Lasten menettäminen on vanhemmille valtavan suuri surun aihe, jopa aikuiset viisikymppiset lapset ei muista vanhempiaan, eivät ymmärrä, että omat vanhemmat on jo tuleet avun tarvitsijoiksi sairauksineen.
Ovat jopa omat lapsensa eristäneet mummista ja vaarista, tietenki puolisolla on asiankanssa jotain tekemistä, mutta onko se oikein ?
Tuossa alempana valitettiin toisin päin, että lapset on vaiva ikääntyville vanhemmilleen tarpeineen, olen täysin eri mieltä, olisin niin onnellinen jos he tarpeineen tulis edes josku pyytämään apua, suruni on valtava.
Asiat voi olla näinkin päin.
Ovat jopa omat lapsensa eristäneet mummista ja vaarista, tietenki puolisolla on asiankanssa jotain tekemistä, mutta onko se oikein ?
Tuossa alempana valitettiin toisin päin, että lapset on vaiva ikääntyville vanhemmilleen tarpeineen, olen täysin eri mieltä, olisin niin onnellinen jos he tarpeineen tulis edes josku pyytämään apua, suruni on valtava.
Asiat voi olla näinkin päin.
Vastaukset 25
Vanhimmat
Millanen suhre teil oli kun lapset oli pieniä.
Olik sulla aikaa lapsille? voiko ne tulla sun luo kun niil oli vaikeet? jos tulivat niin kuuntelitko?
Rakasti heitä jokaista, tein parhaani, luultavasti en tarpeeksi.
Silloin kun heillä oli omat lapset pieniä sain onnekseni heitä hoivailla, olimme puolisoni kanssa maailman onnelisinpia isovanhempia, mutta sitten kun heki kavoivat aikuisuuteen, kaikki on kadonnet maailman tuuliin meidät on unohdettu.
Sydän on surusta niin kipee etten enään keksi kuinka lähestyisin heitä.
Onkin suuri ihmetyksen aihe, kuinka me suuret ikäluokat olemme lapsemme kasvattaneet yltäkylläisyyteen, paijanneet heidät pilalle, nyt he ei tahdo eikä ymmärrä muistaa sairaita vanhempiaan, itsekkyys on lisääntyny valtavasti hyvinvointi yhteiskunnassamme.
Laitokset pullistelee unohdettuja vanhuksia, sekö on kohtalomme ?
Olen ota-ajan lapsi jostain syystä omat vanhempansa osasivat kääriä miunut pikkusormensa ympärille, vaikka olin työelämääs omia lapsia liuta kotona, silti joka päivä kävin heitä katsomassa kuinka he voi, ja myöhemmin kun heillä voimat heikkeni tuli sairauksia, vein heitä lääkäriin, olin kokoajan hiedän mukana, mutta nyt omat lapseni ovat käyttäytyneet toisin, heillä niin kiire etti ehditä kuin ehkä kerran vuodessa käymään kattomassa , koen tuleeni hylätyksi, olisin niin mielelläni heillekkin avuksi.
Olen niin huono kasvattaja, se kai on syynä, en muuten ymmärrä.
Kyllä se lähtee siitä, miten me heitä olemme kohdelleet.
Muistan, kun olin vaikeasti sairas, ja he olivat murkkuiässä. Ajattelin, että häpeävät äitiä, kun äiti hädin tuskin kainalosauvoilla hiipimällä pääsee liikkeelle. Mutta he vielä niin nuoria, ettei ajokorttia ollut. Emme asuneet missään liikekeskuksissa, ja kyytiä olisi tarvittu.
Voi, miten usein sanoivat, äiti, ota kortisoonia enemmän, ja laita patja auton perään, voit sitten nukkua siellä sillä aikaa, kun he ovat omissa riennoissaan. Niin minä tein. Vaikeasti sairaana kuskasin heitä ylimääräisten kortisonien turvin, ja väliaikana auton perässä (maastoauto) nukkuen patjalla. Siellä kun mahtui hyvin nukkumaan.
Ihmettelin, miten eivät häpeä huonossa kunnossa olevaa äitiä. Mut suhteet ovat tosi hyvät lapsiin. Kyllä käyvät katsomassa, auttamassa. Ja vähän väliä soittavat, äiti, tai iskä....... aina on asiaa.
Kyllä se on oltava vuorovaikutteista. Nyt on jo myöhäistä, jos aiemmin ei ole tuota vuorovaikutusta pystynyt rakentamaan.
