Eri toiveet parisuhteessa. ja äitiydestä. Miten tälläisesta pulmasta voi löytää ulospääsytien. Yhdessä elelty vajaa 10 vuotta ja ilman lapsikysymysta varmaankin elettäisiin vanhuuteen asti. Mutta mitä vanhemmaksi tulemme ,niin lapsikysymys nousee esille vahvempana. Olemme saman ikäisiä nelikymppisiä naisia ja itse olen myöhäisherännäinen äitiysasiassa. Haluan lapsen ja kokea äitiyden ja vanhemmuuden, mutta avopuolisoni taas on ehdottomasti vastaan.Tuntuu, että paniikki iskee kun aikaa ei ole enään tämän asian suhteen paljoa käytettävissä.
En missään nimessä halua olla vanhempana katkera siitä että olen jäänyt lapsettomaksi toisen toiveesta, toisaalta puolisoni oikeus olla lapseton on aivan yhtäläinen tarve.
Ero ajatuksenkin tasolla tuntuu jotenkin mahdottomalta.Tuntuu että olemme hitsautuneet niin hyvin toisiimme ja löytäneet hyvän balanssin suhteeseen. Yhteinen koti, lainat..ylipätään yhteinen elämä.
Tämä tilanne on varmaankin tuttu monille naisparille , ja muillekkin pareille. Olisiko neuvoja mten tälläisten ongelmien kanssa on mahdollista luovia ? vai voiko mitenkään ?
En missään nimessä halua olla vanhempana katkera siitä että olen jäänyt lapsettomaksi toisen toiveesta, toisaalta puolisoni oikeus olla lapseton on aivan yhtäläinen tarve.
Ero ajatuksenkin tasolla tuntuu jotenkin mahdottomalta.Tuntuu että olemme hitsautuneet niin hyvin toisiimme ja löytäneet hyvän balanssin suhteeseen. Yhteinen koti, lainat..ylipätään yhteinen elämä.
Tämä tilanne on varmaankin tuttu monille naisparille , ja muillekkin pareille. Olisiko neuvoja mten tälläisten ongelmien kanssa on mahdollista luovia ? vai voiko mitenkään ?
Vastaukset 16
Vanhimmat
Kyllä aika on kulkenut teidän ohi auttamattomasti, nelikymppinen on liian vanha äidiksi, vastuutonta edes ajatella tuossa iässä tekevänsä lapsia, hoivatkaa sukulaisten tai kavereiden lapsia jos äitiyskuume iskee.
Ja ketut ole nelikymppinen liian vanha äidiksi!
Tiedän kuules eräänkin kolmikymppisen joka on kuntonsa ja elämäntapojensa puolesta aivan liian "vanha" äidiksi!!!Sääliksi käy suorastaan lapsia kun äiti ei jaksa/viitsi lasten kanssa touhuta ja harrastaa:(
Kasvatuskin taitaa olla lastentarhan ja koulun vastuulla...
Se on kuule naisen terveydentilasta, elämäntavoista ja henkisestä hyvinvoinnista kiinni, minkä ikäinen sun kroppas ja mieli on saamaan lapsia ja niistä vuosikaudet tietenkin pitämään huolta!
Nelikymppisen kannattaa ennen raskaaksi hankkiutumista käydä tarkistuttamassa terveytensä lääkärissä, verenpaineet ja sokerit ja kaikki on ok.
Mulla ei ole kokemusta raskaana olemisesta, enkä aio vielä pitkään hankkia lapsia.Voi olla että olen itsekkin sitten vasta neljänkymmenen, ken tietää.Nyt alle kolmikymppisinä kihlattuni kanssa olemme vielä liian meneväisiä ja kodin perustaminenkin alkutekijöissä.Toki haluamme rakentaa oman pesän ja että kaikki on taloudellisesti vakaalla pohjalla.
Mä en tiiä mitä sanoisin aloittajalle.Ainakaan ei kannata painostaa toista!
Mikähän hänellä on syynä ettei halua lasta?Kai hän on sulle kertonut??
Voisko hän pelätä lapsen muuttavan teidän nyt niin hyvin balanssissa olevaa suhdetta?Koska kyllähän lapsi aina huolia tuo, eikä voi etukäteen tietään onko lapsi tervekkään.Jos syynä onkin se että hän pelkää!!!
Itse sinun tapauksessasi tekisin lapsen..
Sellainen joka oikeasti haluaa lapsia, voi katua jos jättää ne toisen takia tekemättä !
