Laitoin tämän viestin juuri äidilleni, veljelleni ja tädilleni. Nyt laitan tämän Teille tänne:
aloitan kirjoittamaan tätä kirjettä, koska minulla on paha olla. Olen tajunnut ajautuneeni kotini uumeniin vailla ystäviä, vailla perhettä. Tai no, onhan minulla perhe; äiti soittaa joka päivä kännissä ja valittaa pahaa mieltään, isä taasen soittaa ilmoittaakseen, että stressi on vienyt häneltä nahkatkin käsistä, selkä
ei kestä kävellä yli 100 metriä ja ylipainoa on reilut 40 kiloa.
Lapsuuteni oli rankahko; äiti joutui mielisairaalaan minun ollessa noin viisi vuotias ja isäni joi viinaa sen kun kerkesi. Äitin tultua sairaalasta kotiin lomille isä hakkasi tätä ja me veljeni kanssa itkimme piilossa. Viinaa paloi ja vuosia kului. Sitten koitti se päivä kun peruskoulu oli ohi - minun oli aika lähteä ja jättää koti taakseni. Muutin lukioon 200 kilometrin päähän kotoani. Viikonlopun lähestyessä äitini usein uhkaili minua itsemurhalla, mikäli en menisi kotiin viikonlopuksi. Olen aina ollut hyvin kiltti, enkä ole osannut toimia itsekkäästi. Niimpä menin aina kiltisti kotiin ja pääsin näin ollen aika-ajoin seuraamaan
äitini elämää lähietäisyydeltä. Minne muuallekaan olisin mennyt?
Lukioajat olivat minulle todella rankkoja aikoja. Olisi pitänyt pärjätä koulussa, mutta samanaikaisesti minulla oli paljon muita murheita kannettavana. Yritin parhaani mukaan pitää vanhempani tyytyväisinä ja äitiäni ylipäätään hengissä. Ostin heille vaatteita, ostin heille joululahjoja, yritin parhaani mukaan pitää heistä huolta. Olin koulussa suht pidetty ihminen, mutta koin aina olevani yksinäinen.
Toivoin aina löytäväni jonkin kivan pojan rinnalleni, mutta sitten aina ajattelin, että: "Kuinkas minun taustani omaava tyttö voisi löytää tasapainoisen ja kiltin pojan? Millaiset häät sellaisista nyt
tulisi? Minun äitini ja isäni kirkon toisella puolella ja kiltin pojan tasapainoiset, turvalliset vanhemmat toisella?" Melko epävarmalta kuullostava yhtälö!?
Aikaa kului ja tutustuin yhden opiskelukaverini kautta erääseen tyttöön. Vietimme paljon aikaa toistemme kanssa ja viihdyin enemmän kun hyvin hänen seurassaan. Sitten eräänä päivänä minulle selvisi - olin ihastunut.
No, siinäpä sitä sitten oltiin; kokemani tuska oli sanoin kuvaamattoman suuri. Kuinka ihastuminen aiheuttaa tuskaa? Eikö sen pitäisi aiheuttaa miellyttäviä tunteita? Tahdoin kuolla, tahdoin pois. En tahtonut tehdä enää mitään. Tahdoin vain piiloon. Harva voi ymmärtää miltä tuntuu, kun on kiltti, pahaa tahtomaton ihminen ja saa tietää, että välittää ihmisestä, josta ei enemmistön mielestä saisi välittää. Se siis tarkoittaa sitä, että ollakseen tuon välittämänsä ihmisen kanssa, joutuu tuottamaan mielipahaa ja pettymyksiä ympärilläolijille, jotka haluaisivat sinun olevan aivan jonkun muun ihmisen kanssa. Kuinka paljon se tunne voikaan sattua? Tahdoin tuolloin kirjaimellisesti kuolla ennemmin kuin olla ja elää naisen kanssa. Ajatukseni seurustelusta ja elämän jakamisesta naisen kanssa oli itsekkäintä mitä tiesin. Mitä muut sanovat? Miksi he hyväksyisivät minun taustojeni puolesta? Jos he hyväksyisivät minut taustojeni puolesta, niin miksi he hyväksyisivät minut tytöistä tykkäämiseni puolesta? Sehän se vasta paha juttu onkin.
jatkuu seuraavassa viestissä..
aloitan kirjoittamaan tätä kirjettä, koska minulla on paha olla. Olen tajunnut ajautuneeni kotini uumeniin vailla ystäviä, vailla perhettä. Tai no, onhan minulla perhe; äiti soittaa joka päivä kännissä ja valittaa pahaa mieltään, isä taasen soittaa ilmoittaakseen, että stressi on vienyt häneltä nahkatkin käsistä, selkä
ei kestä kävellä yli 100 metriä ja ylipainoa on reilut 40 kiloa.
