On nyt pakko kirjoittaa, ennen kuin inspiraatio katoaa! :D
Sairas Charlotte osa I
Tohtori Jeanne Burdock käveli kevyin, nopein askelin pitkin Birminghamin mielisairaalan huonosti valaistuja käytäviä. Hän ei halunnut viipyä tässä hullujen huoneessa hetkeäkään enempää, kuin oli tarpeen. Hänen vierellään kulkeva vanha mies osoitteli sellejä puhuen samalla vahvalla skotlannin murteellaan. Tohtori vain mutisi vastaukseksi heittäen samalla tahtomattaankin inhoavia katseita potilaiden suuntaan. Hän tunsi syvää häpeää; nämä ihmiset tarvitsivat apua ja hän katseli heitä inhoten.
"Ja tuolla on Jack Wilson. On ollut täällä noin kaksi ja puoli vuotta", vanha mies sanoi viitaten lähes käytävän päässä olevaan selliin; tohtori näki kaltereiden takaa laihan, rasvatukkaisen ja nuhruisen miehen istumassa nurkassa Raamattu kädessään. Hänen kävi äkkiä sääliksi heitä kaikkia; sairaala oli kovin vanha, lähes kaikissa muissa Englannin mielisairaaloissa potilailla oli paremmat oltavat ja jopa uutta teknologiaa. Nainen hymähti hiljaa itsekseen; saisikohan tähänkin loukkoon sellaiset puhelimet?
"Ja tuolla noin, ihan viimeisessä sellissä..." mies jatkoi ja herätti tohtorin ajatuksistaan. "...siellä on Charlotte Dogrose. Teidän potilanne." mies sanoi ja Jeanne nyökkäsi. Vanhus kysyi vielä, voisiko hän tuoda tohtorille jotain, mutta nainen sanoi pärjäävänsä. Miehen mentyä Jeanne otti pienen puujakkaran alleen ja istuutui. Hän ei ensin nähnyt ketään; sellissä oli vain yksi pieni öljylamppu ja kynttilänpätkä, jotka kumpikin toivat vain vähän valoa. Tohtori siristi silmiään nähdäkseen paremmin.
"Tohtori Burdock, otaksun?" kuului äkkiä hento naisääni sellin perältä. Nyt Jeanne näki hänet selvästi; nainen oli aivan sellin pimeimmässä nurkassa. Tämä luojanluoma oli kaiken kauheuden ja surun ruumiillistuma; hänen tummat hiuksensa roikkuivat elottomina kasvoilla, hän oli langanlaiha ja vaatteet hänen yllään olivat kuluneet ja likaiset. Naisen istuutuessa jakkaralle Jenne näki hänen silmänsä; syvän siniharmaat silmät katsoivat tyhjinä eteensä. Kenties niissä oli joskus loistanut elämän iloinen liekki mutta nyt ne olivat itse kuoleman kuvajaiset ja syvän tuskan pohjattomat kaivot.
"Kyllä", tohtori sanoi nyökäten. "Ja sinä olet Charlotte, eikö totta?" hän kysyi ja Charlotte nyökkäsi. "Hyvä. Minä olen siis sinun uusi lääkärisi ja tulen olemaan kanssasi pitkään-", Jeanne sanoi, kun Charlotte keskeytti hänet mutinallaan.
"Varmasti...Aivan niinkuin tuokin tuolla", hän sanoi ja osoitti kaltereiden välistä lähes vastapäistä selliä. Siellä oleva mies käveli edestakaisin mutisten ja välillä hän karjahti vajoten polvilleen. Tohtori kääntyi Charloten puoleen.
"Noh...minä kestän varmasti kauemmin" Jeanne sanoi tekopirteästi ja Charlotte nyökkäsi hiljaa raapien samalla kiivaasti toista kyynärtaivettaan.
Tohtori Burdock istui huoneessaan myöhään seuraavaan yöhön. Hän tutki Charlotte Dogrosen kansiota öljylampun himmeässä valossa. Naisen tarina oli lähemmin tarkastellessa varsin surullinen; hän oli ollut menestyvä nuori nainen, kunnes naimisiin mentyään hän luopui työstään ja unelmistaan ollakseen kotiäiti. Tapahtui kuitenkin jotain, mikä mullisti hänen maailmansa ja ajoi hänet hulluuden partaalle. Jeanne ei tiennyt, mitä oli tapahtunut; asiaa käsittelevä kappale oli syystä tai toisesta sensuroitu.