Vuosia, joka viikonloppu vietiin ja tuotiin lapsia hoitoon, se oli suuri ilomme, onnellisina hoidimme lapsenlapsia, sanat eivät riitä kertomaan sitä onnea silloin, taloudellista apua on nannettu aina tarvittaissa, tosi paljon suuria summia, jotain on kuitenki menny pieleen edelleenki antasin, enään en osaa edes yrittää, joskus epäilen heidän olevan katkeria omassa elämässään, siksi eivät saata pitää yhteytä omaisiinsa, en tiedä.
Ketä muuta voin syyttää kuin itseä, en osaa hoitaa ihmis-suhteita vaikka rakastan sydämmestä heitä, kaikkeni olen antanu ja vielä antaisin, jotain meni pieleen suhteessa heihin, tietäs vaan mikä !
Niin, tulitko ajatelleeksi, että teittekö jotenkin hommaa niin, että annoitte tunta lapsenne olevan kiitollisuuden velassa? Silloin homma ei kyllä toimi.
Sinulla ei kertomasi mukaan ole mitään syyllisyyden aihetta. Autoitte kun apua tarvitsivat, liekö toinen osapuoli ei niin paljon teistä ja avuistanne piitannut ja sai tälläisen sanattoman kylmyyden aikaan!
Sinuna soittaisin tai kirjoittaisin kirjeen ja kysyisin mikä on tullut väliimme, ellet sitä tiedä?
Kerro ikävästäsi, ja kaipauksestasi. Ja laita se kirjattuna kirjeenä vain lapsesi noudettavana, näin hän saa sen itse. Epäilen että siellä on joku muu joka määräilee mitä, missä ja miten.
Jaksamista sinulle.
Kiitos huomiosta, kaikkeni olen tehny yhteyksien ylläpitämiseen, aina on jokin menny pieleen, lähinnä onki tullu mieleen että heillä on omia vaikeuksia "elämän ja työn räiskeessä" siinä omat vanhukset unohtuu, ehkä on paras vetäytyä omaan yksinäiseen elämää, tänään herätessäni tuli mieleen etelän matka, jos lähtis muutamaksi viikoksi, sinneki täytyy yksin lähteä, mutta siellä on aainaki lämmintä. Mielelläni tahtoisin löytää toisen samanlaisen mummelin kuin itse olen matkaseuraksi, mutta taitaa sekin olla mahdottomuus.
Lohdullista oli lukea näitä juttuja, näyttää useimmilla olevan kaikenlaista "känää" lähimmäistensä kanssa, en sentää ole ainoa vanhus joka on unohdettu.
Ei koskaan jääneet kiitollosuudenvelkaan auttaminen oli luonnollista, eikä ole edes mustutettu saamistaan taloudellista hyödystä, ei missään tapauksessa , oli kamalaa jos he niin kokisivat asian.
Edelleenkin olisin heille avuksi, taloudellisesti ja fyysisesti, mutta ei kelpaa, joten katona maailman tuuliin, elän omaa yksinäistä elämää jossakin josta löydän ihmisen joka täyttää elämäni. En jaksa enään yrittää. Jos ihme tapahtuu, ja he yhtäkkiä muistaa että onhan heilla äitä, mummi , mitähän hänelle kuuluu, saisivat etsiä missä olen, avosylin ottaisin silti heidät vastaan, mutta jos unohtavat, kuolen yksi, vieraat saa hoitaa hautauksen ja jäämistön.
Minulle tulee vaikutus, että Sinua vaivaa itsearvostuksen puute. Jotenkin vain vaikuttaa siltä, että saat tyydytystä rääkkäämällä itseäsi = järjetön uhrautuminen. Mieheni on samanlainen. Ja siitä muodostui hänelle kyllä vaikea henkinen kierre, kunnes oli selkä seinää vasten, ja suostui menemään keskusteluterapiaan.
Kun ulkopuolinen ihminen avasi näkymät, ja mies alkoi tajuta, mistä hänen ongelmassaan on kyse, vasta sitten hän alkoi pystyä rauhoittumaan. Tosin vieläkin kyllä näkyy tuo samainen piirre, mutta nyt hän sentää tajuaa sen itse ja kykenee sen myöntämään, ja aika ajoin pystyy paneutumaan sen kontrolloimiseen.
En menis taakkaa lisäämään moitteilla suhteiden luomisesta. Hipun sain kokea hylkäämistä, kun uskalsin sanoa sellaista, mitä ei haluttu kuulla. Asia korjaantui ajan myötä onneksi, kun myönsi virheensä.
