Ei hajuakaan mitä kirjottaisin, mutta pakko jotenkin yrittää purkaa. Elämäni on ollut lapsuudesta asti vaikeaa ja olen kärsinyt masennuksesta, ahdistuksesta ym niin kauan ku muistan. Viitisen vuotta olen käynyt mielenterveyshoitajalla asian takia, vähän vaihtelevasti tosin, toisinaan en jaksa raahautua sinne tai on tullut käytännön esteitä menemiselle. Tän ongelmani takia en oo saanu hommatuks itelleni ees ammattia, työkokemuksesta puhumattakaan.
Kolme ihanaa lasta olen saanut, olen vaan niin lopussa, ettei minusta paljon iloa heillekkään ole. Mieskin päätti nyt sitte, että ottaa ja lähtee. Se vihaa mua ilmeisesti, tai ainakin halveksii. Niin musta on tuntunu jo useamman vuoden, koska päivittäin on jaksanut valittaa kaikesta ja haukkua.
Ei oo ketään kelle puhuis olostaan. tälläkään hetkellä en voi mennä sinne hoitajalle ja kohta katkeekin suhde sinne kokonaan. oon vaan yksin ja möllötän. En tiedä kuinka jaksaisin hakea asuntoa itselleni, kuinka jaksan hoitaa mitään asioita. En jaksa nyt peseytyä edes, ei huvita syödä, yöt itken.
Noh, enpä jaksa enää kirjottaa mitää, tästä jo hyvin huomaakin mimmonen luuseri olen.
Kolme ihanaa lasta olen saanut, olen vaan niin lopussa, ettei minusta paljon iloa heillekkään ole. Mieskin päätti nyt sitte, että ottaa ja lähtee. Se vihaa mua ilmeisesti, tai ainakin halveksii. Niin musta on tuntunu jo useamman vuoden, koska päivittäin on jaksanut valittaa kaikesta ja haukkua.
Ei oo ketään kelle puhuis olostaan. tälläkään hetkellä en voi mennä sinne hoitajalle ja kohta katkeekin suhde sinne kokonaan. oon vaan yksin ja möllötän. En tiedä kuinka jaksaisin hakea asuntoa itselleni, kuinka jaksan hoitaa mitään asioita. En jaksa nyt peseytyä edes, ei huvita syödä, yöt itken.
Noh, enpä jaksa enää kirjottaa mitää, tästä jo hyvin huomaakin mimmonen luuseri olen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Aattelin kirjottaa lisää, vaikka kukaa tohon ensimmäiseenkää oo vastannu. Saanpahan ainakii jotenki purettuu ajatuksia. Ehkä... Oon niin hukassa kun en tiiä mikä mua oikeesti vaivaa. Oireita on niin paljon ja ne heitteleekin, kai. Ja elämäntilannekkin on ollut pitkään mitä on, mut sehän se kun en enää osaa sanoa onko sekin johtunut musta vai ulkopuolisista asioista vai molemmista.
Mielipiteeni tuntuu muuttuvan alvariinsa, yhtenä päivänä olen ollut varma, että mua on kohdeltu väärin eikä mua muu vaivaa kun masennus kaikista elämänkoettelemuksista. sitten taas jossain vaiheessa tulee vaihe, että alan syyttää itteeni kaikesta kun oon niin vaikee. Tällöin epäilen vahvasti itselläni joko bipoa, adhd.ta tai jotakin pers.häiriöö.
Jotkut ihmiset ovat myös etenkin tota kakssuuntasta epäilly mut sit alan aatella et jos oonkin vaan syöttänyt niille sen ajatuksen niinä aikoina kun itse oon ollut tuon teorian vallassa. Mielialani vaihtelevat myös paljon. joskus todella nopeasti ja joskus hitaammalla syklillä. Eli toisinaan on semmonen new life meininki. ajattelen positiivisesti ja suunnittelen tulevaisuutta ja koen itseni viehättäväksi ja olen sosiaalinen ja vitsikäs ja kaikkee. sit saattaa yhtäkkiä joku aamu olla ihan toinen ääni kellossa että mikää ei huvita ja tekee mieli vaan kuolla pois, tunnen olevani erittäin vastenmielinen ihminen ja niin pois päin. nyt on ollut ainakin viikko pari tosi masis päällä. masennustestissä tuli piste vajaa täydet... en muista mitä oli enne uuttavuotta. tais olla sillokii vähän semmosta matalalentoo mut kuitenkii sillo suunnittelin täyttä häkää miten voisin elämästäni tehdä onnellisen ja oli semmone toivo.
