Ahdistaa. kurkkua kiristää ja kuristaa ja tuntuu että miksi vielä tämäkin.!!
Äitini 86 v, sai kaiken muun sairauden lisäksi, keuhkosyöpä diaknoosin. On ennestään vask. dementia, masennus, osteoporoosi (molemmat lonkat leikattu), COPD, flimmeri. Ja liikuntakyvytön.
Syöpähoitoja ei ole mahdollista antaa, kun on huonokuntoinen. Niistähän olisikin vain lisää kärsimyksiä.
Kyllä sairaalassa ollessa tuntuu tosiaan siltä, että kannustavat sanat ovat tosi vähissä. En tiedä onko tuosta dementiasta hyötyä vai haittaa, kun osan asioista unohtaa. Olen epätietoinen kun en uskalla puhua hänen syövästään kun ei ole itse ottanut puheeksi. Mahtaako edes muistaa?. Lääkäri kertoi, että on ottanut tiedon rauhallisesti. On jatkuvasti lääkityksessä ja kovin on väsynyt. Mutta kun käyn hänen luonaan niin osan ajasta juttelee ja on ihan järkevän ja läsnä olevan oloinen. Sanoo vain että kyllä tää tästä!! Ja lähettelee kovasti terveisiä tutuille ja kysellee mitä heille kuuluu. Olen itsekkin sairastanut rintasyöpää, tosin minulle ei tarvinnut leikkauksen jälkeen syöpälääkitystä, kun ei ollut levinnyt vartiaimusolmukkeisiin. Tieto aikoinaan siitä oli kyllä pysäyttävä, että minäkin voin sairastua vakavasti.
Tyttärenikin sai jo 18 vuotis-synttäripäivänä tiedon, että sairastaa Non-Hodginin Lymfoomaa. Silloin oli elämä tosiaan romahtaa palasiksi. Lääkärien ennuste oli että selviää syövästä( 50 %). Puolitoistavuotinen rankka taistelu hävittiin.
Nyt sitten on varmaan vain arvaamattomasta ajasta kyse! Kirjoittelin tämän purkaakseni tunteitani ja jos noita sanoja olisi tarjolla!?
Äitini 86 v, sai kaiken muun sairauden lisäksi, keuhkosyöpä diaknoosin. On ennestään vask. dementia, masennus, osteoporoosi (molemmat lonkat leikattu), COPD, flimmeri. Ja liikuntakyvytön.
Syöpähoitoja ei ole mahdollista antaa, kun on huonokuntoinen. Niistähän olisikin vain lisää kärsimyksiä.
Kyllä sairaalassa ollessa tuntuu tosiaan siltä, että kannustavat sanat ovat tosi vähissä. En tiedä onko tuosta dementiasta hyötyä vai haittaa, kun osan asioista unohtaa. Olen epätietoinen kun en uskalla puhua hänen syövästään kun ei ole itse ottanut puheeksi. Mahtaako edes muistaa?. Lääkäri kertoi, että on ottanut tiedon rauhallisesti. On jatkuvasti lääkityksessä ja kovin on väsynyt. Mutta kun käyn hänen luonaan niin osan ajasta juttelee ja on ihan järkevän ja läsnä olevan oloinen. Sanoo vain että kyllä tää tästä!! Ja lähettelee kovasti terveisiä tutuille ja kysellee mitä heille kuuluu. Olen itsekkin sairastanut rintasyöpää, tosin minulle ei tarvinnut leikkauksen jälkeen syöpälääkitystä, kun ei ollut levinnyt vartiaimusolmukkeisiin. Tieto aikoinaan siitä oli kyllä pysäyttävä, että minäkin voin sairastua vakavasti.
Tyttärenikin sai jo 18 vuotis-synttäripäivänä tiedon, että sairastaa Non-Hodginin Lymfoomaa. Silloin oli elämä tosiaan romahtaa palasiksi. Lääkärien ennuste oli että selviää syövästä( 50 %). Puolitoistavuotinen rankka taistelu hävittiin.
Nyt sitten on varmaan vain arvaamattomasta ajasta kyse! Kirjoittelin tämän purkaakseni tunteitani ja jos noita sanoja olisi tarjolla!?
Vastaukset 20
Vanhimmat
Tsemppiä ja voimia! Elämä on vuoristorataa!! Eiköhän se aurinko paista ja lämmitä jokupäivä
Voimia! Kun sanat loppuvat kädestäpitäminen ja ihokosketus on arvokasta ja helpottavat ainakin vähän.
Eipän ne sanat olekkaan aina tarpeellisaia. Kuunteleminen ja läsnäolo ja tieto potilaalle ettei ole yksin antavat tukea ja välittämisen tunnetta. Näillä eväillä lähden nyt sairaalaan kuulemaan tämän hetkisen tilanteen.
