Harrastuksen aloittaminen ja sos. tilanteiden pelko?

Minusta olisi mukavaa kuulla tositarinoita teistä tai henkilöistä, jotka ovat aloittaneet uuden harrastuksen ja kärsivät sos. tilanteiden pelosta. Kuinka uskalsitte, mistä saitte rohkeutta, saitteko kavereita ja kävikö hyvin, jne.

-----

Avautumista, sekava ja pitkä teksti...:

Olen aina ollut ujo ja varautunut sosiaalisissa tilanteissa. Koska olen kokenut enemmän huonoja sosiaalisia tilanteita kuin hyviä, on minulla nykyään sairas pelko monia sosiaalisia tilanteita kohtaan. Vaikeimmat tilanteet ovat uusien ihmisten kohtaaminen. Minusta on tukalaa olla aukiossa tilassa, jossa kaikki voivat kohdistaa katseensa minuun. En voi sietää keskipisteenä olemista.

Olen väsynyt pelkäämään sosiaalisia tilanteita. Menetin noin neljä vuotta sitten rakkaan harrastukseni paniikkihäiriöiden vuoksi - toisaalta, minulla oli "selkeä syy", miksi kehoni alkoi oireilemaan paniikkikohtauksia.

Harrastin judoa neljä vuotta sitten. Olen menettänyt sydämeni itsepuolustuslajeille. Olen jo pitkään halunnut liittyä johonkin seuraan, MUTTA EN USKALLA. Pelkään, että samat asiat tapahtuvat niin kuin judossa tapahtui. Pelkään, että törmään samoihin ihmisiin tai samankaltaisiin ihmisiin uudelleen. En halua enää kokea sellaista.

Olin syrjitty. Judo-ryhmässäni oli ns. "elitisti-jengi", johon hyväksyttiin vain ihmiset, jotka olivat kauniita/komeita, opiskelevat lukiossa/yliopistossa tai tekevät hyväpalkkaista työtä. Ei kukaan tätä ääneen sanonut, mutta joka kerran harjoituksissa jäin kyseisen piirin ulkopuolelle (ja jotkut muutkin, mutta heillä oli oma ryhmänsä ja kaverinsa) ja jouduin harjoittelemaan vasta-alkajien kanssa (vaikka minulla oli 3 astetta korkeampi vyö). En uskaltanut avata suutani ja kertoa valmentajille (koska hekin kuuluivat tähän ns. elitisti-ryhmään). Ryhmässäni oli pari ihmistä, jotka silloin tällöin uskalsivat puhua minulle ja minä heille, mutta aina ryhmä- ja pariharjoitteluissa jäin ulkopuolelle. Se oli painajaista, kun kaikki vain tuijottivat minua ja pohtivat, mihin toikin nyt oikein tungettaisiin harjoittelemaan...

Muutama naishenkilö kohteli minua erittäin tökerösti. Jos tein potkuja väärin, sain moitteita erittäin vihaiseen sävyyn. Pahoittelin ja sanoin, etten valitettavasti opi hetkessä. Ja tästähän tuli lisää moitteita. Usein kun menin kysymään pariharjoituksissa jotakuta parikseni, joku juoksi eteeni ja kiskaisi tyypin nenäni edestä, vaikka olin juuri kysymässä häntä. Tilanteita oli monia ja pitkällä aikavälillä tämä alkoi tuntua raskaalta. Olin ulkopuolinen yhteisöllisessä harrastuksessa. Sain osakseni vihaisia ja ilkeitä katseita.

Kerran sinne oli eksynyt uusi tyttö, jolla oli musta vyö. Hän oli ollut viikon seurassamme ja lopulta sanoi, ettei aio jäädä huonon ilmapiirin vuoksi. Eikä häntä enää sen koommin näkynyt.