Mutta, nyt taas tänään on ollu iha oudot fiilikset, en oikei osaa sanoa ja selittää. toisena hetkenä on semmone epätoivonen olo ja just semmone et vihaan itteeni ja häpeen itteeni. mut sit taas toisaalta on outo levoton olo, tekis mieli keskustella ihmisten kanssa, ottaa selvää, mikä mun perusongelma on, nyt taas tuntuu et se ei voi olla pelkkä masennus. eilen vielä aattelin et sitä se on. mut nyt ku aattelen niin ei mun elämä oikein suju sillokaan ku en oo masentunu. Söhlään asioita silti. mut sit se et en mie kauheen vähäunisia jaksoja muista, nyt kyllä oon huonommi saanu unenpäästä kiinni iltasin ku oon itkeskelly ja vatvonu asioita mut ylensä kyl nukun normaalimääriä, tosin aina tuntunu et mun uni on jotekii outoo, nukun siis ku tukki mut silti se vaikuttaa levottomalta, aamulla tuntuu joka paikka kipeeltä, puhun unissani, saatan käyttäytyy jopa agressiivisesti ja olo on ylensä aamusin ettei haluis herää ku tuntuu ettei oo nukkunu tarpeeks vaik kellon mukaa on.
Apua... täst taitaa tulla tosi sekava täst viestistä... mut mut, noh, nyt lakkas ajatus, taidan lopettaa tähän, ehkä kirjotan taas joskus lisää.
Jos vain jaksat, niin minusta sinun kannattaisi kuitenkin mennä mielenterveyshoitajan puheille. Hän ymmärtää tilanteen ja varmasti tarpeen vaatiessa ohjaa lääkärinkin luokse. Elämäntilanteesi kolmen lapsen kanssa vaatii paljon jaksamista ja mahdollinen parisuhteesi loppuminenkin lisää ahdistusta. Voisitko ajatella jotenkin, että jos parisuhteessasi on ollut haukkumista miehesi tahollta yms., niin toisaalta tuon suhteen loppuminen voiskin olla jossain mielessä helpotus? En tiedä syötkö mielialalääk.,mutta minulle niistä on ollut suuri apu
Vaadi kunnon hoitoa! Jorinat hoitajan kanssa ei auta jos on todellakin sairas, kuten sinä vaikutat olevan. Minullekkin hoitaja sanoi ettei tämä ole terapiaa eikä hän ole saanut riittävää koulutusta. Siinä on kyse tuesta, joka riittää joissakin tilanteissa, mutta ei sinulle. Vaadit päästä psykiatrille joka voi kolmen kk hoitosuhteen jälkeen kirjoittaa sinulle B-lausunnon, jonka perusteella haetaan Kelan tukea kuntouttavaan psykoterapiaan. Tuen saantia helpotettiin vuoden vaihteessa. Tietysti olet oikeutettu saamaan terapiaan myös suoraan ilman kelaa, mutta sitä on tarjolla kovin vähän ja jonot valtavia, siksi tämä toinen reitti on parempi. Itselle jää maksettavaksi pieni osa maksusta. Ja vaadi myös päästä sosiaalityöntekijälle jotta saat lastenhoitoapua niin että pääset terapiakäynneille.
Avainsana tässä on VAATIMINEN. Älä ajattele ettet ole sen ja sen arvoinen, koska sinä olet! Olet ihan yhtä arvokas kuin kuka tahansa olemalla vain oma itsesi. Näitä palveluja ei "pimitetä" siksi ettet tarvitsisi niitä, vaan siksi että halutaan säästää resursseja. Muista ettet myöskään vähättele ongelmiasi.
Kokemuksesta tiedän että aina ei haluaisi mennä hoitaja pakeille, mutta se on tällä hetkellä tärkeintä mitä voit itsesi eteen tehdä.
Ja siitä miehestäsi. En tunne häntä ja totta kai hän voi olla täydellinen kusipää. Toisaalta hän saattaa olla myös väsynyt tilanteeseen, sillä perheellisen ihmisen masennus ei ole koskaan vain yhden ihmisen sairaus. Koska hän ei osaa käsitellä negatiivisia tunteitaan, hän purkaa ne sinuun haukkumalla. Minun mieheni on aivan loppu, vaikka sairautta ei minulla ole takana kuin kolmisen vuotta. Lisäksi hän ymmärtää työnsä puolesta sairauttani enemmän kuin suurin osa ihmisistä. Sinä olet sairastanut pitkään etkä saanut kunnon hoitoa lainkaan. Miehesi voi olla lopen uupunut tilanteeseen ja vihainen jopa sinun puolestasi koska sinua ei ole hoidettu niin kuin olisi kuulunut. Jos hän on sellainen mörri kuin suurin osa suomalaisista miehistä, hän ei osaa pistää ajatuksiaan järjestykseen eikä prosessoida niitä. En nyt yritä puolustella miestäsi, en todellakaan tunne häntä. Yritän vain sanoa ettei hän jättänyt sinua sinun itsesi takia, vaan sairauden. Hän ei vihaa sinua, hän vihaa sairauttasi. Vaikkei sitä ehkä itse ymmärräkkään.
