osa 1
Tää tulee olemaan jälkeenjääneen lonerin teiniangstia, joten te jotka ette ole asiasta kiinnostuneita, voittekin siirtyä muihin keskusteluihin. Minun on pakko kirjottaa, koska minusta tuntuu ettei kukaan tuntemani henkilö voi minua enää auttaa enkä voi aivan kaikkea läheisimmilleni kertoa. Olen siis ollut koko teini-ikäni masentunu aluksi tiedostamatta ja nyt muutaman vuoden tietoisena asiasta. Olen 21 ja masennusoirelut alkoi kun mun porukat erosi 8v sitte. Eron syynä oli isäni alkoholisoituminen. Ero oli mulle selkeesti raskaampi ku mun siskolle ja veljelle, koska olen ollu aina isä tyttö ja tukeutunu ja luottanu isääni sekä saanut kannustusta häneltä. Lisäksi mä olin ainut jolla ei sillon ollut oikeita kavereita tukemassa ja osottamassa hyväksyntää. Äitisuhteeni oon kokenu kaikesta huolehtimisesta ja kannustuksesta huolimatta vähän viileäksi tai eäiseksi. Musta tuntuu, ettei mun äiti oo ikinä oikein pitäny musta, koska muistutan liian paljon ulkonäöltä ja luonteeltani isäni äitiä ja siskoa, keitä äitini on vihannut kautta aikojen vakaumuksellisista ja luonnesyistä. Eli olen siis saanut suurimmat kiitokset ja ihailut isältäni siihen saakka, kunnes hän masentui, jätti perheen ja alkoi juomaan. Tämä tapahtuma sai minut tuntemaan, ettei isäni välittänyt minusta enää ja että olen sen arvoinen, että minut voi jättää jos haluaa. Olin sillon 13 ja juuri siinä iässä, jolloin olisin erityisesti kaivannut isäni tukea ja hyväksyntää muuttuvan itseni kanssa. Ratkaisin näin jälkeenpäin katsottuna asian suojautumalla erilaisiin defensseihin, mitkä eivät ratkaisseet eivätkä ole edelleenkään ratkaisseet ongelmaani itseni kanssa.
Koska olen aika nopea oppimaan, minua auttoi tuolloin koulukirjoihin hautautuminen sekä harrastukseni, koska niissä onnistuin ja sain huomiota sekä kiitosta. Aloin kerjäämään hyväksyntää suorittamalla: olemalla luokan parhaimpia kaikessa saadakseni opettajieni hyväksynnän ja positiivisen erityishuomion, sekä juttelemalla luokka- ja harrastuskavereitten kanssa sekä kehumalla heitä vuolaasti ansaitakseni kaikkien hyväksynnän/ihailun. Olin jopa niille kaveri, joista en todellisuudessa edes pitänyt, koska miellyttämisenhaluni oli korkea. Kotonakin tein hommat mallikkaasti viileää äitiäni miellyttääkseni, olin kympin tyttö. Onnistuin koulussa ja ihailun saamisessa niin hyvin, että ajattelin vain olevani hyvä tyyppi ja reipas selvitessäni vanhempieni erosta ilman että joutuisin käymään mitään asioita sen kummemmin läpi. Olin väärässä enkä nähnyt omaa toimintaani ulkoa päin. Tätä ongelmantorjumisvaihetta kesti sitten nelisen vuotta, jona aikana menestyin koulussa ja elämässäni erinomaisen hyvin. Kusi kerkesi nousta hyvin päähän, kun näin mitä saavutin ja kuinka paljon suoritin. Jälkeenpäin olen miettinyt, miten jaksoin tehdä sen kaiken, mitä tein. Jos olisin jättänyt esim. läksyt tekemättä, olisin ahdistunut epämääräisesti, koska rakensin itsehyväksyntäni suoritusteni ja sen kiitoksen varaan mitä suorittamisestani sain.
