Itsellä tämä syömishäröily alkoi lukion alussa bulimiana,jolloin asiasta ei tiennyt kukaan. Jossain vaiheessa sitten rohkaistuin kertomaan siitä ystävälleni,joka kirjaimellisesti pakotti minut hakeutumaan hoitoon. Hoitoa järjestyi nuorisopsykiatrian polilta ja siitä oli ehkä apuakin kun ahmimiset ja oksenelut vähenivät. Tässä vaiheessa suhteeni omaan kehoon oli kuitenkin vielä nykyiseen verraten "melkein normaali" ja en juurikaan skippaillut aterioita tai ollut syömättä tietoisesti pitkiä aikoja. Samana keväänä kuitenkin oli edessä muutto n.500km päähän entisestä asuinpaikastani kun vanhemmat viimein erosivat. Tämän jälkeen kaikki karkinmässytys ja ylensyönti loppui kuin seinään ja hetken jo ajattelin,että minähän parannun..Mukaan tuli sairaalloinen lenkkeily ja paino lähti putoamaan ensimmäistä kertaa..Laihdutus sujui kuin tanssi ja entiset haukut "tukevuudesta" vaihtuivat kehuun hoikkuudesta (lähtöpainoni oli 58kg ja tässä vaiheessa olin laihduttanut 5kg,mikään läski en koskaan ollut sillä pituutta on 170cm)
Terveydenhoitaja huolestui painostani kun se laski alle 45kg:n. Keskusteltiin osastohoidosta,josta kieltyädyin jyrkästi,eikä minua voitu laittaa sinne väkisin kun kuitenkin olin täysikäinen. Lopulta painon laskiessa alle 40kg:n jouduin sairaalaan huonon vointini takia ja täällä vietin muistaakseni muutaman viikon,kunnes ahdistuin niin,että pakotin äidin hakemaan minut pois ja lupasin taas syödä. Lääkärien pelottelut olivat tehneet tehtävänsä ja vaikka 45kg:n jälkeen olin alkanut syödä lähes puolet enemmän anorektisiin tottumuksiini verraten niin painonlasku vain kiihtyi. Osastojakson jälkeen paino laski vielä muutaman kilon,mutta lähti sitten hitaaseen nousuun.
Tässä vaiheessa kuvioihin tuli poikaystävä joka näki anoreksian pimeimmät vaiheet. Hänen avullaan kuitenkin sain vuosi sitten palautettua painon 60kg:n kieppeille ja kaikki ajattelivat anoreksian ja syömishäiriöiden olevan ohi. Itsellä oli kuitenkin edelleen kieroutunut suhde ruokaan, ahmin ja oksentelin salaa,mutta hyvin pienimuotoisesti. Mitään missä on rasvaa, en pistä suuhuni oksentamatta sitä,mutta puputan sitten hiilihydraatteja senkin edestä. Tämän seurauksena paino nousi 66kg asti. Olen puhunut poikaystäväni kanssa paljon sairaudestani ja olen yrittänyt vihjata,ettei sen kanssa mene hyvin nytkään. Poikaystävä yrittää olla ymmärtäväinen, mutta kun hän viikko sitten totesi että "vähän vaikea uskoa tota kun et kuitenkaan näytä miltään anorektikolta ja sulla nyt näitä puheita on aina kun kaipaat huomiota" hän ei tätä sanonut mitenkään ilkeydellään vaan rehellisesti. Hän ymmärtää että syömishäiriöt ovat sairauksia siinä missä muutkin, mutta ilmeisesti hän vain ei osaa tehdä asialle mitään tai ehkä jopa ajattelee minun todella vain hakevan huomiota?
Paino on nyt uudenvuoden jälkeen tippunut 5kg oksentelun ja syömättömyyden takia. Päivittäin syön ehkä n.700kcal ja tästä puolet oksennan. Olo on koko ajan vetämätön ja mietin,että en saisi päästää tätä ongelmaa taas valloilleen,mutta toisaalta ei huvita syödäkään kun miettii miten lihava olen..Apua tähän tuskin saa,kun olen 20 vuoden iän ylittänyt ja nuorisopsykiatrian puoli ei enää täälläkään varmasti ota minua vastaan ja jonot ovat pitkät. Aloittaessani ammattikorkeakoulussa yritin terveystarkastuksen yhteydessä vajaa vuosi sitten saada apua,mutta siellä lähinnä puhuttiin terveellisestä syömisestä ja annettiin jonkun yksityisen paikan numero..täällä hintaa yhdelle terapiakäynnille olisi tullut n.40e mikäli siihen ei sitten mitään korvausta saa. Eli ei todellakaan sopiva ratkaisu opiskelijabudjetille.
Nyt kysynkin neuvoa mitä pitäisi tehdä että saisin ihmiset ympärillä tajuamaan,että voin oikeasti tosi paskasti ja tarvitsen apua . Mistä ylipäätään kannattaa apua kysellä kun koulun terveydenhuoltopalveluiden kautta sitä ei näytä saavan .Kukaan ei tunnu ottavan tosissaan normaalipainoisia anorektikkoja
:( Ja loppuun vielä että äitini kanssa olen välini katkaissut ja isään en ole ollut yhteydessä vuosiin. Heiltä ei ymmärrystä heru enkä sitä kaipaakkaan.