Tiedän, että minun pitäisi mennä sinne hoitajalle. Tuntuu vain todella seinät kaatuvan päälle joka suunnasta. Viime aikoina on ollut ihan käytännön esteitä sinne menoon, en viitsi sen tarkemmin niistä avautua, kun pelkään että kirjoituksistani voisi tunnistaa.
Totta on, että mieheni on varmasti väsynyt, mutta kun ajattelen meidän koko historiaa, menenkin todella sekaisin juuri siitä, että mikä on aiheuttanut mitäkin. Sen tiedän, että omat ongelmani kumpuavat lapsuudesta, mutta sitä en enää osaa sanoa, miten paljon mieheni ja muut tilanteet ovat niitä pahentanut. Ja kun tiedän itse olevani sairas, on vaikea järkevästi nähdä asioita. Olen kuitenkin yrittänyt.
Jos ajattelen vain sitä miten MINÄ olen kokenut asioita vuosien varrella, olen kokenut fyysistä ja henkistä väkivaltaa, voimattomuutta estää lapsienikin sitä kokemasta, nämä siis mieheni taholta. Olen herra ties kuin monet kerrat näistä puhunut miehen kanssa ja yrittänyt puhua. Mutta en ota selvää vaan millään, miten hän todellisuudessa asiat näkee. Joskus hän ei ole suostunut kuuntelemaan edes, useimmiten hän onnistuu esittämään vastakommentin niin, että asia kääntyykin minua vastaan. Joskus hän on myöntynyt jonkin verran, että onhan hän kontrolloiva ja jopa että hän uskoo sen johtuvan omasta kasvatuksesta ja lapsuudesta. Mutta ei hän halua tai ole koskaan halunnut hakea apua siihen. Ja taas jonkin ajan päästä hän on jälleen sitä mieltä, ettei hänessä olekkaan mitään ongelmaa, että hänen kontrollointi on ihan ok... Itselläni sitten sumenee järki niin, etten ole aina varma, jospa liiottelen asioita, jospa hänen käytös onkin ihan ok, jos oma järkeni ei vain toimi, kun kerran masentunutkin olen. Mutta kuitenkin jostain tulee se kipinä että tää ei voi olla oikein, viimeistään jostain hänen sanomisestaan lasta kohtaan.
Olen surrut lasteni puolesta hirvittävästi. Koska tiedän, että itse olen vaikuttanut heidän elämään paljon, itse olen tehnyt paljon väärin, tunnen hirveää syyllisyyttä, haluaisin muuttua. Mutta koen että mies tekee myös. Pelkään, että hän jatkaa henkistä väkivaltaansa lapsiin. Pahimmassa tapauksessa jopa fyysistä. Jonkun verran hän on puhunut että haluaa myös lapsille erilaisen elämän kuin mitä on ollut, mutta jotenkin vaan jään miettimään, mitä hän lopulta sillä tarkoittaa. Kuitenkin olen vuosien varrella hänen puheistaan sen käsityksen saanut, että hänen tapa kasvattaa lapsia ja olla auktoriteetti on minusta liian kova. Ja vaikka hän on joskus myöntänyt olleensa liian kontrolloiva minua kohtaan ja tehneensä virheitä lastenkin kanssa (lähinnä johdonmukaisuudessa) niin on vaikea luottaa, että hän huomaisi sitä miten hän saattaa lapsille ilmaista asioita, mitä hän lapsiltaan saattaa kieltää, miten hän ylipäätään suhtautuu erilaisiin tilanteisiin ja miten hän toimii.
Mitä tulee tähän meidän eroon, minun pitäisi olla iloinen, olen itse haaveillut tästä periaatteessa vuosia. Mutta kun tämä oma mielenterveys on ollut mitä on, en ole osannut itseenikään enää luottaa, en näihin ajatuksiini. Nyt kun mies sitten vihdoin suostuu eroamaan ja tavallaan sen päätti vaikka minä siitä olen hänelle ennenkin puhunut, tuntuu etten uskalla päästää irti. Tuntuu etten kaiken muun keskellä jaksa nyt käsitellä vielä eroa, tekisi mieli takertua. Tiedän että tämäkin varmaan johtuu lapsuudesta, pelkään hylätyksi tulemista ja takerrun ihmissuhteisiin mitkä vain tuhoavat.
Voi kumpa pääni selkiytyisi, kumpa olisi voimia puolustaa itseä ja taistella. Pelkään että tein niin tai näin, lapseni joutuvat siitä kärsimään. Nyt täytyy lopettaa ja vähän kelata kirjoittamaansa.
Jäi siis aikaisemmassa olennainen sanomatta. Lapset siis ovat jäämässä miehelle ja kävisivät sitten minun luona viikonloppuina. ja nyt siis tuntuu, ettei ole mitään saumaa taistella miehen "tekoja" vastaan, ja puolustaa lapsia, kun itse olen masentunut ja ilmeisesti "hullun leiman" saanut.