Nainen avaisi potilaspäiväkirjansa ja otti kynänsä ja mustepullon esiin. Kostuttaen kynän kärjen ensin musteeseen hän aloitti:
"Lokakuun 17.1892"
"Potilas:Charlotte Dogrose. Mielentila: en tutustunut tarkemmin. Ikä: noin 25-27 vuotta". Jeanne ei kirjoittanut pidemmälle huomatessaan väsymyksen seurauksena paperille roiskahtaneen musteläikän. Nainen sulki kirjansa ja asetti sen vanhan lipaston ylimpään laatikkoon. Tämän jälkeen hän meni sänkyynsä sammuttaen lampun; pimeys syöksyi ja kotiutui hänen asuntoonsa ja tohtori yritti kiivaasti unohtaa Charlotte Dogrosen silmät.
Kommentteja!! :)
Sairas Charlotte osa I
Tohtori Jeanne Burdock käveli kevyin, nopein askelin pitkin Birminghamin mielisairaalan huonosti valaistuja käytäviä. Hän ei halunnut viipyä tässä hullujen huoneessa hetkeäkään enempää, kuin oli tarpeen. Hänen vierellään kulkeva vanha mies osoitteli sellejä puhuen samalla vahvalla skotlannin murteellaan. Tohtori vain mutisi vastaukseksi heittäen samalla tahtomattaankin inhoavia katseita potilaiden suuntaan. Hän tunsi syvää häpeää; nämä ihmiset tarvitsivat apua ja hän katseli heitä inhoten.
"Ja tuolla on Jack Wilson. On ollut täällä noin kaksi ja puoli vuotta", vanha mies sanoi viitaten lähes käytävän päässä olevaan selliin; tohtori näki kaltereiden takaa laihan, rasvatukkaisen ja nuhruisen miehen istumassa nurkassa Raamattu kädessään. Hänen kävi äkkiä sääliksi heitä kaikkia; sairaala oli kovin vanha, lähes kaikissa muissa Englannin mielisairaaloissa potilailla oli paremmat oltavat ja jopa uutta teknologiaa. Nainen hymähti hiljaa itsekseen; saisikohan tähänkin loukkoon sellaiset puhelimet?
"Ja tuolla noin, ihan viimeisessä sellissä..." mies jatkoi ja herätti tohtorin ajatuksistaan. "...siellä on Charlotte Dogrose. Teidän potilanne." mies sanoi ja Jeanne nyökkäsi. Vanhus kysyi vielä, voisiko hän tuoda tohtorille jotain, mutta nainen sanoi pärjäävänsä. Miehen mentyä Jeanne otti pienen puujakkaran alleen ja istuutui. Hän ei ensin nähnyt ketään; sellissä oli vain yksi pieni öljylamppu ja kynttilänpätkä, jotka kumpikin toivat vain vähän valoa. Tohtori siristi silmiään nähdäkseen paremmin.
"Tohtori Burdock, otaksun?" kuului äkkiä hento naisääni sellin perältä. Nyt Jeanne näki hänet selvästi; nainen oli aivan sellin pimeimmässä nurkassa. Tämä luojanluoma oli kaiken kauheuden ja surun ruumiillistuma; hänen tummat hiuksensa roikkuivat elottomina kasvoilla, hän oli langanlaiha ja vaatteet hänen yllään olivat kuluneet ja likaiset. Naisen istuutuessa jakkaralle Jenne näki hänen silmänsä; syvän siniharmaat silmät katsoivat tyhjinä eteensä. Kenties niissä oli joskus loistanut elämän iloinen liekki mutta nyt ne olivat itse kuoleman kuvajaiset ja syvän tuskan pohjattomat kaivot.
"Kyllä", tohtori sanoi nyökäten. "Ja sinä olet Charlotte, eikö totta?" hän kysyi ja Charlotte nyökkäsi. "Hyvä. Minä olen siis sinun uusi lääkärisi ja tulen olemaan kanssasi pitkään-", Jeanne sanoi, kun Charlotte keskeytti hänet mutinallaan.
"Varmasti...Aivan niinkuin tuokin tuolla", hän sanoi ja osoitti kaltereiden välistä lähes vastapäistä selliä. Siellä oleva mies käveli edestakaisin mutisten ja välillä hän karjahti vajoten polvilleen. Tohtori kääntyi Charloten puoleen.
"Noh...minä kestän varmasti kauemmin" Jeanne sanoi tekopirteästi ja Charlotte nyökkäsi hiljaa raapien samalla kiivaasti toista kyynärtaivettaan.
Tohtori Burdock istui huoneessaan myöhään seuraavaan yöhön. Hän tutki Charlotte Dogrosen kansiota öljylampun himmeässä valossa. Naisen tarina oli lähemmin tarkastellessa varsin surullinen; hän oli ollut menestyvä nuori nainen, kunnes naimisiin mentyään hän luopui työstään ja unelmistaan ollakseen kotiäiti. Tapahtui kuitenkin jotain, mikä mullisti hänen maailmansa ja ajoi hänet hulluuden partaalle. Jeanne ei tiennyt, mitä oli tapahtunut; asiaa käsittelevä kappale oli syystä tai toisesta sensuroitu.
