Alkaa

emme ole oikein väleissä, siksi.

Tänään on ilmeisesti ollut ikävä-päivä useammallakin. Ikävä on suunnaton, vaikka koskaan ei päästy tutustumaan kunnolla, koskaan et näyttänyt pitäväsi minusta. Kolme vuotta eikä ikävä katoa. On itkettänyt mutta kyyneliä ei tule, silmät vain kuivuvat. Oikeasti tämä on aivan outoa kipua, tuskaa kun selvästi on, mutta se ei ole fyysistä kipua. Vähän niinkuin haamukipua rinnassa. Tai ehkä se on jotain kemiallista tuskaa, dopamiinitilaa pohjalukemissa. Opiskelukaan ei suju, vaikka pitäisi vain lukea. Muuten tulee mätkyt toukokuussa. Kai se on pakko pikkuisen yrittää ennen nukkumaan menoa - kenties huomenna on ikävä-päivä ohitse ja pystyy keskittymään. Sinusta pitää päästää irti, mutten pysty. Huomaan että nykyiset ihastumiseni vain noudattavat samaa kaavaa ja tiedän jo etukäteen että jos en tee mitään, ei tämä tyttökään. Mutta olen niin uupunut että kuinka pystyisin? Ystävät ovat vähissä ja ne muutamatkin keitä on, satuttavat.
Mietin kuumeisesti miten tämän tunteen saisi pois. Tiedän että kyse on tästä "hyvinvointi-pyramidista". Jos asiat ovat hyvin, murehtii pienemmistä asioista (Kaikki on kuitenkin suhteellista joten rakkauden tuska saattaa olla aivan yhtä tuskallinen kuin vaikkapa nälkä tai jano). Pitäisikö siis vetää lärvit jotta seuraavan aamun nestehukka poistaisi rakkauden kivun? Tai sitten olisi molemmat, aivan kauheaa! Miksen pysty unohtamaan? Pitää alkaa nukkumaan aikaisemmin ja nukkua myöhempään, kenties se auttaisi. Tämän ikävöinnin kohteen kuvien katsominen ei ainakaan auta asiaa. Mutta tällainen masokistinen paska olen ja kidutan itseäni vain lisää..