat olla voimaton sitä nujertamaan.
Asut kuitenkin vanhempiesi kanssa, onko sinulla turvallinen ja sinusta välittävät vanhemmat? Eivätkö he ole puuttuneet masennuksesi syihin ja mitenkään siihen, että sinulla on koulusta poissaoloja liikaa, ja et siksi saanut todistusta? Tiedostavatko sinun vanhemmat masennuksesi syvyyden? Onko sinulla sisaruksia ja minkä ikäinen olet?
Vaikka sinusta tuntuu, että koulun käynti on vaikeaa, kun koet, että et ole älykäs. Kaikki eivät ole koulun käyntiä ajatellen lahjakkaita, mutta heillä on muita lahjakkuuksia, jotka eivät pääse koulussa esille. Sinullakin on aivan varmasti vahvuus ja lahjakkuus, josta löydät itsellesi ammatin, jossa viihdyt ja tiedät, että se on se sinun juttu.
Kuule hyvä ystävä, kyllä sinulle on elämä tarkoitettu. Olet erinäisistä syistä joutunut masennuksen valtaan, eikä sinua ole riittävästi kuunneltu, tai oletko sitten peittänyt vaikeutesi. Vanhemmat eivät pysty lukemaan ajatuksiasi, jos et ole niistä avoimesti kertonut. Jos sinulla on isovanhemmat, voisitko ajatella, että avautuisit heille, jos saisit heiltä paremmin ymmärrystä ja apua, ja jos he ovat mielestäsi luotettavia ja hyviä ihmisiä.
Ajattelen sinua hyvällä, kun käyn nukkumaan. Palaan ja kirjoitan lisää. Ajattele, sinua ei ole hyljätty, minä tahdon lukea ja kuulla pahan olosi. Autan, jos voin jotenkin luoda sinuun uskoa ja toivoa elämästä, sillä sitä on. Lämmöllä Sumppi
Päivällä oli tarkoitus kirjoittaa, mutta jostain syystä en saanut tätä vastausviesti-näyttöä avautumaan.
Saanko olla sinun ystävä, jolle voit kirjoittaa? Jokaisella ihmisellä on ystäviä, ne voivat olla myös tuntemattomia, tiedostamattomia. Sinulla on varmasti sukulaisia, myös e.m. ystäviä, joita et tiedä tai tiedosta. Et ole yksin, vaikka tunnetkin, että olet täysin yksin.
Ajattelin yöllä, kun kävin nukkumaan, että mitä voisi merkitä se, kun kirjoitit, että elämäsi on tyhjää täynnä. Tiedätkö, kun itse oli pahasti uupunut, minussakaan ei ollut kuorta enempää. Hyvä, että tiesin nimeni. Olin voimaton ja tuntui siltä, että olen lähes muumiona kävelevä ihminen, sen, minkä jaksoin kävellä. Olin univaikeuksieni eli täydellisen unettomuuden vuoksi täysin tyhjä. Mutta niin minulla, kuin sinullakin se voi olla tyhjyyttä, joka kerää uutta voimaa muutokseen. Itse lähdin siitä toipumaan, kun sain uneni takaisin ja sen jälkeen aloin voida enemmän kuin hyvin. Siihen uskon sinunkin kohdalla. Olet nuori, koska käyt koulua. Uskoisin, että sinulla lapsuusaika on taakse jäämässä ja aikuisuus edessä. Koet tyhjyyttä, koska et tiedä, mitä aikuisuus toisi tullessaan. Se vaihe on hyvin monelle nuorelle vaikeaa aikaa, koska samalla on itsenäistymisvaihe myös vanhemmista menossa, eli irtautuminen kotoa. Vanhemmat on ja pysyy niin kauan kuin on elämää, eli sitä ei tarvitse pelätä. Välitkin vanhempiin, jos ne rakoilee, paranee iän myötä, voit siihenkin luottaa.
Koska käyt koulua, oletko käynyt kouluterveydenhoitajan luona keskustelemassa, miten sinun masennustasi, elämäsi tyhjyyttä voisi yrittää hoitaa, jotta saisit otteen myös kotisi ulkopuolisesta elämästä? Sinun sisimmässä on elämän haluinen minäsi, joka tahtoo päästä sieltä masennuksen alta esiin ja ottaa päätäntä vallan. Pitäisi yrittää oivaltaa keinoja, miten saisimme sen elämänhaluisen sisimmän minäsi esille, jotta se voisi toteuttaa tahtoaan sinun kauttasi tuottaen samalla sinun elämälle tarkoituksen, ilon ja seuraa myös internetin ulkopuolelta. Eli myös sinun elämälle on tarkoitus, kukaan meistä ei ole syntynyt tänne turhaan. Elämä kannattelee myös sinua, kun saat tahdon voimaa antaa sille mahdollisuuden. Löydät oman vahvuutesi, vaikka aina se ei helpolla avaudu.
Kerro itsestäsi enemmän, sillä tahdon auttaa sinua omien edellytysteni mukaan. En ole ammatti-ihminen, mutta tahtoa on sitten sitäkin enemmän. Tahdon sinun mieleesi toivon kipinän, joka voi valaista mielesi ja ohjata elämääsi valoa ja elämisen iloa kohden.
Lämmöllä! Sumppi
Hei Sumppi.
Kiitos pitkästä ja ajatuksia herättävästä vastauksestasi. Laitan tähän vähän lisää tietoa itsestäni.