Nyt on kolmannen sairaalan kuntoutusjakso aloitettu viikko sitten Laaksonsairaalassa. Siirto tai tauti vei voimia. Läsnäolo on vähentynyt ja väsymys lisääntynyt. Sekavuuttakin ja muistamattomuutta on ilmennyt lisääntyvästi.
Ikäviä muistoja myös v 2008 syksyn vierailuista Laakson sairaalassa. Isäni oli sairastanut Alzheimerintautia jo 9 vuotta ja saanut mumuaisaltaantulehduksen,johon lääkitys ei auttanut. Hoidot lopetettiin.
Vuoden sanana päivänä, kun tyttäreni vuosia aiemmin, oli nukkunut pois, olin alavireinen. Jahkailin että menisinkö töiden jälkeen tervehtimään isääni sairaalaan. Siitä tulikin sitten melkoinen shokki. Isäni oli silloin eristyshuoneessa, josta ikkunasta mennessäni katsoin huoneeseen. Isän päällä oli valkoinen lakana.
Siihen samaan hässäkkään tuli sitten tieto että rinnastani oli löydetty syövän esiaste ja rinta tulisi poistaa. Hautajaiset, käytännönasiat.
Leikkaukseen saapuessani olin niin poikki että olin tosiaan levon tarpeessa. Se viikko oli tosiaan vain hyväksi. Ja tram-leikkaus onnistui.
Tälle päivälle uusi sana VOIMAHALAUS!
Tänään tuli helpotus ja äiti nukahti ruhallisesti. Ei enää hengitysvaikeuksia.
Näkemäni kuva kädenpuristuksesta nakertaa sisintäni. Ystävän päivää!!
pääsi lepoon ja se on ihan luonnollista muutenkin tuossa iässä. Otan osaa suruusi, sillä silti iäkkään läheisen menetys on suuri suru. Meidän pitää kuitenkin oppia luopumaan, sillä elämällä on realiteetit. Jokaisen elämä loppuu ja viimeistään kun ikää tulee. Äitisi eli sentään pitkän elämän, kun sitä tarkastellaan tilastojen valossa. Viime vuosina syntyneet elävät pitemmän elämän kuin omat vanhempamme, elävät jos terveys kestää ja varmaan löytyy uusia tehokkaita hoitoja eri sairauksiin. Kun miehet kuolevat yleensä reilusti alle 80v ja naiset hieman sen yli, jokainen vuosi on "voittoa". Pitää nähdä elämisen laatu. Onko elämä elämisen arvoista, jos on vaikeaa elää jos on vaikeita sairauksia. Äitini on täyttänyt 90v ja olen jo vuosia valmistautunut siihen, että lähtönsä tulee hetkenä minä hyvänsä ja se on luonnollista. Helpotus itselleen ja omaisille.
http://yle.fi/uutiset/kotimaa/2009/11/suomalaisten_elinian_odote_kasvaa_vuosi_vuodelta_1135292.html
Olen osittain samaa mieltä kanssasi. Viimeisenä vuotena oli hänelläkin enemmän kärsimyksiä kun ei itse enään päässyt liikkumaan ja oli toisten ihmisten armoilla. Hän kyllä kesällä osasi nauttia aringosta, kukista ja oravista ym. palvelutslon pihalla. Lueskeli mielellään.Syksystä kun ilmat viilenivät ja ei ollut enään mahdollista pihamaalla istuskella niin tilanne vaikeutui. Sellaista elämää en itselleni toivo, niin oli raskata seurata viereltä tilanteen huononemista. Elämää kunnioittaen, niistäkin ajoista olen saanut ja oppinut uusia kokemuksia.
Nyt on arjessa aukko joka tulee täyttää jollain.
Minulle on tuo 14.2 päivä ollut hyvin tärkeä jo vuodesta 1973. Tosin silloin ei vielä Suomessa vietetty ystävän päivää. Silloin koin syntymän ihmeen. Nykyisin ei syntymäpäivää enää vietetä.
Muisto kuitenkin aina ajoittain herää. Ja ainakin tuona päivänä.
Tänä vuonna siihen päivään koin uudenlaisen otteen nakertavasta kädenpuristuksesta.
Kiitos kun jaksoit puristaa.
Saitko minkäänlaista tukea hautajaisten järjestelyyn ja muihin käytännön asioihin? Joskus tuntuu, että tuen saaminen on vaikeaa. Kun tapahtuu niin paljon yhdellä kertaa, ei oikein itse jaksa selvittää asioita. Ainakin omalla kohdallani sisareni sairauden loppuvaiheessa ja itseni vammautuessa liikenneonntettomuudessa olisi ylimääräinen tuki ollut tarpeen. sisreni kuoli Venäjällä rintasyövän aiheuttamiin metastaaseihin ja hänet haudattiin sinne.
