Rakennamme

maailmaa kielemme avulla: hahmotamme, määrittelemme, luokittelemme ja käsittelemme ilmiöitä kielen kielen keinoin. Kerromme myös itsestämme joskus nolostuttavan paljon sanavalinnoillamme. Keskustelupalstalla sanojen vaikutus vielä korostuu, koska emme näe emekä tunne toisiamme emmekä monestikaan tiedä toisistamme mitään muuta kuin juuri kielen kautta välittyvän viestin. Jokainen vakituisella nimimerkillä kirjoittava rakentaa omaa profiiliaan, uskottavuuttaan ja tulevaisuuttaan kirjoittajana. Jos on vaikkapa taipuvainen jakelemaan tappotuomioita tai käyttää keskustelukumppaneista sanoja vajakki, hihhuli, pakana, syntinen, äpärä, yksinhuoltajaemakko, känniääliö jne., voi olla, ettei oma viesti ja terävätkään ajatukset enää erotu ja kanna eteenpäin. Silloin sanavalinta tuntuu vastapuolen mielestä hyökkäykseltä ja ajaa heti puolustuskannalle.

Oma "missioni" tällä palstalla kirjoittelussa on kritisoida kirkon valta-asemaa yhteiskuntaelämässä. Uskontoja ei voi kitkeä pois sieltä, missä ihmisiä on; ne tuntuvat vastaavan monen kaipuuseen ja kysymyksiin, vaikka itsessäni ei sellaista kaipuuta tunnista. Näen hyvänä lopputuloksena sellaisen yhteiskunnan, jossa uskonto on kunkin ihmisen yksityisasia, uskonnonopetus on kouluissa muutettu yleiseksi uskontotiedoksi, sylilapsia ei liitetä aatteellisiin yhteisöihin ja ihmisoikeus- ja tasa-arvoasiat hoidetaan kerta kaikkiaan kuntoon kaikkien yhteisöjen sisällä (myös lestadiolaisnaisten osalta, joiden synnytyspakko tällä hetkellä lienee maassamme ihmisoikeusrikkomus pahimmasta päästä).

Jos ja kun tällaiseen yhteiskuntaan päästään, on hyvä tulla toimeen edelleenkin niiden ihmisten kanssa, jotka haluavat jatkaa uskonnnollista tunnustautumista ja uskonnon harjoitusta.

Luulen että rauhanomaisella rinnakkaiselolla on siloin paremmat edellytykset, jos suoranainen haukkuminen jätetään jo tässä vaiheessa vähemmälle. Voi toki arvostella toisen ihmisen ajatusta hyvin perustellen, mutta hänestä ei saa käyttää loukkaavaa nimitystä. Esimerkiksi joissakin kouluissa tai luokissa, jotka usein nykyään laativat modernisti omat käyttäytymissääntönsä, on otettu käyttöön ohje: älä käytä kenestäkään muuta nimeä kuin hänen omaansa, tai lempinimeä jonka hän itse hyväksyy.

Kieli valjastetaan näin palvelemaan kommunikaatiota, ei toisen arvon polkemista.

Luin taannoin vähän vammaistutkimusta, ja vastaani tuli nuoren cp-vammaisen tytön haastattelu, josta seuraava katkelma (muistinvaraisesti):

- Kiusaako sinua, jos sinua sanotaan vammaiseksi?
- (miettii pitkään) Ei, koska minähän olen vammainen. Mutta jos sanotaan halveksivalla äänellä "vammane", se kiusaa.

Joskus se voi olla näin pienestä kiinni...