Nainen avaisi potilaspäiväkirjansa ja otti kynänsä ja mustepullon esiin. Kostuttaen kynän kärjen ensin musteeseen hän aloitti:
"Lokakuun 17.1892"
"Potilas:Charlotte Dogrose. Mielentila: en tutustunut tarkemmin. Ikä: noin 25-27 vuotta". Jeanne ei kirjoittanut pidemmälle huomatessaan väsymyksen seurauksena paperille roiskahtaneen musteläikän. Nainen sulki kirjansa ja asetti sen vanhan lipaston ylimpään laatikkoon. Tämän jälkeen hän meni sänkyynsä sammuttaen lampun; pimeys syöksyi ja kotiutui hänen asuntoonsa ja tohtori yritti kiivaasti unohtaa Charlotte Dogrosen silmät.
Kommentteja!! :)
Vastaukset 5
Vanhimmat
Kirjota äkkiä lisää!!! tekstissä ei ole suuremmin moittimista. Jatko kiinnostaa...
Pidin tekstistä, mutta olisin kirjoittanut hullujenhuoneen yhteen, sehän on melkein käsite, jolloin genetiiviä ei kai huomioida. Mutta eipäs viilailla pilkkua. :)
Ehkä tarinan nimi olisi voinut olla toisenlainen, "Sairas Charlotte" ei ainakaan VIELÄ iske, mutta saa nähdä, mitä jatkossa paljastuu. Odotamme sitä.
Sairas Charlotte osa II
Charlotte istui sellinsä nurkassa kiertäen rasvaista hiussortuvaa laihan sormensa ympärille. Hän odotti tri. Burdockin saapumista. Syksyinen päivänvalo siivilöityi ikkunakaltereiden välistä. Nainen nousi ylös ja kiipesi huteralle jakkaralle nähdäkseen ulos. Kaukana siintävät tehtaiden piiput yskivät savua taivalle ja sairaalan vieressä oleva metsä oli hiljainen. Charlotte hymyili. Englanti oli totisesti kaunis...
Äkkiä kolme mustarastasta lensi metsästä rääkäisten ja Charlotte pelästyi; hän rämähti kiljaisten alas tuolilta.
"Oletko kunnossa?" kysyi sellin luo ilmestynyt Jeanne. Nainen sellissä mutisi jotain käsittämätöntä; hän nousi ylös ja alkoi asetella kaatamansa pienen hyllykön tavaroita takaisin paikalleen. Lopulta hän istuutui tuolille ja tohtori istui hänen eteensä. "Kaunis aamu, eikö totta?" Jeanne kysyi ja Charlotte nyökkäsi hiljaa räpeltäen jälleen hiuksiaan.
"No niin, tänään meidän on tarkoitus...Charlotte...rauhoitu", tohtori kehotti huomatessaan naisen hermostuineisuuden. Tämä lopetti ja laski kätensä hitaasti syliinsä; hetken päästä hän räpelsi jälleen jotain. Jeanne huokaisi. "Joka tapauksessa, tänään me menemme kävelylle" hän sanoi ja Charlotte nosti päänsä. Epäuskoinen ilme pyyhkäisi yli hänen kasvojensa.
"Ulos..?" hän kysyi varovaisesti ja Jeanne nyökkäsi hymyillen.
"Sain johtajalta luvan puolen tunnin kävelylle tuossa metsässä", hän sanoi. "Sinulle tekee varmasti hyvää saada vähän raitista ilmaa". Charlotte ei kuitenkaan innostunut ajatuksesta.
"En minä halua", hän sanoi hiljaa. "Siellä on kylmä, eikä minulla ole takkia. Olen niin likainenkin..."
"Älä huoli, emme tule näkemään ensimäistäkään ihmistä viiden kilometrin säteellä", Jeanne sanoi. "Ja minulla on sinulle lämmin villapaita".
Kaksi hahmoa käveli hiljaa punaisten lehtien peittämässä metsässä. Toinen polvistui tuon tuostakin maahan tutkimaan jotain. Jeanne hymyili; Charlotte oli innoissaan kuin pieni lapsi. Nyt olisi hyvä aika kysyä, mitä hänelle oli tapahtunut.
"Charlotte, minä-" Jeanne aloitti.