Päivimarjatta: Olen jotenkin saanut ajoittain itseni koottua ja noi siunausasiat hoidettua alulle. Pastorin tapaaminen on sovittu huomiseksi. Häneltä varmaankin lisävoimia siunaustilanteeseen. Mieheni kyllä tukee ja sisarenikin perhineen saapuu viikonloppuna. Ensiviikko onkin sitten se rankin hetki. Ja se uurnan lasku sitten seuraavalla viikolla. Huhhhh
Kiitos sinulle kuitenkin, kun olet kiinnostunut lähimmäisistäsi...... ja voimia sinunkin arkeen
Siunaus vainajan eletylle elämälle rovasti Heikki Järvisen sanoin. "Hän oli elänyt ajan, jolloin Suomessa oli sodan jälkeen köyhää ja ruuan saanti vei tuloista suurimman osan. Elanto. "
Mieleen jäi myös kysymys, oliko hän menettänyt kaikki vai kaiken? Hän oli kuitenkin siihen valmis
Meissä jälkeläisissä ,elää kuitenkin jotain hänestä! Kaikki ei ole loppunut. Hengellisessä siunauksessa hän antoi toivon jälleen tapaamiseen. Kyllä urkumusiikki ja laulu on kaunista ja sisuksia ravisuttavaa, surullista ja tunteikasta. Siinä ikävä muuttui kyyneliin..
Ensi viikolla vielä uurnan lasku kylmään maahan...
Niin, se on julmaa, jota ei läheiselleen soisi, mutta ikä on jo niin korkea, että tuon ikäisillä kaikilla on jokin syöpä, näin sanoin keskussairaalan ylilääkäri ätini kuollessa suolistosyövän tukkiessa ruansulatuskanavan. Hän oli 89 vuotias kuollessaan syöpään.
Ylilääkäri sanoi, ettei mitään ruumiinavauksia tehdä, koska näin korkeassa iässä olevilla ihmisillä on kaikilla syöpä, vain aniharvat sen tietävät. Useimpien syöpä ei juurikaan merkkejä ulospäin anna. Äitinikin turposi kuin tammitynnyri.
Siinä onkin vaikea tilanne, mitä tehdä? Meiltä lääkäri kysyi, hoidetaanko, leikataanko? Vastasimme (lapset) ettei leikata. Sillä hän olisi leikkauksen jälkeen jotuunut munuaisdialyysiin, ja hengityskoneeseen. Mitä arvoa sellaisella elämällä olisi ollut?
Päädyimme hoitamaan kivut pois, ja hän sai morfiinia niin paljon, että kipuja ei enää tuntenut.
Äidillänikin oli vaikea sydämen vajaatoiminta, nivelreuma, fibromyalgia, keuhkofibroosi jne... johan sitä tuohon ikään ehtineellä ihmisellä on vaivoja.
Niin, oli aika luopua ja se tosiaan teki pahaa, ahdisti henkeä, kuristi kurkkua, sydäntä puristi, teki huonoa oksettavaa oloa, voimattomuutta....... mutta oli tullut luopumisen aika, irti päästämisen aika.
Voimia Sinulle ystäväiseni !
Vaikea on löytää taas sanoja, joilla kertoisi kuinka syvästi kirjoituksesi kosketti. Jotenkin se on niin kummallista ja ajatuksia hajottavaa, kun vaikeasti sairas pois luotamme lähtee. Ikävä on päästää irti ja hyväksyä lopullisuus. Toisaalta pitkän sairauden aikana on jo ehtinyt mielessä tehdä erotyötä ja toivonut sairaalle helpotusta. Lähdön hetki pelotti enemmän kuin sen kohtaaminen.
Aamulla oli äitini vielä janoonsa vettä pyytänyt. Sitten oli hengitysvaikeuden käyneet niin vaikeiksi että lääkkeeksi morfiinia. Kun tulin paikalle tuntui että hän oli jo tajunna rajojen tuolla puolen.Hän hengitti kuin kala kuivalla maalla, haukkoen henkeä. Ottaessani häntä kädestä. Tunnsin kuinka hän puristi kättäni. Mukanani oli vain Metro-lehti, jota aloin sitten äänneen hänelle lukemaan. Huomasin hymyn väreen huulilla. Kun pääsin matkamainoksiin hengitys tasaantui ja loppu tuli. Hän lähti viimeiselle matkalle rauhallisesti.
Muistoja on kertynyt paljon yhtisten hetkien ajalta. Niissä mieli nyt harhailee.
