Onko muilla samaa ongelmaa: koulussa ei ole kaveria ja joutuu olla yksin koko ajan.
Olen yrittänyt saada kavereita, mutta ei siitä mitään tullut. Joskus ennen oli sanallista kiusaamista, mutta enää kukaan ei edes huomaa olemassa oloani sen vertaa, että haukkuisi (no, en kyllä haluaisi olla taas haukkumisten ym. kohteena, mutta tuntuu myös pahalta olla pelkkää ilmaa kaikille).
PArityöt, ryhmätyöt ym. teen yksin, olen välitunneilla yksin, istun ruokalassa yksin (yleensä kukaan ei tule edes samaan pöytään. hävetti myös kerran istua siinä yksin, kun ruokala oli täpötäynnä ja jotkut valittivat vieressä suureen ääneen, että mihinkään ei mahdu, vaikka pöydässäni oli ainakin 9 paikkaa vapaana).
opettajat ovat ainoita joita tämä kiinnostaa.
Häpeän yksin olemista ja joidenkin sääliviä katseita.
En enää edes oikein usko, että olisi edes mahdollista saada kaveria. Toivoin saavani tähänn kouluun tullessa, mutta jäin yksin. Sitten kun tämä koulu loppuu, pelkään, että taas jään yksin.
Olen yrittänyt saada kavereita, mutta ei siitä mitään tullut. Joskus ennen oli sanallista kiusaamista, mutta enää kukaan ei edes huomaa olemassa oloani sen vertaa, että haukkuisi (no, en kyllä haluaisi olla taas haukkumisten ym. kohteena, mutta tuntuu myös pahalta olla pelkkää ilmaa kaikille).
PArityöt, ryhmätyöt ym. teen yksin, olen välitunneilla yksin, istun ruokalassa yksin (yleensä kukaan ei tule edes samaan pöytään. hävetti myös kerran istua siinä yksin, kun ruokala oli täpötäynnä ja jotkut valittivat vieressä suureen ääneen, että mihinkään ei mahdu, vaikka pöydässäni oli ainakin 9 paikkaa vapaana).
opettajat ovat ainoita joita tämä kiinnostaa.
Häpeän yksin olemista ja joidenkin sääliviä katseita.
En enää edes oikein usko, että olisi edes mahdollista saada kaveria. Toivoin saavani tähänn kouluun tullessa, mutta jäin yksin. Sitten kun tämä koulu loppuu, pelkään, että taas jään yksin.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Tiedän tarkalleen miltä tuo tuntuu.. Itse olin samassa tilanteessa seiskalla, kun luokat sekotettiin.
Nyt kasilla olen tutustunut muutamiin eriluokkalaisiin tyttöihin, jotka myös melko yksinäisiä (ainakin koulussa).
Mullakin on kaikki pari, ryhmä työt yms.. tehtävä yksin.. Luokassa istun useimmiten yksin, eikä sekään kovin kivaa ole kun oppilaat kiertävät kaukaa..
Muakin pelottaa yksinjääminen sitten kun koulua vaihdan (mutta sitten monet muutkin on samoilla viivoilla yksin?)..
Enpä tiedä lohduttiko yhtään, mutta kyl mä uskon et löydät kavereita.. On niitä muitakin jotka on samassa tilanteessa.
eliks moips... mä oon tasan samassa tilanteessa ku sä... kaikki teen yksin...
Tossa ei oo muuta mahdollisuutta, ku että meette ihan rohkeesti juttelemaan toisille!
(koulun suosituimmalle tytölle ei kannata, saattaa tulla naureskelua, jos tyttö on vähänkin kusipää)
Kukaan muu ei voi auttaa sellasessa tilanteessa jossa olette, kun te itse!
Varmasti on niitä jotka haluis tulla juttelemaan teiän kanssa, mutta ei vaan uskalla!
Tsemppiä teille!!!
Yläasteella mulla oli ainakin seiskalla tosi yksinäistä ja sai kuulla haukkumista ym. kiusaamista. Se oli kamalaa aikaa...Todistuksen keskiarvo laski ala-asteen todistukseen verrattuna.