Olen 20 vuotias. Ilmeisesti ihmiset luulivat, että olen nuorempi koska puhun koulusta. Opiskelen ammattioppilaitoksessa. En asu enää vanhempieni luona. En usko, että he tietävät masennuksestani koska käyn tapaamassa heitä aika harvoin ja esitän silloin normaalia. Tosin aiemmin olen heille puhunut siitä ja silloin he eivät hyväksyneet asiaa vaan uskoivat, että liioittelin.
Olen kerran käynyt lääkärin vastaanotolla jolloin sain alustavan diagnoosin vaikeasta masennuksesta sillä rasti-ruutuun-menetelmällä. Söin lääkkeitä pari kuukautta (en huomannut vielä vaikutuksia) mutta asuin vielä silloin kotona ja vanhempani eivät hyväksyneet lääkehoitoa joten lopetin koska en jaksanut tapella asiasta. Puhumassa olen käynyt, terapiassa ja koulun kautta. Lopetin sen koska se ei hyödyttänyt mitään.
Olen ajatellut joskus että kokeilisin uudelleen lääkitystä, mutta jonotusajat ovat niin pitkät ja tuntemattomille avautuminen ahdistavaa. Koko ruljanssi tuntuu liian vaikealta. Lisäksi en ole itsekkään varma aina olenko masentunut vai ainoastaan vain huono ihminen. En jaksa mennä sinne ja vakuutella niille ihmisille että ongelmia on. Koska minulla ei ole päihdeongelmia eikä isoja traumoja niin yleensä ne vain lässyttävät jotain siitä, että pitäisi olla positiivinen ja vaikka kirjoittaa päiväkirjaa. En edes tiedä enää, mitä positiivinen tarkoittaa.
Olen joskus pohdiskellut, että ehkä jotkut syntyvät onnettomina maailmaan kontrastiksi toisten onnelle. Eihän kukaan voi olla onnellinen, ellei ole jotakuta johon verrata. Itse koen, että masennus on osa persoonaani. En osaa ajatella sitä erillisenä sairautena. En muista, millaista oli ennen masennusta. Ehkä kyse on vain luonteenpiirteestä ja näin on tarkoitettu.
Tähdennän vielä että en aio tehdä itsemurhaa. Luovuttamisella tarkoitan antautumista. Kohtalon hyväksymistä. Olen ennen tehnyt sitä vähemmissä määrin ja se on aina helpotus.
Mikään yksittäinen temppu ei minua tästä suosta nosta, sen tiedän. Elämäni on niin pahasti romuna että kaikki pitäisi rakentaa uudelleen, lattiasta kattoon. Ja suoraan sanoen on paljon helpompaa ja turvallisempaa vain olla edes yrittämättä.
Tämän takia olen siis luuseri - koska olen valinnut etten enää edes taistele ongelmia vastaan.
Hei! Kiitos tarkentavasta kirjoituksestasi! Luin muut kirjoitukset, jotka oli mielestäni puhuttelevia, ymmärtäviä, hyviä, kannustavia. Huomaat, sinua ymmärretään, tahdotaan myötäeläen auttaa.
Olet nuori, eikä monella sinun ikäisellä ole elämää vielä rakennettu mitenkään, et ole mitään menettänyt. Tämä hektinenkin aika koetaan suorittamisen ajaksi. Siitä tulee tunne, että elämä on suorittamista, ja että minun pitäisi olla siten jotain, jonka voisi kehystää joksikin määreeksi. Mutta, mitä me ollaan, ihmisiä, pelkkiä ihmisiä, joilla on ensimmäinen oikeus hyväksyä itsensä sellaisena, miksi hänet on luotu. Siis suoritus ajatuksena on turha, sillä elämä ohjaa ja antaa meille voimaa, mikä on meille itse kullekin tarkoitettu. Sinä olet tehnyt mielestäni ihan oikean ratkaisun, hyväksyt kohtalosi. Itse ajattelen hyvinkin vahvasti, että meidän kunkin elämälle on valmis käsikirjoitus. Käsikirjoitus on yhtä kuin kohtalo, eli sen tapahtumat, tekemiset ja kokemiset on ennakkoon määrätty. Kohtalosi, eli sinun parasta tarkoittava sisin opastaa, vihjaa asioita. Koet, että ne on tarkoitettu toteutettavaksi, joten toimit ns. vaistosi varaisesti, intuition mukaan. Tottakai tiedät, että toteutat vain hyväksyttävissä olevat asiat ja teot, sillä ne tulevat sinun sisimmän tahdon mukaan. Houkutteita ja ajatuksia on ajattelematta syvällisemmin. Mm ajattelen, että vanhempasi eivät ole ajatelleet sinun parasta, eivät halunneet myöntää, että sinä tarvitset tukea ja apua, ja kielsivät mielialalääkkeiden käytön. He ajattelivat pinnallisesti, eivät kuunnelleet sisintään, sillä se olisi alistanut myöntämään totuuden, että heidän lapsensa oli masentunut. Se voi olla monille vanhemmille liikaa, eihän meidän lapset ... Myös vanhempien pitäisi nöyrtyä kuuntelemaan ja luottamaan oman sisimmän eli omantunnon viesteihin.