Tää tulee olemaan jälkeenjääneen lonerin teiniangstia, joten te jotka ette ole asiasta kiinnostuneita, voittekin siirtyä muihin keskusteluihin. Minun on pakko kirjottaa, koska minusta tuntuu ettei kukaan tuntemani henkilö voi minua enää auttaa enkä voi aivan kaikkea läheisimmilleni kertoa. Olen siis ollut koko teini-ikäni masentunu aluksi tiedostamatta ja nyt muutaman vuoden tietoisena asiasta. Olen 21 ja masennusoirelut alkoi kun mun porukat erosi 8v sitte. Eron syynä oli isäni alkoholisoituminen. Ero oli mulle selkeesti raskaampi ku mun siskolle ja veljelle, koska olen ollu aina isä tyttö ja tukeutunu ja luottanu isääni sekä saanut kannustusta häneltä. Lisäksi mä olin ainut jolla ei sillon ollut oikeita kavereita tukemassa ja osottamassa hyväksyntää. Äitisuhteeni oon kokenu kaikesta huolehtimisesta ja kannustuksesta huolimatta vähän viileäksi tai eäiseksi. Musta tuntuu, ettei mun äiti oo ikinä oikein pitäny musta, koska muistutan liian paljon ulkonäöltä ja luonteeltani isäni äitiä ja siskoa, keitä äitini on vihannut kautta aikojen vakaumuksellisista ja luonnesyistä. Eli olen siis saanut suurimmat kiitokset ja ihailut isältäni siihen saakka, kunnes hän masentui, jätti perheen ja alkoi juomaan. Tämä tapahtuma sai minut tuntemaan, ettei isäni välittänyt minusta enää ja että olen sen arvoinen, että minut voi jättää jos haluaa. Olin sillon 13 ja juuri siinä iässä, jolloin olisin erityisesti kaivannut isäni tukea ja hyväksyntää muuttuvan itseni kanssa. Ratkaisin näin jälkeenpäin katsottuna asian suojautumalla erilaisiin defensseihin, mitkä eivät ratkaisseet eivätkä ole edelleenkään ratkaisseet ongelmaani itseni kanssa.
Koska olen aika nopea oppimaan, minua auttoi tuolloin koulukirjoihin hautautuminen sekä harrastukseni, koska niissä onnistuin ja sain huomiota sekä kiitosta. Aloin kerjäämään hyväksyntää suorittamalla: olemalla luokan parhaimpia kaikessa saadakseni opettajieni hyväksynnän ja positiivisen erityishuomion, sekä juttelemalla luokka- ja harrastuskavereitten kanssa sekä kehumalla heitä vuolaasti ansaitakseni kaikkien hyväksynnän/ihailun. Olin jopa niille kaveri, joista en todellisuudessa edes pitänyt, koska miellyttämisenhaluni oli korkea. Kotonakin tein hommat mallikkaasti viileää äitiäni miellyttääkseni, olin kympin tyttö. Onnistuin koulussa ja ihailun saamisessa niin hyvin, että ajattelin vain olevani hyvä tyyppi ja reipas selvitessäni vanhempieni erosta ilman että joutuisin käymään mitään asioita sen kummemmin läpi. Olin väärässä enkä nähnyt omaa toimintaani ulkoa päin. Tätä ongelmantorjumisvaihetta kesti sitten nelisen vuotta, jona aikana menestyin koulussa ja elämässäni erinomaisen hyvin. Kusi kerkesi nousta hyvin päähän, kun näin mitä saavutin ja kuinka paljon suoritin. Jälkeenpäin olen miettinyt, miten jaksoin tehdä sen kaiken, mitä tein. Jos olisin jättänyt esim. läksyt tekemättä, olisin ahdistunut epämääräisesti, koska rakensin itsehyväksyntäni suoritusteni ja sen kiitoksen varaan mitä suorittamisestani sain.
Vastaukset 8
Vanhimmat
osa 2
Lukion aikana energiani yhtäkkiä vain loppui. En enää jaksanut/viitsinyt tehdä läksyjä ja lintsasin niin paljon kuin mahdollista. Toimintaani katsottiin läpi sormien koska opettajilla oli erittäin hyvä kuva minusta. Koulun jälkeen en nähnyt ketään kavereita, mitä en kyllä ollut tehnyt moneen vuoteen. Suojautumiskeinoina totuuden näkemiseltä käytin runsasta rankkaa liikuntaa ja toisaalta päivittäistä herkkujen syöntiä. Nämä veivät päivästäni paljon aikaa ja jaksamista ja se huononsi entisestään laskevaa koulumenestystäni ja itsetuntoani. Näin, ettei kaikki ole kunnossa ja kävinkin juttelemassa opinto-ohjaajan sekä psykologin kanssa, tuloksetta. Kituutin lukion loppuun näin ja kirjoitin tasoani huonommat paperit, mikä masensi entisestään. Huomasin olevani masentunut mutta näennäinen hyvä olo(olin huippukunnossa rankan urheilun ja hyvän osittain hyvän ruokavalion ansiosta) ja omillaan pärjääminen(Olin muuttanut kotoa 16v, koska halusin itsenäistyä ja pärjätä yksin, ilman muiden ihmisten läsnäoloa ja apua elämässäni. Tämän näin valitettavasti vahvuutena. Lisäksi olin ansainnut leipäni pöytään vaihtaen työpaikkaa kuudesti kahden vuoden sisällä saadakseni paremman paikan ja kerätäkseni työkokemusta eri paikoista. En yhtään ihmettele, että olin stressaantunut lukioaikana.) sumuttivat ja estivät hakemasta apua tai tarttumaan ongelmaan hanakammin. Lukion jälkeen pidin itseni hilpeänä bilettämällä aktiivisesti töiden lomassa sekä edelleen kehon rääkkäämisellä liialla liikunnalla ja osittain epäterveellisillä herkuilla. Opiskeluun minulla ei enää ollut minkäänlaista motivaatiota, vaikka ymmärsin kuinka tärkeää se tulevisuuteni kannalta olisi. En päässyt yliopistoon mutta en kestänyt ajatusta välivuodesta töissä istuen ja parhaita vuosiani tuhlaten(nyt näen, että jossain mielessä koko nuoruuteni on mennyt hukkaan tai jäänyt kokematta), joten päätin lähteä ulkomaille kielikurssille käyttääkseni vuoden hyödyksi. Tämä kielikussi oli kohdallani pelastus, koska elin suljetussa ympäristössä opiskeluryhmäni kanssa, jolloin minun oli mahdollista nähdä selkeästi toistuvat toimintamallini ja koko taustalla vaikuttava ongelmani.
