Mikähän diagnoosi olisi paikallaan? Itselläni olisi aavistus, mutten ole viitsinyt psukologille ehdottaa sitä... Olen nuori äiti, joka hoitaa lapset pääasiassa yksin. Isä on ja elää meidän kanssa, mutta on tai ainakin käyttäytyy tunnekylmästi. Tekee nyt reissutöitä eivätkä lapset kaipaa poisaollessaan, vaan pikemminkin pettyvät, jos tulee yllättävän aikaisin kotiin. Minä hoidan tiskit, pyykit, yhteydenpidon päivähoitoon jne.
Ala-asteella ja yläasteen ensimmäisillä luokilla olin ns. kiltti tyttö, vaikkakin kotiolot olivat vaikeat taloudellisten ongelmien vuoksi. Aina oli läsnä ajatus, että "ei meillä". Ei ollut omaa huonetta, omia harrastuksia jne. Kun sai synttärilahjaksi rahaa sukulaisilta, annettiin usein vanhemmille. Koti oli uskonnollispainotteinen, ja se aiheutti omantunnon syytöksiä pienissäkin "synneissä".
Teini-iässä tuli kapina, joka oli raju... Löysin alkoholin, joka antoi paljon elämääni. Kun itsetunto oli nolla, alkoholin kanssa se nousi 10! Tajusin olevani viehättävä tyttö, joka saisi huomiota vanhemmilta miehiltä. Kun tunteet paloivat ja suhteet kariutuivat, tapahtui myös ikäviä asioita. Varastin masentuneen äitini lääkkeitä, joita käytin alkoholin kanssa n. vuoden ajan. Jouduin pari kertaa sairaalaan tämän vuoksi. Kerran kannabis-kokeilun yhetydessä sain ilmeisesti psykoosin (uskoin olevani pölyhiukkanen imurissa jne.) Viiltelin ja käyttäydyin itsetuhoisesti.
Löydettyäni nykyisen mieheni, ymmärsin, että elämässä on rajoja, mikäli haluaa elää normaalisti. Alon käysä töissä, muutimme yhteen ja löysin "kutsumusammattini". Lasten synnyttyä, olin totaalisesti eri ihminen, kuin nuorena. Oikeastaan tunsin kantavani kaiken vastuun arjesta ja perheestä...
Olin ollut juomatta ensimmäisen lapsen jälkeen miltei kokonaan, kun jälleen aloin hieman ottaa toisen synnyttyä... Tarkkailin juomistani tosi paljon, ettei mene yli. Oikeastaan tiedänkin tarkan annosrajan, mitä ei kannata ylittää :) Silti muutaman kerran on käynyt niin, että juon yli rajan, ja sitten olen yhtä tyhmä kuin ennenkin. Viimeisimmällä kerralla kun join liikaa, hyppäsin ajavastia autosta (nopeus 80-100km/h) koska halusin baariin.
Jos saan krapulan, se on henkisesti pahempi kuin fyysisesti. Yritän vain olla ja hengittää seuraavaan hetkeen. Jos se on lievä, koitan toimia normaalisti ulospäin ja mietin, että oma vika, jos tekee huonoa. Joskus on ollut paha, lähinnä henkisistä syistä, ja silloin olen vain maannut. Pahimmillaan noin viikon ajan, jolloin mies yllättäen hoito kaikki kotiin liittyvät työt...
Sitten välillä olen täynnä tarmoa ja toimeliaisuutta. Olen usein stressaanutunut ja kiukkuinen ja "tiedän" paremmin, miten muiden tulisi hoitaa asiat elämässään, jotta kaikki olisi hyvin. Teen paljon silloin myös muiden puolesta. Lapset hoidan hyvin. Töissä olen vähän tiukkis, nautin siitä, jos myös tunnen tekeväni hyvin työni. Aina se ei onnistu, vaikka kuinka itse yrittäisi, vaan olisi kiva jos muutkin tekisivät niin... Osaan siis olla myös vaikeaa seuraa - sekä parisuhteessa, että työssä.
Niin. Mikähän vika voisi päässä olla?