Lääkärin vastaanotolle voit mielestäni mennä ihan päivystysaikaan. Jos kotikuntasi ei ole muuttunut, eikä lääkkeiden käytöstä ole kovin kauan, lääkäri näkee päätteeltäänkin, mitä lääkettä sinulla on ollut. Pyytäisin kuitenkin miedon lääkityksen, jotta ne eivät turruttaisi sinun sisintä, jota kuullen sinulla on edellytys toipumiseen ja virkistymiseen elämälle. Lääkkeet ei paranna, mutta rauhoittavat. Kuten yhdessä viestissä kirjoitettiinkin, niin ota vitamiinilääkitys ja niitä ihan kohtuullisesti jonkin aikaa. Sillä jo pelkästään huonot veriarvot vetävät voimattomaksi ja apatiaan.
Me hyvin helpolla ajatellaan, että kaikki muut ihmiset on onnellisia, minä olen yksin onneton. Itse olen hyvin puhelias ja avoin omista asioistani. Koska kerron omat vaikeuteni (niitä on kylliksi), minulle myös avaudutaan. Onnea ei juurikaan huomaa, jos ei ole myös ikäviä asioita. Mutta ne on samassa henkilössä, kenenkään elämä ei ole ongelmaton. Se, että kaataako ne ikävät asiat niin, että hyvät ei pääse näyttäytymään, on luonteestakin paljon kiinni, mutta myös esim. siitä, että jos ei ole terve, ei ole voimia selättää ongelmia mielestään. Vaikeudet kuuluvat elämään, mutta hyvät asiat, elämästä nauttien niin monin tavoin painaa nuo vaikeudet sivuraiteelle, ei anna niiden hallita. Tai jos hallitsee, yrittää hakea apua. Monesti parhaat terapeutit on hyviä ystäviä, joiden kanssa voi puhua avoimesti.
Kun käyt ostamassa vitamiineja, rohkenetko ostaa piikkimaton, johon kuuluu myös vastaava tyyny. Itse ostin tänään ja sitä suositteli mm muutama mies. Lue netistä enemmän, mutta pitäisi auttaa mm masennuksesta toipumiseen. Prismassa on n. 15 eur, sisältää molemmat, eli tarjous, ei edes kallis. Yksittäinen temppu ei auta, mutta useampi temppu jo voisi saada vireyttä vähän kerrassaan.
Salli ajatuksiisi usko siihen, että elämääsi tulee vireyttä, pääset toivottomuudesta eroon ja elämä avautuu. Toivon ja uskon hyvään elämään, joka sinua odottaa, kun sen aika on avautua pienin askelin!
Kuulostaa siltä, että haet sääliä.
Mitä olet valmis tarjoamaan itse muille ihmisille? Mahdollisuuden tuntea empatiaa, ainakin. Mutta entäpä jos sinua lähestyvät ihmiset jo tuntevat sitä? Lähetätkö silloin tällaiset "terveet" ihmiset luotasi? Tällöinhän voisit hakea sääliä tehokkaammin koko sinua ympäröivästä ihmisjoukosta ja saada toistuvasti tyydytystä siitä, kuinka itse asiassa juuri sinä omassa erityisessä surkeudessasi saat nämä toiset ihmiset tuntemaan voimakkaammin ja kasvamaan.
Minusta et toimi kokonaisena etkä täysvireisenä. Itse asiassa luulen, että kuljet kohti kuolemaa. Mutta teet sen niin, että itsesi alentamalla uskottelet itsellesi olevasi suurikin hyväntekijä ja koetat täyttää tyhjyyttäsi herättämällä muissa ihmisissä positiivisia tunteita joita et itse "kykene" kokemaan. Uskonnollisessa ja maagisessa ajattelussa on usein tämäntapaista uhriutumista.
Mitäpä jos kokeilisit rehellisyyttä ja sen myöntämistä, että eräänlainen käänteisstrategiasi aiheuttaa pääosin vain vahinkoa sinulle itsellesi, vahinkoa sinun läheisillesi - ja koko muulle maailmalle et ole koskaan mitään.
Vain kasvaminen tekee todella kipeää. Suosittelen sitä lämpimästi. Uskon sinun pitävän siitä.
Olipahan analyysi.
Sun kannattaisi tutkia tätä universumia jotta silmäsi aukeaisivat ihmeellisyydelle. Sun kannattais myös urheilla, eikä mitään "pitäis pitäis" vaan mennä esim kamppailulajiin. Jos et kykene siihen, suosittelen terapiaa itsesi pelastamiseksi.
Mihinkään urheilukerhoon en ole valmis liittymään, itseinho ja sosiaalisten tilanteiden fobia takaavat sen. Terapia taas on tehokas jos on jotain jota purkaa - itselläni masennukseen ei ole mitään syytä tai juurta ja siksi siitä puhuminen kiertää kehää eikä muuta mitään. Se vain on. Ei sen tiedostaminen mitään muuta.
Kuule, en tiedä kirjoititko tosissasi vai et (tuntui vähän provolta) mutta jos olet todellakin tosissasi, niin muutama sana.
Tiedän tilanteen, ettei pääse liikkeelle. Siinä ei tunnu mikään auttavan mutta OIKEASTI sille voi jotain, ja ne voi olla ihan pieniä juttuja
1) Kävele suoraa luontaistuotekauppaan tai apteekkiin ja osta vahvinta b-vitamiinia mitä löydät. Sulla on stressi (kaikesta) ja se kuluttaa b-vitskua, jonka puute aiheuttaa masennusta, ahdistusta jne. - ja lisää stressiä.