Olen kuullut isovanhemmista, jotka on erotettu jo pienistä lapsenlapsista miniän halusta. Sitä erotuskaa lievittää vieraat lapset ja usko Jeesukseen. Sisäistä kipua silti on. Voi vain toivoa, että lapset lapsineen huomaisivat yhteydenpidon tärkeyden. Erilaista kiirettä tämä aika teettää ja siihen oravanpyörään on helppo mennä.
Noin lopuksi totean tämän kaiken olevan ennustettu siinä isossa kirjassa, Raamatussa. Lapset ovat vanhemmilleen tottelemattomia, rakkaudettomia jne. Se pahalainen vie mennessään, ellei arvosta Jumalan opetusta. On kova henkien taistelu menossa ihmisten sieluista. Siitä on kyse.
Lumen pinnassa, tähkäpäillä, kiisi vaivainen Auringon kilo.
Kylmä Kuu sen poisti, valon, tähkäpäiden päältä.
Kesäheinäinen neitonen kulki siellä, musta paltoo päällä.
Ei enempää pieksäneet suuta, kalvoi valosta pala Kuuta.
Vuodet vierivät, mikään ei kesää tee, kuten teki joskus muinoin.
Aika raaasti raastaa rakkautta, se muuttaa uuteen suuntaan.
Kunhan aurinko voimaa uutta saa, se paljastaa tähkäpäät,
vaan on niistä jo elämä mennyt pois, ei jäljellä enää mitään.
Vaikka Aurinko kuinkakin lämpöä sois, on elämä mennyt kauas
Ei heilimöi tähkät sinne päin, missä kuutamon kylmä ei voi,
enää iskeä tähkien päällä, ei millään pahalla säällä.
Uudet tähkät ei koskaan enää voi, muistaa mitään täältä.
Ihana muistutus raamatusta, siellä todellaki on maininta "poika nousee isäänsä vastaan yttäret äitiä vastaan" en sana tarkasti muista miten se oli siellä ilmaistu, kiitos muistutuksesta , se helpotti ainaki hitusen, kaikestahuolimatta sieluni ei ymmärrä MIKSI .
Aikoinaan olin itseki " kovin änkyrä " vanhempiani kohtaan, mutta meillä ei koskaan menny välit poikki, päivittäin kävin heitä katsomassa, vaikka olin työssä ja pienet lapset odotti kotona, siksi en voi ymmärtää omia lapsiani , heidän käytös on aivan erilainen, heillä on yliopisto tausta, tietenki työkiireet, ja oman perheen painnet, puolison sanaa myös kuunnellaan, omat juuret unohtunu, maailma on erottanu, vieraitten ihmisten vaikutusvalta suurempi.
Minulle omat juuret on aina ollu hyvin tärkeät, olen hyvin suuresta suvusta lähtöisin, tuntiessani sukuni juuret se on antanu suurta turvallisuuden tunnetta elämään, siksi ihmettelen omien lasteni käyttäytymistä.
Sotaajan lapsena koulussa aikoinaan opettettiin kunnioittamaan isovanhempia, jopa esimerkin voimalla, kuin meitä ennen oli vanhukset unohdettu nurkkaan eivät saaneet syödä samassa pöydässä kuin muut, meille opetteiin aivan muuta pitämään huolta huonkuntoisita isovanhemmistaanki. Olisko nykyajan kouluissa jotain jääny lapsille opettamatta, esm, vanhusten kunnioitus hymm mene ja tiedä.
Joskus noin 30 vuotiaana toin vähäiset tavarani vanhempien luokse varastoon, kun edellinen määräikainen työsuhde ja työsuhdeasunnon vuokrasopimus päättyivät. Uusi työ ei ollut vielä alkanut, eikä minulla ollut asuntoa uuden työn paikkakunnalta, Helsingistä. Rahaton en ollut, enkä elänyt heidän siivellään. Ne 3 kesäkuukautta, jotka asustelin vanhempieni tilavassa talossa äiti räksytti minulle ja naapureillekin valitti siitä, että aikuinen lapsi lorvii hänen nurkissaan. Muulloinkaan en saanut häneltä minkäänlaista henkistä tukea, mutta haukkua sen sijaan riitti vasten kasvoja ja selän takana. Nyt on äiti vanha. Ei pahemmin kiinnosta käydä moikkaamassa. Niin makaa kuin petaa.