Minä jäin, koska pelkäsin lopettaa. Olin ja olen edelleen hulluna itsepuolustuslajeihin JA sukuni tuki harrastustani rahallisesti. Joka hemmetin joulu ja synttäripäivänä (tai muutoin vain) sain uusia tarvikkeita harrastustani varten. Ajattelin, että jollain tavalla pettäisin heidät lopettamalla harrastukseni.

Lopulta kehoni "tilttasi". En yksinkertaisesti kyennyt enää menemään sinne. Aluksi sain hengenahdistuskohtauksia busseissa matkalla sinne, myöhemmin seisoin harjoitus-salin ovella itkien ja lopulta harjoituspäivänä en enää päässyt ylös sängystä. Kukaan ei soittanut ja kysynyt, miksen ole harjoituksissa; valmentajamme soittivat aina kahden viikon kulusessa, jos jotakuta ei harjoituksissa näkynyt. En ilmoittanut kenellekään lopettaneeni. Ketään ei kiinnostanut. Näin noin vuoden ajan painajaista judosta, aina sama painaijainen: kello oli 18:30 ja harjoitukset alkamassa...

JATKUU allaolevassa tekstissä! ->
31514
Äänestä

Muut lukivat myös

Vastaukset 3

Vanhimmat

JATKOA

Tilanne on nyt tämä: lähestulkoon itken ja masennun, kun näen itsepuolustuslajien ilmoituksia seinillä ja lampuntolpissa. Kill Armania katsottuani haluni päästä taas harjoittelemaan jotakin itsepuolustuslajia. Tulen kohta hulluksi. Pelkään olevani liian vanha (21-vuotias) ja väärää sukupuolta (olen nainen). Pelkään, että jään yksin...

Pelkään, että jään taas ulkopuolelle. Pelkään, etten ole tarpeeksi hyvä. En ymmärrä, miksi minun täytyisi yrittää olla sosiaalisempi kuin olen. Miksi niin moni tulkitsee hiljaisuuteni epäkohteliaisuudeksi ja narsistimaiseksi käytökseksi? :-( En vittuile, en hauku ketään, en puhu itsestäni imartelevasti. En kerro vitsejä. Puhun, kun on asiaa tai jos tiedän jonkun hauskan jutun tilanteeseen sopivaksi... Vastaan puhuttaessa ja olen erittäin hyvä kuuntelija.

En oikein tiedä, miten ystävuus-suhteita luodaan. Täytyy varmaan olla aika huippusosiaalinen, ainakin aluksi, jotta saisi ystäviä?

Haluaisin aloittaa karaten. Tähtäimenäni olisi aloittaa se joko tämän vuoden syksyllä tai viimeistään tammikuussa 2012. Minulla olisi siis aikaa yrittää hankkia rohkeutta lähteä taas "taistelukentälle tappelemaan". Mutta mistä minä sen rohkeuden oikein löytäisin?

Ja olen kuullut ihan tarpeeksi monta kertaa lauseen "Et häviä mitään, jos kokeilet, voit samantien lopettaa, jos se tuntuu väärältä tai pahalta". Minä häviän, itsetuntoni tulee vajoamaan entisestään alas, jos lähden uuteen paikkaan "aseettomana".

En tahtoisi kokea oloani niin turvattomaksi.

En tiedä, mitä teen.

Äänestä
  • Aloita harrastus. Mene salille ja aloita!

    Aivan varmasti paras ratkaisu tilanteessasi...

    Tsemppiä ja voimia!