2) Pidin kanssa itseäni aina tyhmänä. Nyt aikuisena huomaan, että olen tehnyt monia juttuja vain todistaakseni etten ole ja edelleenkin (vaikka olen tehnyt vaikka mitä hienoja saavutuksia) saattaa iskeä se tunne, ettei ole mitään. Sitä kutsutaan masennukseksi, eli niitä b-vitamiinejä rutkasti nassuun ja d-vitamiinia myös ja määrät saa kaksinkertaistaa ensi alkuun, koska se on silloin LÄÄKINTÄÄ, mutta ei tietenkään pysyvästi.
3) Ei voi pysyä kouluasioissa kartalla jos ei ole koulussa. Vaikka mikä olisi niin vääntäydy sinne. Aamulla vaan sitä beetä ja ceetä naamariin.
Kiitos vinkistä. Olen joskus käyttänyt vitamiineja mutta en koskaan yli suositeltujen annosten.
Oletko itse saanut vitamiineista apua?
Heippa kaikille ja Parempaa Uutta Vuotta 2011 !!!
Saalemissa Hakaniemessä oli MAHTAVA UUS VUOS !!! Olisittepa tekin jo olleet vaan siellä silloin nyt kun vuosi vaihtui !!! Jihuuuuuu...WOW...Iiiiiiik...Saalemin nuoret vauhdissa....
Katsokaa tästä Internetistä: www.saalem.fi
Terveisin:
Carita Inger Jansson
Helluntalaisen
Saalem-srk:n jäsen jo vuodesta 1984
"Jihuuuuuu...WOW...Iiiiiiik"
Siistiä. Jesse on siide, ja kaikki on kivaa.
a) vaikka nyt kaikki on vituillaan, niin usko pois, elämä tulee tuosta vielä muuttumaan. Olet vielä nuori, angstinen paska, kuten olin minäkin, itsemurhan partaalla, mutta odotin vuoden pari, ja nyt olen aivan käsittämättömän onnellinen.
b) jos et jaksa uskoa, että elämä vielä muuttuu, niin mieti läheisimpiäsi. Mummoni poika, eli enoni, teki itsemurhan, ja mummoni kärsii tästä edelleen. Vaikka miten ääliösti miettisit että ei ne halua luuseria pojakseen tms, niin usko pois, ei niitä kiinnosta vaikket mikään einstein olisikaan, he rakastavat sinua tuollaisenaan, eivätkä toipuisi, jos kuolisit.
En ole tekemässä itsemurhaa. Ymmärrän kyllä miksi joku voi luulla niin jos lukee kirjoitukseni. Kuitenkin tarkoitin vain, että aion hyväksyä tästä lähtien masennuksen osaksi elämääni.
Olen itse käynyt tuon "nuori ja angstinen" vaiheen jo läpi (olen nyt 20v). Mielestäni on vaarallista mitätöidä nuorten ongelmmat vain "angstiksi". Itselläni se oli vaikean masennuksen alkuoireilua, mutta kukapa sitä olisi tosissaan ottanut. Varmaan kouluampujatkin olivat vain "angstisia nuoria". Ehkä yhteiskunta ei halua myöntää, että nuorten pahoinvointi on se alue, jossa sen ongelmat kaikkein selkeimmin näkyvät. En ihmettele, että monella on paha olla.
sinun ei tarvitse olla ikuisesti masentunut ;)
Tässäpä hiukan omaa stooriani lyhyesti:
kerron sen siksi, että ymmärrät mistä suosta voi todella nousta! älä antaudu masennukselle, se ET ole sinä, masennus EI ole sinä.
Et tiedä, miten minulle tuli hyvä olo, kun luin kirjoituksesi loppuun, lähes itken. Sinun kirjoitus oli todiste juuri siitä, että vaikka lapsuus olisi kuinka lannistava, se ei saa lannistaa lasta itseään. Jokaisessa on toivon kipinä parempaan ja hyvään. Tarvitaan malttia uskoa siihen, että mitään ei tapahdu hetkessä, ei edes kuukaudessa, eikä huomattavasti vuodessakaan.
Kun itse olen anorektikon äiti, tiedän, minkä henkisen helvetin olet käynyt kaikkinensa lävitse, mutta sinun parasta ajatteleva sisin antoi voimaa uskoa ja kannatteli elämääsi pienin askelin eteenpäin. Takapakkeja tulee lähes aina, mutta niiden ei kannata antaa lannistaa. Kuten kirjoitat, nautit luomakuntamme kauneudesta ja olet onnellinen, että elät, näitä tuntemuksia parhaiten kokee henkilö, joka on joutunut ponnistamaan alhaalta rotkosta. Se kontrasti, se näyttää hyvän kasvot luonnossa, jonka osa olemme itse kukin.
Kaikkea hyvää sinun elämääsi edelleen! Kirjoituksesi kannustaa uskomaan elämän voimaan.
Kiva, että tekstini sai reaktioita aikaan. Se olikin lähinnä se tarkoitus, saada hänet jolle sen kirjoitin sekä ne jotka kokee samaa, ajattelemaan toiselta kantilta. en nyt ajatellut että kukaa itkisi, mutta ei siinä mitää väärää ole, ainakin kosketti sieltä syvimmästä. ymmärrän ja Tiiän, että koit tekstini varmaan aika syvästi, koska jos itse olet anorektikon äiti ja näet sitä kauheutta niin läheltä.
