lyhyen ajan sisällä kaksi arvostamaani kuvataiteilijaa elävien taiteilijoiden joukosta, Mauri Heinosen ja Niilo Hyttisen. Rauha heidän hengelleen ja suuret kiitokset hienot jäljet Suomen taiteeseen jättäneistä taiteistaan.
Kumpikin taiteilijoista teki aivan oman näköisensä uran, joiden olisi suonut saavan enemmänkin julkisuutta. Eivät he koskaan mitenkään pimennossa olleet, eikä turha pintajulkisuus ehkä kovin hyvin olisi heidän taiteeseensa sopinutkaan. Minulle kuitenkin molempien tapa ilmaista näkemänsä ja sanottavansa nosti heidät nykytaiteemme ehdottomaan kärkikaartiin.
Molempien tapa käyttää väriä ja sivellintä oli voimakasta ja näkyvää. Se oli ehkä luonnollistakin, sillä monin osin heidän taiteensa oli vahvasti kantaaottavaa, jopa suoraan julistavaa. Tällainen yhdistelmä muodon ja sisällön välillä kohtaa usein valitettavasti myös selvää torjuntaa, sisältö sokeuttaa näkemästä muodon, ja Heinosen kohdalla ehkä myös päin vastoin, hänen voimakas ekspressiivinen taiteensa ei osittain ehkä purrut liian "modernina".
Olen aiempina vuosina täälläkin polemisoinut taiteen täydellisestä vapaudesta, ja pitänyt rajaa "oikean taiteen" ja propagandan välillä. Kun Heinosella 1986 oli suuri 60-vuotisjuhlanäyttely Fiskarsissa, jouduin eksyksiin tuon vetämäni rajan vuoksi. Hän maalaa komeasti olipa sitten kyse maisemasta, henkilökuvasta, asetelmasta tai "julistuksesta", maalauksista ei voinut olla pitämättä, hänen tapansa maalata on täysin suvereeni. Kun Heinonen suorastaan huutaa muodollakin, tuo Hyttinen sisällön esille ikäänkuin myötäeläen ja lempeän pehmeällä, lämpimällä huumorilla höystetyllä muodolla. Suuria taiteilijoita kumpikin!
Heinosesta minua muistuttaa hienolla tavalla joka päivä suuri metsämaisema kotimme seinällä, Hyttinen säilyy taatusti muistissani ilman vastaavaa muistutusta vaikka soisin toisinkin olevan.
Kumpikin taiteilijoista teki aivan oman näköisensä uran, joiden olisi suonut saavan enemmänkin julkisuutta. Eivät he koskaan mitenkään pimennossa olleet, eikä turha pintajulkisuus ehkä kovin hyvin olisi heidän taiteeseensa sopinutkaan. Minulle kuitenkin molempien tapa ilmaista näkemänsä ja sanottavansa nosti heidät nykytaiteemme ehdottomaan kärkikaartiin.
Molempien tapa käyttää väriä ja sivellintä oli voimakasta ja näkyvää. Se oli ehkä luonnollistakin, sillä monin osin heidän taiteensa oli vahvasti kantaaottavaa, jopa suoraan julistavaa. Tällainen yhdistelmä muodon ja sisällön välillä kohtaa usein valitettavasti myös selvää torjuntaa, sisältö sokeuttaa näkemästä muodon, ja Heinosen kohdalla ehkä myös päin vastoin, hänen voimakas ekspressiivinen taiteensa ei osittain ehkä purrut liian "modernina".
Olen aiempina vuosina täälläkin polemisoinut taiteen täydellisestä vapaudesta, ja pitänyt rajaa "oikean taiteen" ja propagandan välillä. Kun Heinosella 1986 oli suuri 60-vuotisjuhlanäyttely Fiskarsissa, jouduin eksyksiin tuon vetämäni rajan vuoksi. Hän maalaa komeasti olipa sitten kyse maisemasta, henkilökuvasta, asetelmasta tai "julistuksesta", maalauksista ei voinut olla pitämättä, hänen tapansa maalata on täysin suvereeni. Kun Heinonen suorastaan huutaa muodollakin, tuo Hyttinen sisällön esille ikäänkuin myötäeläen ja lempeän pehmeällä, lämpimällä huumorilla höystetyllä muodolla. Suuria taiteilijoita kumpikin!
Heinosesta minua muistuttaa hienolla tavalla joka päivä suuri metsämaisema kotimme seinällä, Hyttinen säilyy taatusti muistissani ilman vastaavaa muistutusta vaikka soisin toisinkin olevan.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Tapasin Heinosen Maurin pojan Aleksin juuri eilen sattumalta eräässä kahvilassa ja juttelin hänen kanssaan varmaan puolen tunnin ajan, mutta ei hän ainakaan maininnut sanallakaan isänsä kuolleen?
Täytyypä antaa pikku nootti asiasta seuraavan kerran tavatessamme!