    Äänestä

  • Tuosta sosiaalisuudesta: oletko kaikkien ystävä, mutta et kenenkään ystävä. Teetkö pisteen kun puhut. Hiljaisina hetkinä tai kun tulee huoneeseen ja siellä on joku voi sanoa sellaisen sosiaalisuuden osoituksen esim. " no on se semmosta" siitä on hyvää jatkaa puhetta tai muuta huokailua ja ettei mene vaan ihan hiljaa. Liittoutuminen on tärkeää ja ei saa tyrmätä suoralta kädeltä jos joku moittii jota kuta, kun siinä sinun luottamuksesi punnitaan, olet sen arvoinen että sinulle voidaan jostain sanoa jotain, niin silloin olet vähän niinkuin sisäpiirissä. Monta kertaa kohelushuumori yhdistää kavereita ellei siihen pysty jää ulkopuolelle varsinkin pojilla ja samoin tytöillä. Ystävyyttä luovat tulevat vaan puhumaan rohkeasti eivät odota, että joku muu tekee aloitteen. Viesteihinkään ei saa laittaa pistettä, kuten esim. Hyvää viikonloppua tarkoittaen älä nyt vaan enään kirjoittele, vaan täytyy aina niihin yrittää vastata ja saada asiantynkää, niin kauan että on tarpeeksi vastailtu, se on sosiaalisuutta parhaimmillaan. Laita vaikka lehteen, että haluat ystävän, joka alkaisi käydä kanssasi karatessa, mutta sellaisen ettei tule väärinkäsityksiä. Äläkä eristäydy hiljaisuuteen ole mukana kiinnostuneena asioista.
    Paniikkioireisiin on apua tässä linkit:
    http://keskustelu.suomi24.fi/node/9215153
    http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=lam00058

    Äänestä

Kommentoi aloitusta


Hiljai-nainen kirjoitti:

Minusta olisi mukavaa kuulla tositarinoita teistä tai henkilöistä, jotka ovat aloittaneet uuden harrastuksen ja kärsivät sos. tilanteiden pelosta. Kuinka uskalsitte, mistä saitte rohkeutta, saitteko kavereita ja kävikö hyvin, jne.

-----

Avautumista, sekava ja pitkä teksti...:

Olen aina ollut ujo ja varautunut sosiaalisissa tilanteissa. Koska olen kokenut enemmän huonoja sosiaalisia tilanteita kuin hyviä, on minulla nykyään sairas pelko monia sosiaalisia tilanteita kohtaan. Vaikeimmat tilanteet ovat uusien ihmisten kohtaaminen. Minusta on tukalaa olla aukiossa tilassa, jossa kaikki voivat kohdistaa katseensa minuun. En voi sietää keskipisteenä olemista.

Olen väsynyt pelkäämään sosiaalisia tilanteita. Menetin noin neljä vuotta sitten rakkaan harrastukseni paniikkihäiriöiden vuoksi - toisaalta, minulla oli "selkeä syy", miksi kehoni alkoi oireilemaan paniikkikohtauksia.

Harrastin judoa neljä vuotta sitten. Olen menettänyt sydämeni itsepuolustuslajeille. Olen jo pitkään halunnut liittyä johonkin seuraan, MUTTA EN USKALLA. Pelkään, että samat asiat tapahtuvat niin kuin judossa tapahtui. Pelkään, että törmään samoihin ihmisiin tai samankaltaisiin ihmisiin uudelleen. En halua enää kokea sellaista.

Olin syrjitty. Judo-ryhmässäni oli ns. "elitisti-jengi", johon hyväksyttiin vain ihmiset, jotka olivat kauniita/komeita, opiskelevat lukiossa/yliopistossa tai tekevät hyväpalkkaista työtä. Ei kukaan tätä ääneen sanonut, mutta joka kerran harjoituksissa jäin kyseisen piirin ulkopuolelle (ja jotkut muutkin, mutta heillä oli oma ryhmänsä ja kaverinsa) ja jouduin harjoittelemaan vasta-alkajien kanssa (vaikka minulla oli 3 astetta korkeampi vyö). En uskaltanut avata suutani ja kertoa valmentajille (koska hekin kuuluivat tähän ns. elitisti-ryhmään). Ryhmässäni oli pari ihmistä, jotka silloin tällöin uskalsivat puhua minulle ja minä heille, mutta aina ryhmä- ja pariharjoitteluissa jäin ulkopuolelle. Se oli painajaista, kun kaikki vain tuijottivat minua ja pohtivat, mihin toikin nyt oikein tungettaisiin harjoittelemaan...