Onko lapsesi ollut kauan sairaana?..onko sulla jotain pelkoja asiaa kohtaan, missä voisin ehkä olla avuksi?.
Kun mä olin sairas mä en nähnyt muiden huolta (olet ehkä huomannut saman lapsessasi, torjumisen avulta..ehkä), näin vain itseni ja näin itseni peilistä niin vääränlaisena kuin olinkaan. Vuosia myöhemmin kun katsoin itseäni valokuvista, en ollut tunnistaa että se olin minä.
Se sairaus on kavala, ovela ja varmasti yksi maailman vaikeimmista sairauksista. MÄ toivon sinun lapsellesi (oliko siis tytär) niin kovin paljon voimia ja rohkeutta ottaa se ensimmäinen, NIIN kauhean vaikea askel jotta hän lähtee paranemisen tielle. Se ei oo helppo tie, itse sairaalle eikä läheisille. Mutta se on AINUT tie paranemiseen. Hänen on jossain vaiheessa itse se tajuttava että tarvitsee apua ja on valmis hoitoon, muussa tapauksessa koittaa pakkohoito joka on ehkä kamalin vaihtoehto. ja siitä pahempi on menehtyminen. jOka on vaan faktaa tässä sairaudessa. en halua sillä pelotella, vaan jos tyttäresikin lukisi tämän tekstin ja vihdoin ymmärtäisi että leikkii elämällä ja kuolemalla.
Hänen olisi hyvä olla tietoinen eri hoitovaihtoehdoista. Itseäni hoidettii Helsingissä, lapinlahdessa syömishäiriöisten puolella. siitä se lähti, vaikka takapakkejakin tuli. mutta nyt ne on lopullisesti hallinnassa vaikka aina minussa. sen kauhean tien läpi on mentävä opiskellen ainoastaan itseään, sehän siinä onkin kaikista vaikeinta ja pelottavinta. kohdata itsensä ja sairaus. tulee itsesyytökset, raivot, kivut, masennusta yms. toki yksilöllistä. mutta rukoilen että hänellä on voimaa kokea se kaikki läpi. Hänessä on se voima, hänen täytyy kohdata nyt pelkonsa.
Mä voin toimia hälle vertaistukena netin kautta, tällee aluksi jos huolii apua tai edes keskustelukaveria??.
Mä toivon sulle PALJON voimia, ymmärrystä, rauhaa sisimpääsi ja rukoilen että myös jaksat olla tukena. Vaikka äiti oletkin, niin ymmärrän että se on raskasta. voimia molemmille!
Tyttäreni sairastui n. 13 vuotta sitten. Oli kolmen ensimmäisen vuoden aikana 2 kertaa Lapinlahdessa hoidettavana, painoindeksi pahimmillaan n. 13. Sen jälkeen on pärjännyt niin, että jaksoi opiskella ammatin, harrastaa moderneja tansseja, myös balettia ja joogaa, jotka kokee parhaaksi terapiakseen, ja käy työssä. Syöminen on edelleen vaikea asia, mutta syö jotain, jotta jaksaa kaiken edellä mainitun. Hän on käsitykseni mukaan välillä ahminut, mutta sitä en tiedä, onko oksentanut, hampaista päätellen on. Koska pelkää ahmimista, ei uskalla ostaa ruokaa kotiinsa, joten jääkaapissaan on ollut usein pelkkä valo ja vesipullo.
Nyt joulun jälkeen hän pyysi apuamme, että jos veisimme joka päivä illaksi jääkaappiin iltaruoan, jonka hän lupaa syödä. Näin on nyt tehty toista viikkoa ja toivomme, että hän syö ne myös. En kysele, en vaadi, koska en tahdo konflikteja, niitä on ollut riittävästi. Hän sairastui 18 vuotiaana, joten meillä ei ollut paljoa tehtävissä, paitsi sairauden pahimpaan aikaan oli vanhempien otettava vastuu ja valta, olisi muuten menehtynyt. Helppoa ei ollut, mutta pakon edessä saimme lähetteen hoitoon.
Hoitovaihtoehdot on tiedossa, ja paljon olen yrittänyt hänelle tarjota, mutta hän ei tahdo leimautua syömishäiriöiseksi, vaikka sitä on edelleen. Paino on suht.koht. kohtuullinen, oletan noin silmämääräisesti, vaikka hoikka on, suoranaisesti laiha. Hän liikkuu syömiseensä nähden sairaalloisen paljon, mutta elimistö on oppinut käyttämään kaiken saamansa ravinnon, mitä se sitten on ollutkin, joten on pärjännyt. Nyt yritetään tervehdyttää ravinnon laatua ja monipuolisuutta. Jossain vaiheessa se on tainnut olla vain hedelmät ja jäätelö.
Hän on asunut kotoa poissa n. 10 vuotta, joten sairaus ei siten ole läsnä kotona. Valitettavasti en kestäisi asua samassa taloudessa enää, sillä tuo sairaus tekee hänestä tyrannin ainakin minua kohtaan. Minun pitäisi olla kotona näkymätön, äänetön ja hajuton, siihen "muottiin" en elävänä kykene. Parhaiten pärjäämme, kun viestittelemme e-kirjeitse ja tekstiviestein, mutta kyllä tapaammekin. Hän on monipuolisesti lahjakas, lapsena ollut kaikkien ihanne. Sairaus on ollut kuin hän eläisi pienen lapsen uhmaikää, murrosiän vaikeinta vaihetta, joita hänellä ei aikanaan ollut laisinkaan. Onneksi hermot on tuntuvasti paremmat, mitä 3 ensimmäisen vuoden aikana, vaikka nytkin on parempaan varaa.