Ero voi tulla kuitenkin myöhemmin, pahimmassa tapauksessa vasta siinä vaiheessa kun et enää pysty saamaan lapsia.
Kyllä mun mielestä sulla on oikeus lapseen, jos sitä tahdot. Voi olla ettette ole loppuikäänne yhdessä ja sit onki myöhästä.
Kuitenki loppujenlopuksi lapsi jää, parisuhteet vaihtuu.
joltain lääkäriltä, mitä mieltä on: nelikymppinen ja äitiys tai nelikymppinen ja raskaana.
On sääli, että hyvätkin ihmissuhteet kariutuvat vain sen takia, että toinen haluaa lasta ja toinen ei. Pitääkö puolisisosi ylipäätään lapsista ? Jos ei pidä, niin on aika kamalaa hankkiutua äidiksi jos ei yhtään kuuntele omaa puolisoaan.
Tämä voi olla vaikea asia, mutta toisaalta myös hyvin yksinkertainen asia. Sinä tulet kärsimään joskus jos et voi edes yrittää olla äiti. Äitiys ei aina ole niin itsestään selvää, mutta jos siitä luovut vastoin tahtoasi, niin tulet sitä joskus katumaan.
Parisuhde on tärkeä myös lapsen kanssa. Sitä täytyy vaalia silloinkin. Itse en jättäisi lapsia tekemättä parisuhteen takia jos itse niitä kuitenkin haluaisin. On parempi jos kumpikin oikeasti ottaa vastuun siitä mitä tulee ja haluaa luovia arkea ja parisuhdetta lasten kanssa.
Parisuhteet elävät ja kokevat murroksia. Jos itse haluat seuraavan murroksen olevan lapsi, teidän suhteenne saattaa olla päätepisteessä. Ei kaikki halua lapsia.
Meillä naisilla lisääntymisaika on rajallinen, joten päätöksiä tulee tehdä jos muuta haluaa.
Toivon, että uskallat ottaa askeleen ja lähteä kohti äitiyttä.
Ootko miettinyt mitkä sun motivaatiot on? Siis onko tosiaan kyse oikeasta halusta saada lapsi? Vai ehkä ikäkriisistä, neljänkympin kauhusta? Tai tunteesta, että elämässä ei ole sisältöä, että on tyhjää, ei ole saatu mitään aikaan ja nyt sitten pitäis? Tai onko kaveripiirissä tapahtunut perheenlisäystä ja sen vuoksi alkaa itestäkin tuntua, että näin "kuuluu tehdä"? En tarkoita, etteikö oikeeta vauvakuumettakin voi olla mut nuo on aika monella piilovaikuttamassa, jos ei aiemmin ole lapsista haaveiltu ja sitten nelikymppisenä yhtäkkiä alkaa huhuilla vauvan perään. Se lapsenteko on vähän helvetin iso juttu ja sitä kannattaa tosiaan kelata ja taas kelata, et onko siihen valmis. Se ei tuo nuoruutta, eikä se oikeestaan ole patenttiratkaisu elämän tyhjyyteenkään. Eikä mun mielestä ees sais olla.
Kehottaisin kans ajatteleen sitä, että hyvä ihminen siinä vieressä ei ole mikään itsestään selvyys. Meistä aika moni varmaan allekirjottaa sen. Jos olet sen oikeen löytänyt ja tuntuu, että kaikki skulaa, kannattaa miettii myös sitä, ootko todella valmis mahdollisesti menettämään tämän ihmisen. Monet tossa sanoo että joo parisuhde menee jaksoissa ja tulee murroskohtia mutta totuus on, että sen oikean löytäminen aikuisten oikeesti ei ole Siwasta hakemista. Ja että ero on vaikea juttu etenkin tilanteessa, jossa molemmilla on tunteet kohdallaan ja on vain joku uus juttu, joka tekee sen eron. Voin sanoa, että se on helvettiä.
Samoin sitä ootko tosiaan valmis tekemään sen lapsen yksin. Sä et voi pakottaa ketään. Et painostaa etkä käännyttää. Yhtä totta kuin on sun halu saada lapsi on sen toisen halu olla saamatta ja sitä täytyy kunnioittaa ihan samalla tavalla. Mä näkisin sen niin myös, että se on helvetin vastuullinen tyyppi, koska se kertoo sulle heti mitä mieltä se on, eikä suostu vaan sun mieliks ja sitten vauva-arjen tullen ilmoita, et moi mä lähden. Näitä on nähty. Se on oikeestaan ihan sama miks se ei halua. Sen ei haluaminen on yhtä totta kuin sun haluaminen ja se on tärkeintä. Siinä ei ole vikaa sen enempää kuin sussakaan, te vaan haluatte eri asioita tässä kohtaa.