Muutama naishenkilö kohteli minua erittäin tökerösti. Jos tein potkuja väärin, sain moitteita erittäin vihaiseen sävyyn. Pahoittelin ja sanoin, etten valitettavasti opi hetkessä. Ja tästähän tuli lisää moitteita. Usein kun menin kysymään pariharjoituksissa jotakuta parikseni, joku juoksi eteeni ja kiskaisi tyypin nenäni edestä, vaikka olin juuri kysymässä häntä. Tilanteita oli monia ja pitkällä aikavälillä tämä alkoi tuntua raskaalta. Olin ulkopuolinen yhteisöllisessä harrastuksessa. Sain osakseni vihaisia ja ilkeitä katseita.

Kerran sinne oli eksynyt uusi tyttö, jolla oli musta vyö. Hän oli ollut viikon seurassamme ja lopulta sanoi, ettei aio jäädä huonon ilmapiirin vuoksi. Eikä häntä enää sen koommin näkynyt.

Minä jäin, koska pelkäsin lopettaa. Olin ja olen edelleen hulluna itsepuolustuslajeihin JA sukuni tuki harrastustani rahallisesti. Joka hemmetin joulu ja synttäripäivänä (tai muutoin vain) sain uusia tarvikkeita harrastustani varten. Ajattelin, että jollain tavalla pettäisin heidät lopettamalla harrastukseni.

Lopulta kehoni "tilttasi". En yksinkertaisesti kyennyt enää menemään sinne. Aluksi sain hengenahdistuskohtauksia busseissa matkalla sinne, myöhemmin seisoin harjoitus-salin ovella itkien ja lopulta harjoituspäivänä en enää päässyt ylös sängystä. Kukaan ei soittanut ja kysynyt, miksen ole harjoituksissa; valmentajamme soittivat aina kahden viikon kulusessa, jos jotakuta ei harjoituksissa näkynyt. En ilmoittanut kenellekään lopettaneeni. Ketään ei kiinnostanut. Näin noin vuoden ajan painajaista judosta, aina sama painaijainen: kello oli 18:30 ja harjoitukset alkamassa...

JATKUU allaolevassa tekstissä! ->

Anonyymi
5000

Ilmoita asiaton sisältö

  • Sisältää materiaalia, joka on loukkaavaa, herjaavaa, rasistista, uhkailevaa tai ahdistelevaa.

  • Materiaali sisältää nimiä, yhteystietoja tai muita henkilökohtaisia tietoja. Julkisuuden henkilöistä, julkisissa viroissa toimivista ihmisistä sekä yritysten vastuuhenkilöistä saa keskustella työhön liittyen. Myös yksityiselämään liittyvistä asioista voi keskustella siltä osin, kuin niistä on julkisesti kerrottu.

  • Sisältää lapsille haitallista tai heiltä kiellettyä materiaalia. Seksuaalinen sisältö on sallittua aiheeseen tarkoitetuilla palstoilla, joiden ikäraja on 18 vuotta.

  • Lainvastaista sisältöä voi olla mm. yksityiselämää loukkaavan tiedon levitys, kiihottaminen kansanryhmää vastaan, laiton uhkaaminen, alaikäisiin liittyvä seksuaalinen sisältö/grooming, petokset, identiteettivarkaudet, kunnianloukkaukset ja tekijänoikeusrikkomukset.

  • Sisältö ei liity palstan tai keskusteluketjun aiheeseen.

  • Viesti ei ole suomea tai ruotsia (pl. International Forums), se sisältää mainontaa, se sisältää tekijänoikeuksin suojattua materiaalia, se on massapostitus tai jokin muu syy.

Jaa keskustelu