Olen ollut aktiivisesti vertaistuki- ja yhdistystoiminnassa mukana. Itse sain suurimman avun sieltä toisten omaisten seurasta. Myöskin kirjoittamalla mielipidekirjoituksia lehtiin, eri laihuutta ihannoiville tahoille kirjoitin paljon. Toimin hyvinkin aktiivisesti alkuvuosina, sillä muutakaan en voinut konkreettisesti tehdä, se oli eräänlaista terapiaa myös itselleni. Nytkin luen täältä syömishäiriöisten palstaa, vaikka tänne "löysin" vasta marraskuussa.
Olen ehdottanut tyttärelleni vertaistukea, mm esim. nyt ehdottamaasi, mutta hän ei ole halunnut mihinkään sellaiseen toimintaan mukaan. Psykoterapiasta luopui pian, koki sen pelkästään rahastukseksi. Viimeksi sai tanssiterapiaa tanssiopettajansa omasta tahdosta.
Uskon vahvasti, että aika parantaa hänet. Elämämme on korkeampien voimien tahdon alla, ja siihen on tyytyminen. Sen olen huomannut, kuten sinunkin kirjoituksesta, että kaikki sairaudesta parantuneet ovat erittäin sydämellisiä, ihania ihmisiä, osaavat nauttia elämästä itsestään ilman "pintakuorrutusta", se on paljon näin materialistisena ja ulkoistettuna aikana.
Onneksi tällä hetkellä tyttäreni sairaus ei ole suurin ongelmani, mikä rasittaa minua. Mutta se ei ole kuitenkaan sairaus, joten siitä selviää tavalla tai toisella. Aika hoitanee senkin.
Kaikkea hyvää sinun elämääsi! Olet voittanut sairauden ja uskon, että se pysyy myös poissa elämästäsi. Osaat torjua, jos oireita alkaisi ilmetä.
yritän sumppi joku pv kirjoittaa lisää. on vaan kaikenmoista tässä elämässä juuri nyt. mutta hyvää siis :) voimia sinulle sekä kaikille muillekin jotka tätä lukee!:)
Kiitos, minä saan muuten voimaa tästä, että yritän kirjoittaa täällä myös oman elämän kokemukseni pohjalta siitä toivosta, että elämä kannattelee. Elämä tuo mukanaan myös vaikeuksia, mutta minua ne on ihmisenä jalostaneet ja uskoakseni jopa vahvasti. Esim. vaikeasta syömishäiriöstä toipuneet tuntemani ihmiset ovat poikkeuksellisen empaattisia, sielukkaita ihmisiä. Ehkä heidän on pitänyt myös käydä elämässään niin pohjalla, jotta heistä on jalostunut niin hyviä ihmisiä yhteiskuntaamme.
Tosi hyvä asia, että elämässäsi on juuri nyt kaikenlaista hyvää. Toivotaan, että se olotila jäisi päälle, ja vaikka vaikeuksiakin tulee, kuten jokaisen elämässä käy, niin ne muistuttaisivat vain siitä, että aina ei voi aurinkokaan paistaa pilvettömältä taivaalta. Joskus taivaan on oltava pilviverhon peitossakin, silläkin on oma tarkoituksensa.
Toivotaan valoa ja auringon paistetta, vaikka vettä ja kosteuttakin tarvitsemme, se on myös elinehtomme!
Hei :)
Kirjoitat todella hyvin. Virheettömyyden lisäksi tekstisi on sujuvaa ja havainnollista. Pystyt kirjoittamaan itsellesi erittäin vaikeistakin asioista niin, että kuulija ytimekkäästi ymmärtää ne kaikki asiat joista kerrot.
Sinulla on selvästi suuria lahjoja kirjalliselle alalle.
Jos olisin sinun tilanteessasi, niin kävisin netissä tai kirjastossa ottamassa selvää, onko paikkakunnallasi jotakin kirjallisuuteen, sarjakuviin, fantasiaan, runoihin tai laulujen sanoittamiseen liittyvää juttua. Jossakin tällaisessa piirissä tapaisit myös muita samanikäisiä, joiden kanssa voisitte vaihtaa ajatuksia.
Kiitos kehuista.
Olen harrastanut kirjoittamista. Se on minulle oikeastaan ensisijainen kommunikointitapa koska olen huono puhumaan (takeltelen ja änkytän ja sanat menee sekaisin).
Joskus kirjoittelen vieläkin, mutta mihinkään vakavampaan en voisi mennä mukaan koska en kestä kritiikkiä. Olisin heti itsarin partaalla jos joku lyttäisi tekstini. Ja vaikkei niin tekisikään, vertaan kokoajan itseäni muihin ja heitän tekstit roskakoppaan kun en kestä katsoa niitä.
