Nuoren aikuisen koti-ikävä

Tiedän kyllä mistä puhut, kärsin itse samasta muutettuani lapsuudenkodistani pois. Tosin siitä on jo useita vuosia mutta silti muistan sen ikävän kuin eilisen päivän!! Olin samanikäinen silloin kuin sinä ja irtautuminen lapsuudenkodista otti tosi koville. Lisäksi se tapahtui itselläni aika nopeasti ja äkkiä kun jouduin perustamaan oman perheen tullessani suunnittelematta raskaaksi mutta silti, kaipasin äärettömästi vaan takaisin kotiin, äidin luo. Lisäksi yllättävä raskaus ja äitiyus lisäsivät luonnollisesti tuen tarvetta. Sitten kun aikaa kului ja aloin tuntea oloni turvalliseksi uudessa ympäristössä myös koti-ikäväni helpotti. Eli siinä ei minusta ole mitään kummallista tai outoa, sitä vaan toiset reagoi voimakkaammin kuin toiset ja tarvitsee enemmän tukea kotoa. Itselläni on ollut aina läheiset suhteet vanhempiini.

Tietysti jos koet että et pysty tekemään kaikkia asioita sen takia että olet vielä niin sidoksissa kotiin on ikävä asia. Itse olen ollut ulkomailla pitkiäkin aikoja ilman perhettä, tosin ensimmäisellä kerralla ikävä takaisin kotiin oli valtava!

Jo lapsena olin kova ikävöimään kotiin jos jouduin olemaan vieraissa paikoissa yötä etenkin ilman äitiä. Oliko sinulla samanlaista? Muistan miten kaipasin vaan kotiin, äidin luo.. En tiedä johtuuko se siitä kun olin aivan varhaislapsuudessa sairaalahoidossa pitkiäkin aikoja ja erossa vanhemmistani. Tosin en itse siitä muista mitään mutta olin siellä kaivannut kuulemma kovasti kotiin.

Millaisia sinun vanhempasi ovat? Minun äitini on hyvin huolehtivainen, voisiko sanoa ylihuolehtivainen. Ja tunnepuolen asioissa sitten taas äiti on aika kylmä. Olen joskus ajatellut että onko äidin ylihuolehtivaisuutensa ruokkinut minun ikävöintiäni: sitä jotenkin on niin tottunut siihen että äiti tekee asiat omasta puolestaan ettei luota pärjäävänsä omillaan?

Olen jo reilusti sinua vanhempi, mutta minulla oli iässäsi aivan samanlaisia tuntemuksia!
Itse tein suuren virheen ja lopetin kouluni juuri kovan koti-ikävän takia!
Minusta on hienoa, että sinä, ikävästä huolimatta, lähdet opiskelupaikkakunnallesi ja kestät ahdistumisen.
Et suinkaan ole epäonnistunut tai kummallinen! Olet tunteellinen ja herkkä nuori nainen! Käännä herkkyytesi vahvuudeksesi!

Menin nopealla tahdilla naimisiin ja hankimme lapsen. Muuttaessamme omaan yhteiseen kotiimme, koin suurta koti-ikävää pitkän aikaa. Matkaa meiltä lapsuuden kotiin ei ole kuin 30 kilometriä ja viikolla soittelimme, mutta ei se ikävää vähentänyt.

Minusta koti-ikävään auttaa aika ja tekeminen. Järjestää itselleen harrastuksia, lukee, liikkuu ja tekee sitä mistä pitää.

Onnellista aikaa sinulle, et suinkaan ole yksin mietteinesi!

Edelleen koen, että tulen kotiin, kun käyn lapsuuden kodissani, mutta ikäväni on hellittänyt.

Täällä on ihan samoja tuntemuksia.. ja "mukava" kuulla, ettei ole ihan yksin näiden asioiden kanssa.
Muutin kotoa pois 10v sitten poikaystäväni kanssa, en varmaan sitä muuten olisikaan kestänyt. Aina ollut hyvin kotikeskeinen ja ikävöinyt sinne, vaikka vaan pienen matkan päässä kaverin luona yötä. Siitäkään ei meinannut tulla mitään.
Nyt sitten samat tuntemukset ovat ottaneet vallan 10v myöhemmin, nukun itsekseni paljon huonommin.. herään aina pahaan oloon ja pistoon rinnassa. Asun siis 350km päässä kotikaupungista ja matka tuntuu välillä kamalan pitkältä. Tuntuukin siis ihan naurettavalta tämä meininki, mutta koska en oikein oireilulle mitään voi vaikka kuinka psyykata iltaisin itseäni yritän.. olen vähän epätoivoinen ja en tiedä, mikä tähän auttaisi. Isossa kaupungissa yksinäisyys välillä korostuu erityisesti, koska viihdyn parhaiten kotona tai lähistöllä..
Jos teillä muilla on jotain hyviä vinkkejä tai kertomuksia, miten pääsitte eteenpäin, olisin iloinen jos kertoisitte :)