Luokka vaihtui, kun menin kasille. Siellä oli kavereita ja enää en ollut yksin! Arvosanat alkoivat nousta ja vauhti jatkui ysillä. Aloin saamaan muistakin luokista kavereita ja huomasin etten enää ollut hiljainen hissukka ja että minulla oli kavereita ihan kivasti ja muutama tosi hyvä ystävä.
Menin sitten ammattikouluun. Siellä olen saanut hyviä arvosanoja ja olen suunnitellut meneväni lukioon (ehkä)ja ainakin olisi ihanaa päästä ammattikorkeakouluun.
Amiksen ekalla rupesin seurustelemaan ihanan, kiltin, rauhallisen ja fiksun lukiolaispojan kanssa ja sillä tiellä ollaan edelleen. =) Että minulla ainakin on mennyt loppujen lopuksi hyvin, mutta olisi ehkä sittenkin pitänyt mennä lukioon.
minäkin olen yksin.missä koulussa sinä olet?minä
olen keskuskoulussa Kajaanissa.minä voin auttaa
miten saat kaverin.
En halua kertoa kaupunkia, mutta Etelä-Suomessa.
minullle käy ettet sinä kerro sun paikkakuntaa.
Oon kokenut ihan saman. Ton takia mä inhosin kielten ja liikunnan tunteja. Ei meinaa ollut helppo pelata yksin sulkapalloo tai mitään muutakaan. Silloin sain parin kun jonkun muun vakiopari oli kipeenä... Tai tehdä enkun paritehtäviä... Miksiköhän mun enkun numero jäi siihen vitosen ja kutosen kieppeille?
Miksi mä hurjistun heti jos jotakuta syrjitään vähänkin?
Mä odotin innolla yläastetta.. pääsisin eroon tai siis eri luokalle kuin ne. Pettymys oli hirveä, kun huomasin olevani samalla luokalla. Sama jatkui vielä lukiossa. Vaikka jostain ihmeen syystä lukion alussa vaan rohkaistuin ja juttelin ihmisille. Ja keväällä huomasin että en ole enää niin yksin. No tietysti iltaisin mutta en koulussa.
Ei sulla oo mitään hävettävää!!! Niillä muilla pikemminkin. Tiedän kuinka vaikeaa tosta tilanteesta on päästä. Vieläkään mä en luota oikeestaan laisinkaan kehenkään j amikäli yhtään itseeni tunnen niin en tule koskaan luottamaan.
Tällä hetkellä odotan innolla että pääsen pois täältä. Ja näen uusia ihmisiä, vaikka se toisaalta pelottaakin. Ei sulla oo syytä pelätä, enää. Olet vain oma rohkeasti oma itsesi. Niin mäkin ajattelin tahdä.
Mäkin luulin et tulen olemaan aina yksin. Koska niin monta vuotta oli jo mennyt niin. Kuvittelin, et mut on jotenkin tuomittu siihen, se on mun kohtalo ja sitä ei voi muuttaa. Niin ei sittenkään käynyt. Ja jos mä löydän ystävän niin silloin säkin löydät.
ps. Mäkin istuin ruokalas lähes aina yksin.
Ne tekee sen ihan tahallaan et valittaa koska,ne ei vaan tajua et kuin pahalta se tuntuu.
Sun tarinas on ihan identtistä mun elämän kaa. Aina yksin, aina. Kukaan ei huomaa, ei kiinnostu, ei lohduta. Vanhat ystävät jättää, koska mä en enää luota niihin. Lue mun tarina "kiusaaminen on henkistä kidutusta" jos kiinnostaa...
Mä asuin aivan toisen koulun vieressä, omaan kouluun oli matkaa 6 kilsaa. Sinne mä jouduin A1-kielivalintani, saksan, takia. Kun ei ollut viereisessä koulussa oikeeta ryhmää saksan opiskelijalle. Mut sitten laitettiin kaukaisempaan kouluun.