Se on yksi asia, joka sun tulee kohdata elämässä. Se on sun yksi pelko, mitä pelkäät siinä?. mieti oikein tarkkaan..vahingoitutko sä fyysisesti siitä? tuleeko sulle siitä paha mieli henkisesti? ok, jos tulee, mutta mitä se kritiikki teki sinulle? kuka sen ensinnäkin sanoi sinulle? tällä millään ei ole väliä, ellei kritiikki ole ollut aiheellista sinulle kuten esim. lopeta, sanoit mulle rumasti tmv. Elämässä saa aina kritiikkiä, keneltä vain ja koska tahansa. joskus se on hyvää, joskus huonoa. Se on OSA elämää ja jos sitä ei hyväksy, elämästä tekee itselleen vaikeaa. toistan, tekee itselleen vaikeaa, eli itse me teemme vaikeutemme loppupeleissä. se on ymmärrettävää että monien ikävien kokemusten jälkeen tuntuukin vain pahalta, mutta aina on valinnanmahdollisuus . aina.
ON SINUN valintasi, minkä kritiikin otat itseesi ja minkä jätät huomiotta.
HUOM!
Olet samalla viivalla kanssani, myös samalla viivalla muiden kanssa jotka sulle kirjoittaa, tai samalla viivalla kuules vaikka Tarja Halosen tai kruununprinsessa victuurian kanssa :D ME ollaan kaikki IHMISIÄ, me ollaan luotu samanlaisiksi osittain, mutta luonteemme, jotkut piirteemme ja tapamme ajatella ovat erilaisia. Sinun on ihmisenä työstettävä niitä itsesi kanssa, kun sen teet..tulet huomaamaan kuinka MAHTAVA oletkaan!!!!! ;) trust me..
Voisit aloittaa ihan pienestä. Päätät joku päivä länteä ulos, vaikka keskellä päivää. Otat tavoitteeksi vaikka sanoa edes yhden sanan jollekkin vaikka aivan tuntemattomalle ja ihan uudessa paikassa. Voit tehdä sen esim kaupassa tai jossakin muussa normaalissa tilanteessa. Siinä ei voi pahasti mokata, ja jos mokaatkin niin mitä sitten? Sitä ei kukaan huomaa ja jos huomaa niin ei huomenna edes muista. Ja jos muistaa niin aina parempi, olet jäänyt jonkun mieleen. Siitä se ehkä lähtee..
Tiedän kokemuksesta että se on vaikeampaa kun näiden neuvojen jakaminen, mutta yritä kuitenkin. Aloita pienestä.
Kuulostaa siltä, että haet sääliä.
Mitä olet valmis tarjoamaan itse muille ihmisille? Mahdollisuuden tuntea empatiaa, ainakin. Mutta entäpä jos sinua lähestyvät ihmiset jo tuntevat sitä? Lähetätkö silloin tällaiset "terveet" ihmiset luotasi? Tällöinhän voisit hakea sääliä tehokkaammin koko sinua ympäröivästä ihmisjoukosta ja saada toistuvasti tyydytystä siitä, kuinka itse asiassa juuri sinä omassa erityisessä surkeudessasi saat nämä toiset ihmiset tuntemaan voimakkaammin ja kasvamaan.
Minusta et toimi kokonaisena etkä täysvireisenä. Itse asiassa luulen, että kuljet kohti kuolemaa. Mutta teet sen niin, että itsesi alentamalla uskottelet itsellesi olevasi suurikin hyväntekijä ja koetat täyttää tyhjyyttäsi herättämällä muissa ihmisissä positiivisia tunteita joita et itse "kykene" kokemaan. Uskonnollisessa ja maagisessa ajattelussa on usein tämäntapaista uhriutumista.
Mitäpä jos kokeilisit rehellisyyttä ja sen myöntämistä, että eräänlainen käänteisstrategiasi aiheuttaa pääosin vain vahinkoa sinulle itsellesi, vahinkoa sinun läheisillesi - ja koko muulle maailmalle et ole koskaan mitään.
Vain kasvaminen tekee todella kipeää. Suosittelen sitä lämpimästi. Uskon sinun pitävän siitä.
Ihan varmasti et ole arvoton ja oksettava, etkä ihan takuulla ansaitse tippaakaan tuskaa! Kenelle olisit kärsimystä velkaa, ei kukaan nauti vaikeuksistasi. Sitä paitsi: vaikka olisit maailman tylsin ja saamattomin valittaja niin kuin sanoit (mitä et kylläkään ole, vaan lähinnä riittävän herkkä ja mielikuvituksekas uskottelemaan itsellesi niin), ja niin väsynyt ja onneton, että vain söisit ja nukkuisit tulevatkin lomat, niin silti ansaitset kivoja asioita ihan siinä missä nekin opiskelutoverisi, jotka ei-masentuneina saivat todistuksen. Se joka ulkopuolisena muuta väittää, voi olla huono ihminen, et sinä. Jo kirjoitustesi perusteella vaikutat sitä paitsi fiksulta, pohdiskelevalta ja kirjoitustaitoiselta, ja ihan varmasti sinussa on niin paljon muutakin hyvää, jonka päällä masennus nyt vain istuu.