Olin erikseen teinivuosieni aikana pohtinut, mikä minua vaivaa ja huomannut erilaisia asioita, jotka eivät ole kohdallani kunnossa. Kielikurssin aikana otin yhteyttä isääni ja kerroin hänelle olevani masentunut. Isäni, joka itse oli aloittanut Alkoholistien Aikuiset Lapset -ohjelmassa käynnin(hänen oma isänsä oli aikoinaan myös alkoholisti eikä huolehtinut perheestään riittävästi), suositteli minulle samaa. Kun luin ohjelmasta ja siitä ,millaisille ihmisille se on tarkoitettu, häkellyin kuinka löysin itseni alkoholistin aikuisena lapsena. Kuvaus oli kuin yksi yhteen, enkä epäröinyt ohjelmaan liittymistä. Kaikki ongelmani tai vaikeuteni, joita olin aikaisempina vuosina erillään toisistaan pohtinut, olivatkin saman palapelin eri paloja, jotka sopivat yhteen. Nyt näin ongelmani kokonaisuudessaan.
osa 3
Nythän minulla ei periaattessa pitäisi olla enää mitään ratkaisematonta ongelmaa. Olen vain niin jälkeenjäänyt sosiaalisilta taidoiltani ja henkisesti sekä jopa tiedollisesti (minusta tuntuu, etten tiedä nykyään mistään mitään!), että se masentaa. En voi saada takaisin menetettyjä vuosiani jumituksessa, jossa ajatukset pyörivät samaa rataa silloin kun et ole jumpassa tai lenkkipolulla. On hankalaa yrittää soluttautua normiporukan sekaan ihan niinkuin olisin aina ollut siellä, kun minulla suurimman osan ajasta ei ole mitään hajua, mikä on yhdessäolon päämäärä ja mistä ihmiset puhuu ja miksi vitsit joita en ymmärrä. Siis vaikka masennus olisikin jo ohi, normaaliin elämään palaaminen pitkän masennusputken jälkeen ei ole itsestäänselvyys. Yksinäisyys lisää yksinäisyyttä. Kuka nyt haluaisi olla sellaisen tyypin kaveri, joka ei ole henkisesti tervettä päivää nähnyt? En minä ainakaan. Lisäksi olen tehnyt peruuttamattoman virheen, joka on alentanut ehkä pysyvästi omanarvontuntoani. Olen päätynyt myymään seksiä päästäkseni mainitsemalleni kielikurssille. Se on ollut monessakin mielessä hieno ratkaisu sairaassa mielessäni: Voin jatkaa riippumattomuuden tunnettani, en tarvitse kenenkään apua, pärjään yksin. Lisäksi saan ihailua ja fyysistä nautintoa asiakkailtani, mikä hivelee olematonta itsetuntoani, ja sinettinä sontaläjään koen ihanaa jännitystä, mitä on myös sairaat AAL:t pyrkivät hakemaan elämässään. Myös epäonnistuneet kaverisuhteet ovat vaikuttaneet negatiivisesti historiani kulkuun, mutten siitä nyt kehtaa enää kirjoittaa tässä. Mitä mieltä olette tästä kaikesta, joko soitan itseni osastolle? Kiitos teille, jotka jostain syystä jaksoitte kahlata tänne asti
Olipas siinä pitkä kirjoitus :) Käytkö psykologilla tai terapiassa? (se saattoi lukea tuolla jossain...?) Jos käyt, ota tämä kirjoituksesi mukaan ja näytä siellä. Siellä ammattiauttaja osaa neuvoa ja selvittää mitä sinun kannattaisi nyt tehdä ja missä kunnossa olet. Osastolle ei pääse varmaan ihan noin vain.
Paskiainen!
