Kirjoitan tänne, kun en uskalla tunteistani ääneen kenellekään läheiselleni puhua. Toivon, että joku viisaampi osaisi antaa neuvon tai kaksi. Olisin todella kiitollinen jokaisesta neuvosta.
Olen tapaillut miestä nyt muutamia kuukausia ja huomaan olevani rakastunut ensimmäistä kertaa elämässäni. Olen koko pienen ikäni vältellyt suhteita ehkä siksi, etten ole ollut sellaiseen valmis tai ehkä siksi, etten ole löytänyt ketään, josta todella välittäisin tai joka todella välittäisi minusta.
Mies, jota tapailen on samalla ihana ja kamala. Pystymme puhua lähes kaikesta, hän osaa olla mielettömän huomaavainen, seksi on parempaa kuin koskaan ennen elämässäni ja jaamme samoja intohimoja.
Samalla hän on kuitenkin kyynisempi kuin kukaan aikaisemmin tapaamani ihminen. Hän ei juuri usko suhteisiin, eikä rakkauteen. Tai niin hän ainakin väittää. Hän sanoo, ettei usko reiluna parikymppisenäkään alkavien suhteiden kestävän kovinkaan pitkälle tulevaisuuteen. Ei sillä, ettäkö tämä kaikki olisi tullut minulle täytenä yllätyksenä. Hän tituleerasi itsensä sitoutumuskammoiseksi jo heti tavattuamme. Hän välttelee viimeiseen asti sitä, että me sanoisimme seurustelevamme (vaikka olemmekin alun alkaen tapaillut vain toisiamme ja pystyn häneen tässä asiassa luottamaan).
Nyt mietinkin sitä, saako rakkaus todella sattua näin paljon? Voiko olla mahdollista, että suhteesta tulee lopulta mitään, jos lähtökohdat ovat nämä? Onko väärin, että rakastuneena itkee päivittäin, kun tunteet ovat niin vahvat, eikä uskalla niitä paljastaa, koska pelkää menettävänsä toisen? Johtuuko miehen kyynisyys siitä, että hän suojelee itseään vai koska hän todella ei usko/halua uskoa suhteisiin vai onko vain niin, että minä en ole hänelle tarpeeksi, etten niin sanotusti ole hänelle "se oikea" (en nimenomaisesti usko tuohon käsitteeseen itsekään)?
En ole paljastunut hänelle, että tunteeni ovat muuttuneet näin vahvoiksi viimeisten kuukausien aikana. Tiedän itsekin kovettuvani toisinaan hänen seuraassaan, koska pyrin välttelemään niitä virheitä, joita tiedän hänen aikaisempien tapailukumppaneidensa tehneen, pelkään menettäväni hänet ja toisaalta siksi, että suojelen itseäni. En vaan tiedä miten tästä eteenpäin... Tunteeni ovat niin vahvat, etten haluaisi häntä menettää, mutta mietin vain olenko absoluuttisen hullu ja typerä, jos jatkan näin.
Olen tapaillut miestä nyt muutamia kuukausia ja huomaan olevani rakastunut ensimmäistä kertaa elämässäni. Olen koko pienen ikäni vältellyt suhteita ehkä siksi, etten ole ollut sellaiseen valmis tai ehkä siksi, etten ole löytänyt ketään, josta todella välittäisin tai joka todella välittäisi minusta.
Mies, jota tapailen on samalla ihana ja kamala. Pystymme puhua lähes kaikesta, hän osaa olla mielettömän huomaavainen, seksi on parempaa kuin koskaan ennen elämässäni ja jaamme samoja intohimoja.
Samalla hän on kuitenkin kyynisempi kuin kukaan aikaisemmin tapaamani ihminen. Hän ei juuri usko suhteisiin, eikä rakkauteen. Tai niin hän ainakin väittää. Hän sanoo, ettei usko reiluna parikymppisenäkään alkavien suhteiden kestävän kovinkaan pitkälle tulevaisuuteen. Ei sillä, ettäkö tämä kaikki olisi tullut minulle täytenä yllätyksenä. Hän tituleerasi itsensä sitoutumuskammoiseksi jo heti tavattuamme. Hän välttelee viimeiseen asti sitä, että me sanoisimme seurustelevamme (vaikka olemmekin alun alkaen tapaillut vain toisiamme ja pystyn häneen tässä asiassa luottamaan).
Nyt mietinkin sitä, saako rakkaus todella sattua näin paljon? Voiko olla mahdollista, että suhteesta tulee lopulta mitään, jos lähtökohdat ovat nämä? Onko väärin, että rakastuneena itkee päivittäin, kun tunteet ovat niin vahvat, eikä uskalla niitä paljastaa, koska pelkää menettävänsä toisen? Johtuuko miehen kyynisyys siitä, että hän suojelee itseään vai koska hän todella ei usko/halua uskoa suhteisiin vai onko vain niin, että minä en ole hänelle tarpeeksi, etten niin sanotusti ole hänelle "se oikea" (en nimenomaisesti usko tuohon käsitteeseen itsekään)?
En ole paljastunut hänelle, että tunteeni ovat muuttuneet näin vahvoiksi viimeisten kuukausien aikana. Tiedän itsekin kovettuvani toisinaan hänen seuraassaan, koska pyrin välttelemään niitä virheitä, joita tiedän hänen aikaisempien tapailukumppaneidensa tehneen, pelkään menettäväni hänet ja toisaalta siksi, että suojelen itseäni. En vaan tiedä miten tästä eteenpäin... Tunteeni ovat niin vahvat, etten haluaisi häntä menettää, mutta mietin vain olenko absoluuttisen hullu ja typerä, jos jatkan näin.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.