Ehkä tuntuu, että sinulla ei ole nyt mitään, mutta olet nuori. Monelle on käynyt niin kolmi-, neli-, viisikymppisenä, ettei ole yhtään mitään, ja ehkä sen lisäksi vielä valtavat velat niskassa, ja on aloitettava taas ihan alusta elämän rakentaminen. Ja on haettava apua ennen kuin pääsee alkuun. Eikä välttämättä pääse ihan ensiyrittämältä, vaan on vedettävä henkeä ja levättävä kunnes on voimat koottu, ja sitten on taas haettava apua ja yritettävä. Vaikka yksi pienen pieni asia ja tavoite kerrallaan, niin pieni että varmasti jaksaa. Ihmiset monesti yrittävät ratkaista koko ongelman kerralla, mikä on ihan mahdotonta kenelle tahansa ja lannistaa. Et sinä mäen huipullekaan pääse yhdellä harppauksella sieltä rotkosta. Mutta kun yrittää yksi askel kerrallaan, ja välillä astuu ehkä jopa pari askelta taakse, mutta jatkaa taas, niin lopulta huomaa, että ilman vaikeuksiasi sinusta ei olisi tullut se hieno ihminen, joka olet. Tuntuu nimittäin siltä, että kiinnostavimmat ja upeimmat persoonat ovat juuri niitä, jotka ovat aiemmin elämässä olleet siellä ihan pohjalla!
Ihminen sitä paitsi muuttuu koko ajan. Jos olet ollut pitkään masentunut, niin ei se silti tarkoita, että sinun olisi aina oltava! Saattaahan olla, että olet luonteeltasi melankolinen ja introvertti (sanoo kyökkipsykologi :) ), mutta voit olla sitä hyvällä tavalla, sillä ei siinä ole pahaa, jos on esim. harkitseva, hieman surumielinen ja syrjäänvetäytyvä, jos hyväksyy ne puolet itsessään. Monet semmoiset ihmiset ovat avanneet muiden eteen tärkeitä ajatuksia, kuvia, näkymiä, huomioita..
En tiedä, mikä sinulla voisi olla ensimmäinen askel. Voisiko se vaikka olla, että hyvänä kirjoittajana kirjoitat vanhemmillesi kirjeen ja kerrot ihan kaiken mukaan lukien sen, että he ovat pettäneet luottamuksesi, ja että tunnet olevasi umpikujassa? Et säästele heitä yhtään, vaan vuodatat rehellisesti ihan kaiken, senkin miten pitkään olet salaa kärsinyt. Ehkä löydät netistä mukaan jotakin pätevää ja kattavaa artikkelia masennuksesta? Voisiko nimittäin olla, että he eivät yksinkertaisesti tiedä, kuinka vaarallinen asia masennus on? En mitenkään voi uskoa, että he olisivat kieltäneet sinulta lääkityksen, jos ymmärtäisivät asian.
Voimia sinulle ekan askeleen ottamiseen!
Hei! :)
Olen miettinyt aika paljon noita sinun juttujasi. Halusin tietää miten sinulla on nyt sujunut sen jälkeen kun olet päättänyt kirjoittaa avoimesti itsestäsi ja saanut siitä palautetta.
Onko saamasi palaute rohkaissut sinua? Vai onko se masentanut lisää? Joukossa on varmaan paljon sellaistakin jota sinun on vaikea kestää. Muistan erittäin hyvin sen, kun sanoit aiemmin, että sinun on hyvin vaikea kestää kritiikkiä. Mutta ehkä se että olet herkkä ihminen vaistoamaan kritiikkiä voikin tarkoittaa myös sitä, että olet herkkätunteinen myös kaikelle myönteiselle ja valoisalle.
Nyt kun joulu ja uusivuosi ja loppiainen ovat ohi, niin on tavallista helpompi lopettaa suruun syöminen, kun ruokaa on ollut joka paikassa eikä tee yhtään mieli esim. suklaata enempää. Äklöttääkin ajatus suklaasta nyt. Kerroit siitä viiltelystä. Veri on kaikkein kallisarvoisin ihmisen nesteistä. Oletko varma että haluat vuodattaa maahan juuri sitä? Kokeile jotakin muuta, voit esimerkiksi itkeä, niin että kyynelet vuotavat niin paljon että peittävät koko naaman ja rinnan ja käsivarret ja tarvitset tosi monta räkäliinaa niiden poispyyhkimiseen. Joskus sellainen auttaa, et ehkä usko?
Olet hyvä tyyppi. Sisukkuutta nyt. Kirjoitan vielä uudestaan jos haluat.
Et ansaitse mitään siitä paskasta mitä koet. Olet todennäköisesti myös ihan hyvä tyyppi.
Tällaiset mielenhäiriöt eristävät meitä ja tuo masennushan vaikuttaa ajatteluun niin, että oli miten päin tahansa niin kokee olevansa täysi paska.
Toivottavasti sun tilanne menee parempaan. Jaksamisia!
Sun kandee jutella ammattiauttajille, jos tilanteesi on tuollainen. Mä en usko, että olisit tyhmä. Tyhmä olet ainoastaan tapauksessa, että jos provoat huviksesi millään vakavilla asioilla, kuten näiden palstojen sivistymättömät idiootit, mutta oletan, että et provoa, koska vaikea olisi edes kuvitella sellaista ääliötä, joka ei tosissaan kärsisi tilanteestaan ja joka silti kirjoittaisi noin surullisen viestin nettipalstalle. Tsemppiä. Hae apua ja muuta en osaaa sanoa. Sussa varmasti on vahvuuksia, kun vain löydät ne ja sun pitää uskoa siihen sun itsesi. Ei ulkopuolinen tuntematon muuta voi sinulle sanoa. Toivottavasti olo helpottuu, jos olet masentunut. Voimia jaksaa.
Teksti muistuttaa kovasti minua, ja minulla on samanlaisia ongelmia; ei kavereita, viiltely, syäminen....
Olisiko sinulla sähköpostia, johon voisin kirjoittaa?