Pahoitelut sekavasta tekstitstä joka varmasti on epälooginen kun moni asia jäi mainitsematta,mutta arvostan vastauksia kovasti!
Terveydenhoitaja huolestui painostani kun se laski alle 45kg:n. Keskusteltiin osastohoidosta,josta kieltyädyin jyrkästi,eikä minua voitu laittaa sinne väkisin kun kuitenkin olin täysikäinen. Lopulta painon laskiessa alle 40kg:n jouduin sairaalaan huonon vointini takia ja täällä vietin muistaakseni muutaman viikon,kunnes ahdistuin niin,että pakotin äidin hakemaan minut pois ja lupasin taas syödä. Lääkärien pelottelut olivat tehneet tehtävänsä ja vaikka 45kg:n jälkeen olin alkanut syödä lähes puolet enemmän anorektisiin tottumuksiini verraten niin painonlasku vain kiihtyi. Osastojakson jälkeen paino laski vielä muutaman kilon,mutta lähti sitten hitaaseen nousuun.
Tässä vaiheessa kuvioihin tuli poikaystävä joka näki anoreksian pimeimmät vaiheet. Hänen avullaan kuitenkin sain vuosi sitten palautettua painon 60kg:n kieppeille ja kaikki ajattelivat anoreksian ja syömishäiriöiden olevan ohi. Itsellä oli kuitenkin edelleen kieroutunut suhde ruokaan, ahmin ja oksentelin salaa,mutta hyvin pienimuotoisesti. Mitään missä on rasvaa, en pistä suuhuni oksentamatta sitä,mutta puputan sitten hiilihydraatteja senkin edestä. Tämän seurauksena paino nousi 66kg asti. Olen puhunut poikaystäväni kanssa paljon sairaudestani ja olen yrittänyt vihjata,ettei sen kanssa mene hyvin nytkään. Poikaystävä yrittää olla ymmärtäväinen, mutta kun hän viikko sitten totesi että "vähän vaikea uskoa tota kun et kuitenkaan näytä miltään anorektikolta ja sulla nyt näitä puheita on aina kun kaipaat huomiota" hän ei tätä sanonut mitenkään ilkeydellään vaan rehellisesti. Hän ymmärtää että syömishäiriöt ovat sairauksia siinä missä muutkin, mutta ilmeisesti hän vain ei osaa tehdä asialle mitään tai ehkä jopa ajattelee minun todella vain hakevan huomiota?
Paino on nyt uudenvuoden jälkeen tippunut 5kg oksentelun ja syömättömyyden takia. Päivittäin syön ehkä n.700kcal ja tästä puolet oksennan. Olo on koko ajan vetämätön ja mietin,että en saisi päästää tätä ongelmaa taas valloilleen,mutta toisaalta ei huvita syödäkään kun miettii miten lihava olen..Apua tähän tuskin saa,kun olen 20 vuoden iän ylittänyt ja nuorisopsykiatrian puoli ei enää täälläkään varmasti ota minua vastaan ja jonot ovat pitkät. Aloittaessani ammattikorkeakoulussa yritin terveystarkastuksen yhteydessä vajaa vuosi sitten saada apua,mutta siellä lähinnä puhuttiin terveellisestä syömisestä ja annettiin jonkun yksityisen paikan numero..täällä hintaa yhdelle terapiakäynnille olisi tullut n.40e mikäli siihen ei sitten mitään korvausta saa. Eli ei todellakaan sopiva ratkaisu opiskelijabudjetille.
Nyt kysynkin neuvoa mitä pitäisi tehdä että saisin ihmiset ympärillä tajuamaan,että voin oikeasti tosi paskasti ja tarvitsen apua . Mistä ylipäätään kannattaa apua kysellä kun koulun terveydenhuoltopalveluiden kautta sitä ei näytä saavan .Kukaan ei tunnu ottavan tosissaan normaalipainoisia anorektikkoja
:( Ja loppuun vielä että äitini kanssa olen välini katkaissut ja isään en ole ollut yhteydessä vuosiin. Heiltä ei ymmärrystä heru enkä sitä kaipaakkaan.
Pahoitelut sekavasta tekstitstä joka varmasti on epälooginen kun moni asia jäi mainitsematta,mutta arvostan vastauksia kovasti!
Vastaukset 1
Vanhimmat
Moikka!
Ikävä kuulla huonosta voinnistasi, mutta positiivista on se että haluat apua. Se on jo askel kohti parantumista. Itse olen sairastanut yli 10vuotta anoreksiaa ja välissä oli aika kun en käynyt missään hoidossa. Sitten kuitenkin eräänä päivänä lenkimatkallani marssin terveyskeskukseen ja pysin apua. Sain ajan lääkärille ja sitä kautta psykologille ja ravitsemusterapeutille. Luulen että sinunkin kannattaa vaan rohkeasti mennä terveyskeskukseen ja kysyä millaista hoitoa olisi mahdollista saada. Itse sain ainakin todella nopeasti aikoja psykologille. Rohkeasti vaan kysymään.