Olen 44v. mies, minulla on ollut tämä ongelma aina, mutta en ole koskaan osannut hakea apua siihen.
Se tulee esiin kaikessa tekemisessäni, johon liittyy muita ihmisiä; työssä, seurustelu-, ystävyys-, harrastus-, ja sukulaisuussuhteissa.
Kun aloitan uuden työn, yritän tehdä kaiken mahdollisimman hyvin, olen valmis aina ylitöihin, auttamaan muita, menen töihin vaikka vähän sairaana, en nurise pikku ongelmista joista muut nurisevat, jne.
Jaksan tätä vähän yli vuoden, yleensä siihen mennessä tapahtuu jotain, joka osoittaa sen, että työnantajani ei ole huomannut tätä minun omistautumistani. Silloin koen epäonnistuneeni ja menetän mielenkiintoni tuohon työpaikkaan, alan miettiä muita vaihtoehtoja elämässä selviämiselleni.
Parisuhteessa yritän ottaa huomioon toisen toiveet, halut ja luonteen. Yritän olla mahdollisimman epäitsekäs, mielestäni se on rakkauden osoittamista. Odotan myös toiselta osapuolelta vastaavaa. "Mielestäni toista rakastettaessa ei yritetä kilvan ehtiä syömään sitä isompaa pullanpalaa kahdesta pöydällä olevasta, vaan ensimmäinen ottaa sen pienemmän tai sitten molemmat laitetaan tasan"
Jossain vaiheessa se vastapuoli aina aiheuttaa minulle pettymyksen odotuksieni suhteen ja alan etsimään ulospääsyä suhteesta.
Voisin kertoa kymmeniä esimerkkejä lisää, mutta varmaan ymmärsitte jo mitä tarkoitan.
Olen harkinnut vetäytymistä elämään johonkin syrjäiseen pikkumökkiin ilman mitään ihmissuhteita, mutta sekin on vaikeaa, koska vanha isäni on vielä elossa. Lisäksi tunnen, että ilman ihmissuhteita elämälläni ei olisi mitään merkitystä.
Osaako kukaan sanoa mitään nimeä tälle ongelmalleni, joka masentaa minua ja estää minua rakentamasta onnellista ja tasapainoista elämää?
Kuinka voisin saada apua ongelmaani?

Vastaukset 6
Vanhimmat
sinulla on liian suuret odotukset toisia kohtaan? En osaa nimetä ongelmaasi tai valitettavasti neuvoa sinua. Jos se todella vaikuttaa elämääsi noin paljon kuin kerrot, niin kannattanee varmaan ennen sinne mökille muuttoa yrittää ratkoa asiaa jossain psykologilla.
Itsellä joskus vähän samaa vaivaa, ja tiedän että ylisuuret odotukset toisten toiminnasta aiheuttavat pettymyksen. Koska tosiasiahan on, että kaikki olemme ihmisiä ja itse ainakin yrittäisin viedä tuon isomman pullapalan... :) Toisia miellyttämällä ei saa muita pitämään itsestään. Ja vaikka saisikin, niin todellinen ihmissuhde (ystävyys tai rakkaussuhde) ei voi perustua kokoajan toisen miellyttämiselle, koska silloin kiellät omat halusi täysin, etkä voi toimia itsenäsi, tasavertaisena kumppanina. Uhraudut vapaaehtoisesti kenenkään sitä pyytämättä ja ajattelet, että siitä pitää tulla jokin vastapalkkio. Suutut ja petyt kun sitä palkkiota ei tule. Kyse on siis omista odotuksistasi. Ei siitä, että toiset eivät arvostaisi toimintaasi. Mielestäni todellinen pyytettömyys olisi sitä, ettei odota siitä palkkiota.
Näit aika tarkasti sisimpääni, en koekaan olevani pyyteetön.
Yritän saada haluamani antamalla toisille sen mitä he haluavat, miellyttämällä, joskus uhrautumalla.
Odotan sen herättävän vastavuoroisuuden tunteen heissä.
Ehkä pelkään epäonnistumista, on pienempi pettymys olla saamatta jotain jos en ole sitä koskaan pyytänytkään.
Ehkä voisin kokeilla jotain uutta seuraavassa työpaikassani. Jos esim. teen vuoden tai kaksi töitä mielestäni parhaalla mahdollisella tavalla, enkä koe saavani huomiota esimiehiltä, niin sen sijaan, että suoraan luovuttaisin ja lähtisin jätkimään, voisinkin mennä pomon puheille. Sanoisin, että "odotan työltäni vähän vaativampia ja vastuullisempia tehtäviä, pystyttekö te niitä lähitulevaisuudessa tarjoamaan?" Jos vastaus olisi "Ei", niin lähtisin sitten etsimään niitä muualta.
Tai jos tyttöystäväni kohtelisi minua vähätellen, niin sanoisin, että "Voisitko yrittää muuttaa käytöstäsi minua kohtaan, en ole tyytyväinen nykyiseen"
Näitä asioita on helppo analysoida istuessani yksin pimeässä huoneessa tietokoneen äärellä, mutta kun sitten on "tilanne päällä", niin nämä em. ideat unohtuvat :-(
PS söin jo molemmat pullanpalat :-)))
Luulen tietäväni mistä kirjoitat. Ongelma on juuri tuossa: "Yritän saada haluamani antamalla toisille sen mitä he haluavat, miellyttämällä, joskus uhrautumalla."