Mä olin kans seiskaluokalla hirveen yksinäinen (oon nyt kasilla). Kaikki kaverit oli toisessa koulussa, mut omat luokkatoverit oli luokkakavereita ala-asteelta. Mä en puhunu kenellekään koko päivänä, ku ei ollu ketään jolle puhua. Yhtenä maanantaina kuraattori haki mut luokasta kesken tunnin ja rupes jotain höpöttämään siitä ku liikunnanopettaja oli huolissaan etten mä päässyt koskaan mihinkään ryhmään ku sellanen piti muodostaa. Ku mä sitten myönsin asian, se käski mun tulla tasan viikon kuluttua samaan aikaan jutteleen.
Meidän luokalla oli yks toinenkin yksinäinen, sil oli vissiin yks kaveri ja sekin toisella luokalla. Ku se kaveri vaihto koulua, se yritti takertua muhun jostain kumman syystä. Yritti kaveerata. Mä olin siitä niin ihmeissäni, että torjuin tyypin. Kai mä pelkäsin sen korostavan mun yksinäisyyttä.
Mä ärsyynnyin kaikesta ja kaikista, ja lintsasin koulusta ettei tarvitsisi taas jutella kuraattorin kanssa.
Sit ku oli kasiluokkaa kulunu kolme viikkoa, mä sanoin mutsille että "Kiitti, mulle riitti, mä vaihdan koulua." se sitten soitti siihen lähempään kouluun ja seuraavana päivänä mä alotin uudessa koulussa, en edes siellä oleville kavereille kertonu. Oli sitten bestikselle melkonen yllätys, kun yhtäkkiä tupsahdin luokkaan kesken äidinkielentunnin. En ollu kavereideni kanssa hirveesti tekemisissä, vaikka kaikki kaverit asuivat alle sadan metrin säteellä. Pelkästään kerran viikossa pelasin kavereiden kanssa sulkapalloa. Kavereille aikaa 45 minuuttia viikossa. Hip hei.
Nyt on kaikki oikeesti paremmin, on vain kaks tuntia viikossa jolloin ei ole joku kaveri samassa luokassa.
Uusiin ihmisiin tutustuminen on vieläkin vaikeeta, oon ihan sairaan ujo ja arka. Kuitenkin olo tuntuu vähän vahvemmalta ku edellisessä koulussa.
Tämmönen stoori. Ihme jos joku jaksoi lukea.
Ääh, tää on niin tuttua. Olin samassa tilanteessa ala-asteella jotain 4 vuotta. Olin yksin, niin yksin ja sitten kun luokkalaiset tajus sen, niin ne alko kiusaa. Sit se loppu ja oon nyt ylä-asteella. mietin vieläkin ett miten kaverit sietää mua silmissää kun ne tietää kaiken. Nyt on taas yks niistä entisistä kiusaajista tulossa mun luokalle. Mutsi soitti opettajalle, ettei se asia käy... en tiedä mitä tästä vielä seuraa mutta jotain kamalaa varmasti.
PS: Joo, tää oli mun oma juttuni eikä varmaan auttanu sua? Mutta kehottaisin itse ehkä puhumaan asiasta jollekkin, joka ymmärtää.
Kuulosti karmaisevan tutulta nuo keromasi asiat. Itse minulla on nuo peruskoulu ajat jo kauempana takana, mutta ikävät muistot välillä pulpahtavat mieleen.
Yksinäinen olen usein vieläkin. Tosin en ihan samalla tasolla. Tuntuu vaan, että nuo vanhat arvet vieläkin ohjailevat käyttäymistäni ja elämää jollain tavalla.
Muistan vielä ne ikuisuudelta tuntuvat välitunnit yksistään, ikävät parityö hetket. Opettajat jotka tuntuivat vain haluavan pahentaa oloani. Syyttivät kaikki minua ja ihmettelivät, miksi olen sellainen ihmeellinen. Kasvatti se jonkinlaisen kovan kuoren. Henkinen näkymätön väkivalta ala-asteelta lähtien yläaseelle ja lukioonkin vähän.
Oli aamuja, kun olisi toivonut vain katoavansa olemasta mielummin kuin mennä sinne kärsimään ja olla siellä se "miss nobody" tai se kohde johon purkaa kaiken huonon olonsa ilman vastaan reagoimista. Tuntuihan siinä jo sekoavansa välillä. Ihme että olen vielä hengissä. Nykyiset murheet on kuin lastenleikkiä usein niihin aikoihin verrattuna.