Jos nyt teet niinku tuolla monet sanoi, et teet vaan sen lapsen, niin sulla on vastuu siitä mitä sitten tapahtuu, koska sä lähdet hakemaan noin radikaalia muutosta. Sun vaimo on kertonut että se ei halua lasta mut kaikesta päätellen haluaa sut, joten sä sitten päätät mikä sulle on tärkeintä. En tiedä voisitteko jatkaa suhdetta niin, että sulla olisi se lapsi ja se olis vain sun. Jaksaisko se toinen? Ja pystyisitkö sä olemaan niin, ettet vaatisi siltä toiselta vanhemmuutta ja osallistumista, johon se ei alunperinkään ole ollut valmis? Koska sitä sä et voi vaatia. Oletko sä valmis todellakin käymään läpi yksin kaikki raskautumisyritykset, maholliset pettymykset, ite odottamisen, synnytyksen ja sitten koko lapsen hoidon ja kasvatuksen?
Näitä kaikkia mä kelaisin ja tosi tarkkaan. Etenkin sitä haluanko oikeasti sen lapsen vai onko se tunnekorvike jollekin. Se on se eka. Sit tulee kaikki muu.
Suurin ongelma on siinä miten sen lapsen saa tehdyksi kun miehiä ei siedä mailla halmeillakaan.
Eikä se muumimuki- pipettihommakaan tunnu oikeen miltään.
Eikä yhtään tiedä millaisista geeneistä se koeputki systeemilläkään tulisi?
Leidi Zei, ei mitenkään, joten ajattele asiaa uudestaan vaiks 20 vuoden päästä.
tulin raskaaksi 4 kuukautta sitten keinohedelmöityksen avulla. Eikä se mikään kauhean moninmutkainen ja mahdoton juttu ollut. Olemme vaimoni kanssa ylionnellisia!
Joskus ihmettelen, missä helvetin laatikossa ihmiset elää, kun luulee että raskaaksi tullaan vain silloin kun mies panee naista?? Haloooo???
Tiedän myös pariskuntia joilla on onnistunut muumimkiu-menetelmä.. joten kaikki on mahdollista!
Mutkikas tilanne. Lapsi on kuitenkin niin iso juttu, että siitä ei kannata luopua. Myöhemmin voit katua sitä katkerasti ja kohdallasi alkaa todella olla jo kiire. Suosittelen, että varaat konsultointiajan klinikalle jo heti huomenna. Prosessi voi viedä yllättävän pitkään.
Sano kumppanillesi, että et voi etkä halua jäädä ilman lasta. Ehdota esimerkiksi sellaista ratkaisua, että lapsi olisi ennen kaikkea sinun, eikä hänen tarvitsisi sitä adoptoida eikä siitä huolehtia. Tottakai lapsi mullistaa arkea, mutta hän voi pohjimmiltaan ennen kaikkea kaihtaa uuden ihmiselämän tuomaa vastuuta ja velvoitteita. Jos antaisit hänelle luvan jäädä tuon vastuun ulkopuolelle. Ratkaisu voi tuntua hankalalta, mutta se sisältää mahdollisuuden, että arki lutviutuu uomiinsa ja hän sopeutuu vauvaan ja uuteen tilanteeseen. Edellyttäen tietysti, ettei suhde kaadu kokemaasi tuen ja myötäelämisen puutteeseen tässä uudessa elämänvaiheessa. Rohkeutta - valitse lapsi!
Kun kerran asutte samassa taloudessa, mielestäni olisi hyvä jos lapset olisi sukua toisilleen. Olisiko mahdollista sinunkin saada lapsi samasta miehestä,josta puolisosikin lapsi on? Mun mielestä niin olisi hyvä. Naisesikin hyväksyisi paremmin sen, kun lapsenne ovat sisaruksia.
lapsella kuuluu olla äiti ja isä. sori nyt vaan
ja ton sä voisit ottaa elämäntyöksesi ja kiertää maailman orpokoteja ja kertoa millaisen perheen tulee olla ett se on hyväksyttävää. Mä luulen ett se ehkä sais sunki katseen pikkuisen avartumaan. Samalla kiertueella voisit pitää yh-vanhemmille saarnan siitä miten se nyt noin perseelleen on menny ja lapsi varmaan pitää ottaa pois ja viedä se mennessäs sinne orpokotiin.