Hyvin samanlaisin kokemuksin, ja isäni kuoltua selvisi mitä oli meille kolmelle lapselleen siirtänyt omaisuuksiaan sai äitini melkein sekoamaan, omaisuudet olivat isäni perintöjä ja mummoni oli määrännyt testamentissä ettei ole aviopuolison omaisuutta. Siksi isä oli ne meidän lapsien nimiin siirtänytkin.
Silloin oli varmaan erilainen lainkulku, ja äitiä ei kelpuutettu varojemme vahdiksi vaan oli erikseen huoltaja.
Itse lähdin 14v pikkupiiaksi, veljeni nuorempana isoon maalaistaloon jossa elanto otettiin kasvihuoneista ja töitä riitti. Pienin näki paljon sellaista jota en halua kirjoittaa.
Tämä eroitti meidät äidistä, tuli uusi mies, uudet kakrut. Olimme vain tiellä, ja ei hän puillepaljaille jäänyt itsekään. Niin eipä ole lämpöä molempiin suuntiin ja emme ole missään tekemisissä näiden sisarpuolisten kanssa.
Kaippa hoitavat äitinsä!
Omasta äidistäni tuli kans hirveen ilkeä. Jotensakkin vainoharhainen. Minä, joka olin tytär, minun niskaani sitten kaadettiin kaikki sonta. Kaikkia hän halveksi, mikään ei ollut mieleen. Ulkopuolisille hän näytteli taivaan enkeliä. En onneksi asunut kovin lähellä, matkaa 450 km, joten kovin tiuhaan en päässytkään käymään. Mutta silloin kun pääsin käymään, kyllä itkua vääntäin aina palasin. Miksi ihmisestä tulee niin häjy omaiselleen? Kuitenkin hän aina odotti käymään, mutten ymmärrä, miksi kaikki olivat kuitenkin hänelle niin halveksittavaa. Kaikesta hän puhu, että nykyajan ihminen on sitä ja tätä, ei ne osaa, ei ne arvosta, ei ei ja ei... Kyllä siihenkin väsyy.
Katkeruus näyttää olevan syynä vanhusten unohtamiseen, itse aikoinani, vaikka oli lujilla hoidin omat vanhempani viimeseen asti, nyky aika on muuttunu.
Ilmeisesti lapsuutesi kodissa oli katkeruutta viljelty jo paljon aikasemmin kuin isäsi kuoli.
Vierailen usein vanhainkodissa, siellä on unohdettuja vanhuksia pilvinpimein, siellä on teidänki tulevaisuus sitten josku, kanattaa miettiä mitä pahaa äiti onkaatehny ku teidät unohdetaan yksin vanhusten kotiin kuolemaan eikä kukaan teitä käy kattomassa, ettei vain itsessä olluki se vika.
En oikein muista , äitini ei kuitenkaan ollut se miniä jonka mummoni olisi halunnut. Ja riitaisaa oli. Mummo oli rikas , äitini ahne. Noin lyhyesti ilmaistuna. Hoidin anoppiani paljon enemmän kuin hänen lapsensa, joten osani olen tehnyt ja omasta halustani, en rahasta.
Äitini oli ison maalaistalon ainoa tytär, mitään ei ikinä tarvinnut tehdä, ja joutui liiannuorena hoitamaan lapsiaan, huusholliaan eikä ollutkaan talousapua ihan itse piti yrittää selvitä.
Anoppi tietysti katsoi ettei tuosta tule mitään ja isänikin kyseli miksi ei ole sitä tai tuota tehty? Kun lueskeli nyyrikkejä ja juoksi kylää jäi työt tekemättä. Hän ei ollut tullut piiaksi, kotiapulainen olisi pitänyt saada.
Menimme pellonpoikki usein mummolaan kun koulusta tulimme, oli nälkä ja kotona ei ketään. Tottahan siitä isälle kertoi mummo, ja taas oli helvetti kotona.
Katkerako, olen,, miksi kuolema ei vienyt tätä äidiksi sanottua, miksi isän?
Eipä jaksa vierailla enää työpäivänsä jälkeen, kun hoitaa näitä vanhusten asioita. Ja toisekseen minä en kaipaa ketään siskonlikan jälkeläistä vanhuuteni päivänä vuoteeni viereen. On varmasti televisio, ja nettiyhteydet minulla siellä, jos taas olen vihannes, mitäs sellaista katselemaan? Pahempi mieli tulee katsojalle kuin potilaalle.