Olisi tosi hyvä saada jotain apua tuohon koti-ikävään. Itse kärsin siitä vaikka menisin vain naapuriin yöksi ja ihan aina kun lähden vaikka viikoksi ulkomaille perheen kanssa. jotenkin alkaa ajatella kaiken niin syvällisesti että "tää on vika kerta kun lähen tän porukan kanssa leirille" ...vaikka se ei nii oliskaa. Riparillakin kun laulettiin ja soitettiin niin se vain pahensi ikävää.Musiikki pahentaa sitä. Oli kauhean raskasta. Mä käytän sellasia "jännätippoja" niitä saa ruohonjuuri-kaupasta en kyllä tiedä että auttaaks ne siihen hirveesti. täytyy pitää ittensä kiireessä ja olla ajattelematta asioita ja jollain leirillä yritän pidättää surua iltaan nukkumaanmenoaikaan asti niin saan olla rauhassa. Tuo ahdistus häiritsee elämistä.

Auttakaa mua!!Oon 13-vuotias ja mulle tulee kotiikävä silloin ku joutuu lähteä jonnekkin eroon vanhemmista:S Miten saisin lopetettua ikävän????

Terve Mullakin on koti ikävä ainakun lähden jonnekkin kauas niin mua rupee pelottaa se että tulisi hirveä koti ikävä ja tahtoisi pois se on minusta pelottavaa ja rippileirille pitäs mennä ja en kestä 7 päivää ):

Minulla aivan samaa. Olen itsekkin työssä käyvä reilu parikymppinen ja asun omillani,tosin samassa kaupungissa ja kimppakämpässä kamujen kanssa. Ennen kuin olin edes muuttanut itkin nukkumaan mennessä sängyssäni kun ajattelin että kohta tämä kaikki on poissa. Tällä hetkellä en tunne koti-ikävää koska olen kuitenkin niin lähellä ja käyn usein kotona. Mutta lähinnä mietin tätä psylologista taustaa sille, kun nuorempana (vain pari vuotta taaksepäin) saatoin tuntea aukon sydämessäni ja huolestuneisuuden tunteen pelkästään aamulla äidin lähtiessä töihin tai itse lähtiessäni kouluun, vaikka äidillä onkin alkoholitausta. Monet leirit keskeytyi koti-ikävän takia. Olen aina ollut koti keskeinen ihminen ja viihtynyt liiankin paljon kotisohvalla. En voisi kuvitellakkaan lähteväni vaikka vaihto-oppilaaksi tai muuttavani toiseen kaupunkiin. Siitä seuraisi masennukset sunmuut ahdistukset... valtavaa eroahdistusta kokiessani.

Yksi tapa estää eroikävää on että saa mielelleen jotain muuta kiintopistettä kuin juuri sen asian miettimisen.
Jos katsot eteenpäin, et näe taaksesi. No eihän se niin helppoa ole.
Paljon vaan muuta tekemistä ja hyvin unta niin kyllä se siitä.

Olen 20 -vuotias nuori, ja olen aina ollut kotikeskeinen ihminen. Kun jouduin lähtemään edes lyhyellekin reissulle pois kotoa, iski koti-ikävä. Asiaan tuntuu vaikuttavan se, että olen perheeni kanssa erittäin läheisissä väleissä.

Nyt muutettuani omaan asuntoon, tunsin jo tavaroita kantaessani yksinäisyyden pistoksen rinnassa. Tiedän, etteivät äitini ja sisarukseni kotona katoa mihinkään, ja pyrin käymään kotona viikonloppuisin (välimatkaa n. 100 kilometriä), mutta silti. Varsinkin iltaisin olo saattaa olla ihan kauhea, kun istuu tietokoneella ja ei ole muuta ajateltavaa.

Jotenkin absurdiksi asian tekee se, että olen haaveillut jo monta vuotta omasta kämpästä suuressa kaupungissa (missä nyt asustelen) ja halusin itsenäistyä. Nyt todellisuuden iskiessä naamaan tekisi melkein mieli luikerrella takaisin kotikulmille (mitä en kuitenkaan voi tehdä enää tässä vaiheessa, menettäisin kasvoni ja työpaikan).

Kaikista pahinta on varmaan se, että joudun olemaan arkipäivien illat täysin yksin ajatusteni kanssa. Ainoat kaverini asuvat monen kilometrin päässä, ja he opiskelevat/työskentelevät täyspäiväisesti joten näemme ainoastaan viikonloppuisin. Tyttöystävääkään minulla ei ole, jonka kanssa voisin jakaa arkea.

Toivottavasti asiat tästä selkiintyvät ensi viikon aikana, pidän kaupungista jossa asun ja haluan aloittaa uuden elämän täällä, mutta hinta tälle kaikelle tuntuu olevan kova...

Hei! Voin sanoa että et ole yksin asian kanssa! Olen kokenut itse samoja tunteita, mutta kyllä se siitä! Tsemppiä!!

Parsa hommata oma perhe ja lapsia ja käyttää heitä sitten mummolassa.