Samaa mietin kuin toinen kirjoittaja edellä, että käytköhän / oletko käynyt terapiassa. Sen avulla tarvittaessa voisi selvitellä asioita edelleen, jos tarpeen. Aika paljon näytät niitä miettineenkin ja hyvin ilmaisevan. Ehkä olet saanut jotain terapia-apua, tai varmaan sellainen ainakin hyvin sinulle tarvittaessa soveltuisi.
Sosiaalisen ja muun elämän väylien (uudelleen-) availussa masennuksesta toipuessa on ehkä hyvä yrittää edetä vain vähän kerrallaan, nykyhetkeen ja sen mahdollisuuksiin keskittyen. Kuitenkin se vähäkin eteneminen usein antaa tapahtuessaan hyviäkin tuntemuksia ja on palkitsevaa. Jos taas miettii jotain pitkää edessä olevaa taivalta, niin usein se ainakin masentuneesta näyttää vielä paljon toivottomammalta kuin ehkä onkaan. Jotenkin noin tuon itse olen kokenut, myös yli seitsemän vuotta masennusta sairastaneena ja siitä toipuneena. Itse olin reilu parikymppinen, kun sairastuin, ja tuntuu, että en ole elänyt omana itsenäni masennuksen aikana; olen myös erakoitunut, tuntuu että kuluneet vuodet ovat menneet hukkaan ja joudun rakentamaan koko elämäni kuin alkutekijöistä uudelleen. Mutta ehkä siinä matkassa ja tuntemattomassa huomisessa voi nähdä toivoa myös. Ei kai sitä kuitenkaan tiedä, mitä elämässä tapahtuu.
Minusta tuntuu, että joudun elämän rakentamisen lisäksi rakentamaan tervettä identiteettiä, mikä oikeasti kuuluisi teini-iän puuhiin. Minulla ei ole muuta kuvaa itsestäni kuin perseennuolijana oleminen ja yksinäinen puurtaminen, en ole ikinä ollutkaan muuta. Isälläni on diagnosoitu vaativa persoonallisuus, hänen kritiikkinsä alla kasvamisella on ollut vaikutuksensa. Äitini on suosinut sisaruksiani minun kustannuksellani hienovaraisesti, ja nyt tajuan että se on ollut epäoikeudenmukaista ja turhaan halventanut minäkuvaani. (en ole mitenkään halveksittava esim, verrattuna sisaruksiini, olen normaalinnäköinen ja vähintään yhtä järkevä kuin sisarukseni, siis omasta mielestäni haha) En kestä kateudeltani katsoa tyttöjä, jotka ovat saaneet vanhemmiltaan tarvitsemansa kasvualustan ja uivat huomiossa ja rakkaudessa onnellisina. Minulle olisi kuulunut sama, ja nyt suren mitä olen vanhemmissani menettänyt, vaikka he ovatkin parhaat vanhemmat minulle.
Tein http://www.tohtori.fi/?page=5450276 -sivustolla olevat pari suppeaa suuntaa-antavaa masennustestiä ja tuloksessa minulle arvioitiin selvä vakava masennus. Kiitos vastauksistanne Jokuwaann ja solitudo, olette oikeassa, minun kannattaa hakeutua hoitoon. Lisäksi Jokuwaann, aijon tehdä juuri niinkuin ehdotit eli otan tämän avautumiseni mukaan terapiaan, kiitos vinkistä! Viittaukseni osastolle menosta oli lähinnä mieto provokaatio :) Lisään vielä, että en olisi edes näin pitkällä toipumisessa, jos en olisi onnekseni löytänyt hyvää ystävää hiljattain, jolle olen voinut kertoa ongelmistani. Olen myös puhunut äidilleni paljon, koska hän tietää tilanteeni ja ymmärtää. Olen etsinyt tietoa ja ihmisten kokemuksia masennuksesta, ne ovat auttaneet tiedostamisessa kuten lopulta AAL-ryhmä. Myös tämä suomi24-keskusteluun avautumiseni on auttanut, rohkaisen kaikkia! Kiitos kannustuksista, tarvitsen apuanne enkä halua olla enää sairastunut omavoipaisuuteen ja vahvuuteen, se on yksinäinen ja onneton tie kulkea.
Heitän vielä kommenttina tuohon elämän ja identiteetin rakentamiseen: noinhan se usein menee, että ne kulkevat käsi kädessä. Niin on täälläkin: teini-ikä ja varmaan kaikki muutkin tärkeät kehitysvaiheet menossa tässä iloisesti yhtä aikaa. Toisaalta tuntuu kuin olisi syntynyt suoraan vanhaksi.
Hei!Kuulosti aika tutulta tekstiltä...Meilaa [email protected],jos haluat vaihtaa ajatuksia...