Otahan realiteettisest sinäkin asiat ja hoida omat asiasi.
Käy katsomassa, mitä tuolla tarkoitat? Kyllä siellä seuraa on pilvin pimein. Eivät omaiset satojen kilometrien päästä jokaisena ruokatuntina voi hypätä, sula mahdottomuus. Sulta taitaa puuttua realiset ajan ja paikan käsitykset.
Vaikka vuorovaikutus sujuisi ongelmitta vanhojen ja nuorten välillä niin on todettava, että tämä nykyaika on aika erilaista kuin ennen. Entisaikaan sukulaiset ja perhekunnat pitivät yhteyttä toisiinsa, vaikka asuivat eri paikkakunnilla. Perhekunnilla ei kaikilla ollut edes omia autoja, matkustettiin junissa ja linja-autoissa. Lomilla silti tavattiin, pidettiin yhteyksiä yllä kirjeitse - eihän kaikilla ollut edes puhelintakaan. Ja muistan vielä, kun kaukaisiakin sukulaisia majoitettiin ja ruokittiin - maalaiset kaupunkilaisia tai päinvastoin. - Ajankäyttö oli erilaista, Ihmiset viettivät aikaa enemmän kotonaankin - nyt matkustellaan lomilla jopa kaukomaille loma-aikana ja arkisin ei kyläillä, koska on kotihommat ja työ sekä perhe harrastukset vaativat tarmoa ja aikaa. - Elämä eri sukupolvien välillä on yksilöllisempää ja onhan nuo sosiaali- ja terveyspalvelut sekä eläke-edut kehittyneet huimasti sitten isovanhempiemme ajoilta. - Maailma muuttuu, olen hyvissä väleissä lapsieni ja sukulaisteni kanssa, mutta en kyllä ruikuta ja edellytä tai vaadi lapsieni hoitavan meitä vanhuksia. (Tällä järjellä ajattelen, että itse meidän vanhusten on ne vanhusolomme järjestettävä, kun vielä on tolkku päässä). Mutta toivon, että vuorovaikutuksemme säilyy ja, että rakkautta riittää eri sukupolvien välillä edelleenkin. Ainakin arvostamme toisiamme.
olen huomannut omassa elämässäni.Miksi vanhemmastani on tullut häijy?.Syyttelee kaikesta muille sisaruksille,kun käyn ja vaatii koko ajan tekemään jotain,milloin pyykinpesua ym.arvostelee kaikesta ja tekee uudelleen koska minun työni ei kelpaa,kuitenkin pitäs muka käydä ja kun menee on ilkeä.
Vieraille ihmisille hymyilee ja mielistelee,mutta ei omille lapsileen.
Onkohan joku luonnon keino,joten näin vierottaa ennen lopullista eroa lapset ja vanhemmat toisistaan.
Aika tuttua varmaan monelle ja tulee ristiriitanen olo, kun ei tiedä,miten pitäs olla yhteydessä.
Yritän olla huomaamatta,vaikka ihan oikeasti paha olo tuleekin joka kerta kun käyn,nyt olen harventanut käyntejä,en vaan jaksa vaikka haluaisin,rajalliset voimavarat on minullakin.
ja vainoharhaisuus, "luuleminen" ym kuuluvat usein vanhuuden dementiaan. Useinkaan ihminen ei ilkeyttään ole ilkeä sen aiheuttaa aivotoiminta tai puutteellinen aivotoiminta. Eräs ystäväni valitti minulle, kun käy hoitamassa tätiään, että mitä tehdä kun mikään ei ole hyvä, mikään ei tahdo kelvata, luulee että hän on vienyt tai joku muu sitä sun tätä, lukkoja joka paikassa jne... ko vanhuksella on diagnosoitukin altzheimer (dementiaa on moniasteista). Lohduttelin, että koeta kestää. Siirrä puheen aihe johonkin muuhun. Muita ei ole hoitamaan tätiä ( ei muita sukulaisia) joten vaihto-ehdot ovat vähissä. Elämä vie ja kannattaa muistaa sekin, että ihmisen luonteenpiirteet terävöityvät mitä vanhemmaksi tulee - yleensä. Niin hyvässä kuin pahassa.
Kyllä se noin menee. Meni myös meillä. Sitten äidin kuoleman jälkeen kaikki kadonneet tavarat löytyivät hänen vaatehuoneestaan. Silti hän koko ajan jaksoi väittää, että se ja se on vienyt sitä ja tätä..