Lapsuuteni oli rankahko; äiti joutui mielisairaalaan minun ollessa noin viisi vuotias ja isäni joi viinaa sen kun kerkesi. Äitin tultua sairaalasta kotiin lomille isä hakkasi tätä ja me veljeni kanssa itkimme piilossa. Viinaa paloi ja vuosia kului. Sitten koitti se päivä kun peruskoulu oli ohi - minun oli aika lähteä ja jättää koti taakseni. Muutin lukioon 200 kilometrin päähän kotoani. Viikonlopun lähestyessä äitini usein uhkaili minua itsemurhalla, mikäli en menisi kotiin viikonlopuksi. Olen aina ollut hyvin kiltti, enkä ole osannut toimia itsekkäästi. Niimpä menin aina kiltisti kotiin ja pääsin näin ollen aika-ajoin seuraamaan
äitini elämää lähietäisyydeltä. Minne muuallekaan olisin mennyt?
Lukioajat olivat minulle todella rankkoja aikoja. Olisi pitänyt pärjätä koulussa, mutta samanaikaisesti minulla oli paljon muita murheita kannettavana. Yritin parhaani mukaan pitää vanhempani tyytyväisinä ja äitiäni ylipäätään hengissä. Ostin heille vaatteita, ostin heille joululahjoja, yritin parhaani mukaan pitää heistä huolta. Olin koulussa suht pidetty ihminen, mutta koin aina olevani yksinäinen.
Toivoin aina löytäväni jonkin kivan pojan rinnalleni, mutta sitten aina ajattelin, että: "Kuinkas minun taustani omaava tyttö voisi löytää tasapainoisen ja kiltin pojan? Millaiset häät sellaisista nyt
tulisi? Minun äitini ja isäni kirkon toisella puolella ja kiltin pojan tasapainoiset, turvalliset vanhemmat toisella?" Melko epävarmalta kuullostava yhtälö!?
Aikaa kului ja tutustuin yhden opiskelukaverini kautta erääseen tyttöön. Vietimme paljon aikaa toistemme kanssa ja viihdyin enemmän kun hyvin hänen seurassaan. Sitten eräänä päivänä minulle selvisi - olin ihastunut.
No, siinäpä sitä sitten oltiin; kokemani tuska oli sanoin kuvaamattoman suuri. Kuinka ihastuminen aiheuttaa tuskaa? Eikö sen pitäisi aiheuttaa miellyttäviä tunteita? Tahdoin kuolla, tahdoin pois. En tahtonut tehdä enää mitään. Tahdoin vain piiloon. Harva voi ymmärtää miltä tuntuu, kun on kiltti, pahaa tahtomaton ihminen ja saa tietää, että välittää ihmisestä, josta ei enemmistön mielestä saisi välittää. Se siis tarkoittaa sitä, että ollakseen tuon välittämänsä ihmisen kanssa, joutuu tuottamaan mielipahaa ja pettymyksiä ympärilläolijille, jotka haluaisivat sinun olevan aivan jonkun muun ihmisen kanssa. Kuinka paljon se tunne voikaan sattua? Tahdoin tuolloin kirjaimellisesti kuolla ennemmin kuin olla ja elää naisen kanssa. Ajatukseni seurustelusta ja elämän jakamisesta naisen kanssa oli itsekkäintä mitä tiesin. Mitä muut sanovat? Miksi he hyväksyisivät minun taustojeni puolesta? Jos he hyväksyisivät minut taustojeni puolesta, niin miksi he hyväksyisivät minut tytöistä tykkäämiseni puolesta? Sehän se vasta paha juttu onkin.
jatkuu seuraavassa viestissä..
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.