teinityttö, mutta olen saanut päähänpinttymän etsiä noloja juttuja menneisyydestäni. Kun huomaan niitä löytyvän aina vain lisää, alan itkeä. Häpeän koko lapsuuttani. Haluaisin aloittaa elämäni alusta. Vihaan sitä, että olen aina nolo ja hävettävä. Hepeän myös ulkonäköäni suunnattomasti. Tekisin mitä vain, että pääsisin tästä häpeän tunteesta eroon.
Olen aikalailla tavallinen
Tähä
2295
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
näytin päiväkodissa kaikille kikkelii, lähinnä naurattaa koko homma kun ensin häpeilin enkä tajunnu miks tein niin.. :D Yritä ajatella positiivisesti ja mieti jotain positiivisii asioit mitä sulle on käyny:)
Minäkin inhoan lapsuuttani. Olen aina tuntenut olevani erilainen ja haluan kaikin keinoin sen torjua. Olen aina ollut. Pienenä minua haukuttiin oudoksi, ja nykyään haluaisin vain sulautua massaan. Jos joku mainitsee että olen jotenkin outo ja erilainen, pinna palaa heti. Pelkään käyttäytymistäni, stressaan hirveästi mitä olen tehnyt ja miten muut sen tajuavat ja puran sitten pahaa oloani itkien ja itseäni vihaten. Sisälläni on salaisuuksia ja patoumia joita en haluaa koskaan kelleen paljastaa.
Nykyään kun katson elämääni taakseppäin ennen murrosikää, näen vain huonoa, vaikka silloin en edes sitä tajunnut. Saan väistämättä itkukohtauksia jos joku viittaa lapsuuteeni ja kuinka nolo olin silloin. Onko sinun äitisi kertonut esim että lapsena piereskelit bussissa ja häntä hävetti kaikkien muiden nauraessa? Olin aivan maassa seuraavan kuukauden. Se saattaa kuulostaa älyttömän hauskalta nykyään, mutta tuntuu että minä en koskaan voi unohtaa, ja se suru palaa aina takaisin kun joku nostaa heikkouteni esille.
Ja sitten vielä hävettää ihan järkyttävästi, kun muut sanoo kuinka he häpesivät puolestani, ja varsinkin kun muiden tunteet ottaa minuun osumaan niin lujaa. Voi vittu tätä elämää.