"Jumalan nimeen!" toinen huudahti ja syöksyi suuren tammen juurelle. "Katsokaa..." hän sanoi ja liikutti kättään pitkin tammen rosoista pintaa. Jeanne käveli hänen vierelleen. "Katsokaa" Charlotte toisti. Jeanne ei kuitenkan nähnyt mitään.
"En näe mitään", hän sanoi ja Charlotte nousi ylös liuttaen yhä kättään pitkin puun pintaa.
"Se on niin suuri...eikä se silti vahingoita ketään. Tehtaiden piiput ovat yhtä suuria, mutta ne ovat haitaksi. Tämä puu...se vain luo elämää ympärilleen", hän snoi ja hymyili nojaten autuaasti puuhun. Jeanne ihmetteli näitä viisaita sanoja ja unohti tyystin, mitä varten oli metsään lähtenyt.
Muuten ihan jees mutta toi viimeinen lausahdus kaipaisi hieman uudelleen muokkausta... =/
Joko siten että se kuulostaisi hullummalta tai järkevämmältä... nyt se kuulostaa jotenkin teennäiseltä tokaisulta. Myöskin saasteiden aiheuttamat vahingot luonnolle ovat tämän (tai siis viime) vuosisadan havaintoja ja mielestäni tarina tunnelmaltaan sijoittuu 1800-luvun englantiin tai jotain sen tapaista. Vahingoittamisen sijaan voisi esimerkiksi puhua jotain rumasta ja kauniista, elävästä ja elottomasta. No joo... eipä oikein muuta lisättävää tällä hetkellä, varmaan jatkoa yhä kuitenkin seuraa.
Mitäs pyysit.
K - kieliopillinen virhe
T - tyyliseikka
viipyä tässä hullujen huoneessa hetkeäkään
K- hullujenhuone on yhdyssana
enempää, kuin oli tarpeen. Hänen vierellään
K- vertauksissa kuin-sanan eteen ei tule pilkkua. "...enempää kuin oli tarpeen"
muissa Englannin mielisairaaloissa potilailla oli paremmat oltavat ja jopa uutta teknologiaa. Nainen hymähti hiljaa itsekseen; saisikohan tähänkin loukkoon sellaiset puhelimet?
T- sellaiset -millaiset? Pronomini ei viittaa mihinkään kunnolla.
Teidän potilanne." mies sanoi ja Jeanne nyökkäsi.
K- Pikku kirjotusvirhe. Huomautan nyt kun kerran ryhdyin pilkkua viilaamaan.
Kenties niissä oli joskus loistanut elämän iloinen liekki mutta nyt ne olivat itse kuoleman
K- Mutta-sanan eteen pilkku
unelmistaan ollakseen kotiäiti. Tapahtui kuitenkin jotain, mikä mullisti hänen maailmansa
T- Peräänkuulutan subjektia
tiennyt, mitä oli tapahtunut; asiaa käsittelevä kappale oli syystä tai toisesta sensuroitu.
T- Tämä on jo ainakin toinen kerta, kun käytät puolipistettä. Ihan ok keino sinänsä, mutta liikakäyttö vie tehoa pois.
Nainen avaisi potilaspäiväkirjansa ja otti kynänsä ja mustepullon esiin. Kostuttaen kynän
T- Ehkäpä "kynän ja mustepullon" tai "kynänsä ja mustepullonsa".
Jeanne ei kirjoittanut pidemmälle huomatessaan väsymyksen seurauksena paperille roiskahtaneen musteläikän. Nainen sulki kirjansa ja asetti sen
K- En muista mikä tuon rakenteen nimi on mutta noin se ei käy. Paremmin olisi "...pidemmälle, sillä hän huomasi väsymyksen seurauksena paperille roiskahtaneen musteläikän."
T- Huomasi väsymyksen seurauksena vai roiskahti väsymyksen seurauksena? Koko ilmaus on muutenkin vähän hankala. Ehdotan vielä: "Jeanne ei kirjoittanut pidemmälle, sillä hän huomasi musteläikän paperilla. Se oli kai roiskahtanut siihen hänen väsymyksensä vuoksi."
vanhan lipaston ylimpään laatikkoon. Tämän jälkeen hän meni sänkyynsä sammuttaen lampun;
K- "Tehden"-rakenne käy vain silloin, kun pääverbiin lisätään jotakin. "Hän tuli juosten." Mutta koska hän ei voi mennä sänkyynsä sammuttaen SAMALLA lamppua (niin että se sisältyy sänkyynmenemiseen), rakennetta ei voi käyttää. Ehkäpä "Tämän jälkeen hän sammutti lampun ja meni sänkyynsä."
--- Kaiken kaikkiaan kirjoitat hyvää ja sujuvaa tekstiä. Ja suhteellisen virheetöntä suomen kieltä, nämä ovat vain nippeliasioita.