Lapsen kuuluu tulla rakastetuksi, autetuksi elämänsä alkuun ja tuettava ja oltava läsnä. Jos niistä lähtis liikkeelle ja sitte alkais miettimää kuka saa rakastaa lastaan. Ehkä maailmanrauhanki vois maanpäälle vielä kehittää ennenku alkaa pohtii sopiiko kaksi naista tai kaksi miestä vanhemmiksi.
Tyttöystäväni ja minä olemme molemmat juuri alle 25-vuotiaita, olemme seurustelleet kaksi vuotta kaukosuhteessa (asumme eri maissa) ilman, että olisimme tänä aikana edes asuneet varsinaisesti yhdessä. Nyt tyttöystäväni haluaa lapsen. Se on hänen suurin haaveensa, hän haluaa kokea äitiyden mahdollisimman aikaisin, mieluiten hän haluaisi vielä suurperheen äidiksi - minun kanssani. Hän on ottanut Internetin kautta aktiivisesti yhteyttä mahdollisiin spermanluovuttajiin. Hänen mielestään ehdoton takaraja ensimmäisen lapsen syntymiselle on hänen 26-vuotispäivänsä. Itse taas en ole ollenkaan valmis lapseen. Lapsi on minullekin toive, jonka haluaisin joskus toteuttaa (kymmenen vuoden akselilla), lapsi on optio, jonka on hyvä olla olemassa ajatuksissa. Joudun kuitenkin pakokauhun valtaan, jos tyttöystäväni edes mainitsee halustaan saada oman lapsen. En koe itseäni henkisesti valmiiksi, pelkään, etten pysty rakastamaan lasta. Haluaisin elää tällä hetkellä vain parisuhdetta, nauttia kahdenkeskisyydestä, muuttaa jossain vaiheessa yhteen tyttöni kanssa. Lapsen aika ei todellakaan ole vielä tullut, sillä haluan elää ensin omaa elämääni, vakiintua työelämään, kerätä varmuutta ja kypsyyttä, aikuistua. En kuitenkaan saa murskata tyttöystäväni haavetta. Tiedän, että lapsi on suhteemme kynnyskysymys. Tyttöystäväni olisi valmis kantamaan täyden vastuun lapsesta - samalla minä saisin paapoa omaa "lastani" eli väitöskirjaani. En kuitenkaan haluaisi olla vain sivustakatsoja lapsen elämässä - vanhempi, joka ei välitä. En todellakaan tiedä, mitä minun pitäisi tehdä. Olen sitä mieltä, että jokaisella naisella, joka vain äidillisen vastuunsa kantaa, on oikeus lapseen. Mutta onko minulla myös oikeus sanoa, etten halua lasta? En tule koskaan löytämään parempaa tyttöä kuin omani - hän kuitenkin todennäköisesti jättää minut, antaa minun kulkea omia teitäni, jos hylkään hänen unelmansa lapsesta. Pitääkö lapseen suostua vain toisen mieliksi? Ei. Itse olen valmis lapseen vasta sitten, kun tiedän, että pystyn takamaan hänelle hyvän elämän. Tämänhetkisessä elämässäni ei ole vielä sijaa pienelle ihmiselle. Voi, kuinka minua pelottaakaan oma tilanteeni. Meneekö toisen haave oman määräysvallan edelle?
wau, toi teidän suhde ei kuulosta parisuhteelle vaan siin on kaksi ihmistä jotka on toisen kanssa omista syistä. Varmaa vaa ku joku sattui kohdalle ja pysähtyi. Se ei ole rakkautta vaan ajan kulutusta ja muka suhteilua. Sulla ei ole mitään menetettävää vaiks sanot sille suoraan tuon saman, ettei lapsen aika ole nyt. Jos teidän ajatukset ei kohtaa ni sitten se oli sellainen tarina ja sun tarina jatkuu.
Älä nyt kehittele itteles vääränlaista kuvaa millainen on hyvä ja onnellinen suhde. Toi se ei kyl taida olla jos puheyhteys ja kyky on tuota lajia ett vaa toinen ilmoittaa ett kohta hän on raskaana ja toinen on että voi vittu. Kumpikin tahollaan ja sitten jotenki kuitenki ootte yhdessä. Ei ei, asiat haltuun nyt ja suu auki.