Tässä lauseessahan tuo on. Eli se mitä Sinä luulet toisten haluavan, sen teet. Mutta tiedätkö oikeasti mitä he haluavat tai odottavat sinulta? Eli toimit puhtaasti omasta käsityksestäsi. Useimmiten ainakaan töissä mitään erityisiä uhrauksia ei odoteta ihmisiltä, ja parisuhteessakin, jos "uhrauksista" puhutaan, niin silloin ne kyllä ovat jo sellaisia asioita, joista todella keskustellaan etukäteen.
En silti voi suositella tuota tyttöystävälle sanomista.... ;) jos joku asia pidempään vaivaa, se on syytä yksilöidä ja täsmentää. Eli se, että mikä käyttäytymisessä vaivaa. Asian voi varmasti sanoa jälkikäteenkin, kun tilanne on rauhoittunut. Kokeile aluksi pienemmillä asioilla, joissa "epäonnistuminen" ei ole niin vaarallista.
Pystyt näkemään asiat todella ihailtavan selkeästi!
"Tässä lauseessahan tuo on. Eli se mitä Sinä luulet toisten haluavan, sen teet. Mutta tiedätkö oikeasti mitä he haluavat tai odottavat sinulta? Eli toimit puhtaasti omasta käsityksestäsi"
Tuo osuu tietyllä tavalla oikeaan. Mutta ehkä käyttäytymisessäni on enemmänkin jotain tarvetta tulla huomatuksi, erottua muista. Ehkä se on minun tapani äänettömästi huutaa se, että en ole tyytyväinen siihen mitä saan. Sinänsä aika lapsellista ja säälittävää. Teen itsestäni tietyllä tavalla marttyyrin. Vähän samalla tavalla kuin marketissa menisin seisomaan jonkun huolimattoman näköisen ihmisen ostoskärryjen ajolinjalle. Näyttelisin etsiväni jotain tuotetta muiden joukosta odottaen törmäystä ja kun kärryt sitten osuisivat minuun, niin voisin tehdä arvioni kärryjen työntäjästä. Mutta jos se sattuisikin olemaan hyvä ihminen joka aidosti olisi nolostunut ja pyytelisi hätääntyneenä anteeksi, niin siinäkään tapauksessa en tuntisi oloani hyväksi, koska itse olin rakentanut tilanteen.
Tämä tuntuu itsestänikin aika sekaiselta, taisit sinäkin jo pudota kärryiltä? (ei ostoskärryiltä;-))
Olenko vain turhautunut elämääni, koska en ole saanut sitä mitä olen halunnut?
Tai koska en oikeastaan edes tiedä mitä haluan, niin sitten tuhlaan elämäni kaikenlaiseen pelaamiseen?
Jos yrittäisin summata kaiken johonkin ohjeeseen itselleni, niin se olisi seuraavanlainen:
"Yritä unohtaa vähäksi aikaa kaikki suuremmat päämäärät ja keskity laittamaan pienet asiat kuntoon elämässäsi. Tee asioita joista nautit. Ala välitä niin paljon toisista, anna heidän elää omaa elämäänsä.
Pyri välttämään ihmisiä ja asioita joilla on sinuun negatiivinen vaikutus.
Säälittävää tuo ei mielestäni ole, mutta lapsellista kyllä. Vastuutat toisia omasta käyttäytymisestäsi. Siitä varmaan kannattaisi koettaa pidemmän päälle erilleen. Marttyyrius on harvoin kenenkään mielestä mitenkään mielenkiintoista tai huomionarvoista. Otapa esimerkki jostakin tuttavasta, joka mielestäsi on marttyyri, miten itse ajattelet sellaisesta toiminnasta..?
Onko sinulla vain tylsää? Kun toimit siten, miten itse haluat, huomaat kyllä että saat tulosta aikaiseksi ja keskityt itse tekemiseen, etkä siihen, miten joku muu reagoi toimintaasi.
tietysti sillä ertuksella, ettei se ole ;)
Ajatukset kuitenkin täsmäävät aika hyvin omieni kanssa.
Itse tiedän ongelman juuren olevan lapsuudessani.
Vanhempieni sekä isän, että äidin oli hyvin vaikea osoittaa minulle
kannustavia tunteita osaamiseni suhteen.
Muistan esim. kerran lapsuudessani menneeni olohuoneeseen
"esittämään" jonkun tanssitempun tai vastaavan ja molemmat
sanoivat vain tylysti, että "älä pelleile" :(
Oli sekin tapa masentaa lapsenmieli.
Koulussa olin alisuoriutuja ja luojan pelle.
Elän edelleen yksin, koska en ole löytänyt sopivaa elämänkumppania,
olen pari vuotta nuorempi, kuin sinä
ja ajatellut itsekin maalle muuttamista.
Löytäispä edes joskus jonkun sopivanoloisen naisen, joka
ymmärtäisi minua.