Ala-asteella ja yläasteen ensimmäisillä luokilla olin ns. kiltti tyttö, vaikkakin kotiolot olivat vaikeat taloudellisten ongelmien vuoksi. Aina oli läsnä ajatus, että "ei meillä". Ei ollut omaa huonetta, omia harrastuksia jne. Kun sai synttärilahjaksi rahaa sukulaisilta, annettiin usein vanhemmille. Koti oli uskonnollispainotteinen, ja se aiheutti omantunnon syytöksiä pienissäkin "synneissä".
Teini-iässä tuli kapina, joka oli raju... Löysin alkoholin, joka antoi paljon elämääni. Kun itsetunto oli nolla, alkoholin kanssa se nousi 10! Tajusin olevani viehättävä tyttö, joka saisi huomiota vanhemmilta miehiltä. Kun tunteet paloivat ja suhteet kariutuivat, tapahtui myös ikäviä asioita. Varastin masentuneen äitini lääkkeitä, joita käytin alkoholin kanssa n. vuoden ajan. Jouduin pari kertaa sairaalaan tämän vuoksi. Kerran kannabis-kokeilun yhetydessä sain ilmeisesti psykoosin (uskoin olevani pölyhiukkanen imurissa jne.) Viiltelin ja käyttäydyin itsetuhoisesti.
Löydettyäni nykyisen mieheni, ymmärsin, että elämässä on rajoja, mikäli haluaa elää normaalisti. Alon käysä töissä, muutimme yhteen ja löysin "kutsumusammattini". Lasten synnyttyä, olin totaalisesti eri ihminen, kuin nuorena. Oikeastaan tunsin kantavani kaiken vastuun arjesta ja perheestä...
Olin ollut juomatta ensimmäisen lapsen jälkeen miltei kokonaan, kun jälleen aloin hieman ottaa toisen synnyttyä... Tarkkailin juomistani tosi paljon, ettei mene yli. Oikeastaan tiedänkin tarkan annosrajan, mitä ei kannata ylittää :) Silti muutaman kerran on käynyt niin, että juon yli rajan, ja sitten olen yhtä tyhmä kuin ennenkin. Viimeisimmällä kerralla kun join liikaa, hyppäsin ajavastia autosta (nopeus 80-100km/h) koska halusin baariin.
Jos saan krapulan, se on henkisesti pahempi kuin fyysisesti. Yritän vain olla ja hengittää seuraavaan hetkeen. Jos se on lievä, koitan toimia normaalisti ulospäin ja mietin, että oma vika, jos tekee huonoa. Joskus on ollut paha, lähinnä henkisistä syistä, ja silloin olen vain maannut. Pahimmillaan noin viikon ajan, jolloin mies yllättäen hoito kaikki kotiin liittyvät työt...
Sitten välillä olen täynnä tarmoa ja toimeliaisuutta. Olen usein stressaanutunut ja kiukkuinen ja "tiedän" paremmin, miten muiden tulisi hoitaa asiat elämässään, jotta kaikki olisi hyvin. Teen paljon silloin myös muiden puolesta. Lapset hoidan hyvin. Töissä olen vähän tiukkis, nautin siitä, jos myös tunnen tekeväni hyvin työni. Aina se ei onnistu, vaikka kuinka itse yrittäisi, vaan olisi kiva jos muutkin tekisivät niin... Osaan siis olla myös vaikeaa seuraa - sekä parisuhteessa, että työssä.
Niin. Mikähän vika voisi päässä olla?
Vastaukset 1
Vanhimmat
ja lähimuistini on tosi huono ikäisekseni. Tietysti juominen voi vaikuttaa, mutta vaikka joisin kuin sieni, kun on mahdollisuus, ei mahdollisuuksia ole kovin usein. Ostan kotiin n. kerran tai kaksi kuussa sen maksimimäärän juomista, mistä tiedän tolkun säilyvän, mutta olon helpottuvan... Mutta noin 10 vuotta olen ryypännyt epäsäännöllisen säännöllisesti paljon mutta harvoin...