Ystävät ovat arvokkaita ...........ja auttavat jaksamaan!!! Ystäväiseni
Niin, kun äidistä oli aika luopua, oli se äidin puolesta helpotus, mutta toisaalta itse koin, että "äiti" ikäänkuin petti minut, vaikka en oikeasti niin ajatellutkaan. Olinhan ajatellut viettää äidin kanssa joulun kahden, kun moniin vuosiin en syöpäni vuoksi voinut äidin luona käydä pitkän matkan ja oman huonon kuntoni takia, ja nyt olin ajatellut, että nyt joulu vietetään yhdessä, niin hän kuolikin itsenäisyyspäivänä (muutamia vuosia sitten).
Sen jälkeen oli jotenkin vain niin epätodellinen olo. Vaikka itse olin sanonut puhelimenkin irti, piti vain soittaa äidin numeroon, ja sitä vain odotti kuulevansa, kuinka äiti vastaa puhelimeen. Tälläin havahduin ensimmäisen kerran, mitä suru oikeastaan on. Olin aiemmin kuvitellut, että suru on hillitöntä ja loputonta itkua, vaan ei se niin ollutkaan.
Se suru, se olikin fyysistä, voimattomuutta, sydän hakkasi, löi epäsäännöllisesti, ja välillä tuntui, että se tunkeutui kurkusta ulos. Kädet tuntuivat, kuin olisivat halvaantuneet. Itkukin kyllä vähän väliä purskahti, mutta ne fyysiset oireet olivat minulle yllätys.
Kysyin veljeltäni, millainen olotila hänellä on, itkettääkö. Ei hänkään hillittömästi itkenyt, vaan ihan oli samanlaisia fyysisia vaivoja, kuin minulla.
Se kesti noin vuoden ja sen jälkeen hitaasti haihtuen ja äidin todellisuus muuttui pikkuhiljaa todellisemmaksi.
Nyt vuosien kuluttua tuntuu, kuin äiti olisi jossain siellä kotona... siellä missä asuikin, vaikka asunto on myyty. Mutta äiti tuntuu olevan läsnä kuitenkin. Vaikka olen putsanntu äidin tavarat pois, ja niitä tupsahtelee välillä käsille, ne antavat yhä vaan todellisemman äidin olemassaolon tunteen.
Ainoa, ettei voi enää kysyä mitään, muilta osin äiti tuntuu edelleen todelliselle.
Kovin on samanlaisia kokemuksia sinullakin kun noin hyvin ymmärrät! Läheisen tuskat kun niin koskettaa...Nykyisin sairauksista kun tiedetään enemmän ja uusia sairauksia tulee, ihmiset joutuvat useasti myös tiedon tuskan kanssa selviämään..... Halaus ja vointeja!
Jaksaisitko kertoa millainen on oma sairutesi?
Niin, syöpä on vain yksi vaikeista sairauksista. Mullon paha reuma, ja sydänvauriot (vajaatoiminta ja krooninen eteisväriinä). Mutta tällä hetkellä se syöpä on kaiken keskipiste. Se on nyt levinnyt rintakehän luustoon sekä keuhkoihin ainakin. Minulla ei ole ainuttakaan kasvainta missään. Ei löydy, mutta soluja sen sijaan. Keuhkotkin ovat kuin keuhkoissa olisi mannaryyniä hämähäkin seittiä. Syöpälääkäri tulkitsi sen syöpäsoluseitiksi.
Tulkitsevat, että kun aikanaan on se kasvain ollut, ja sen jälkeen rinnat poistettu, ei välttämättä kasvaimia edes tule. En kuulemma ole ainut kertainen, on muitakin, joilta ei kasvainita löydy, mutta soluja kyllä runsaasti.
Keuhkopussista otettiin 5 litraa vettä, ja vielä jäi paljon, kun poistoputki meni tukkoon. Samalla sieltä otettiin solunäytteet, ja syöpäsolujahan sielläkin sekä nesteessä että keuhkopussikudoksessa oli runsain mitoin.
Viikko sitten sain sytostaatin, nyt hengitys on ollut aivan jumissa. Ei jaksa muutamaa askelta edes vessaan kulkea, kun tuntuu, että henki loppuu siihen paikkaan. Kun pari viikkoa on sytostaatista mennyt, sitten taas henki alkaa kulkemaan.
On tämäkin, kun henkilöautoonkin istumaan pääsy tuntuu, kuin henki tikahtuu siihen paikkaan. Rollaattorilla pitää täällä kotonakin liikkua, kun ei jaksa vartaloa pitää koossa, se lysähtää. Ei edes käsiä jaksa pestä, ilman että saa kyynärvarsilla tuettua lavuaarin reunasta, eli rönöttää lavuaarin reunaa vasten. Selkää ja rintakehää ei jaksa pitää koossa - pystyssä.
Tässä tietokoneella onnistuu, kun on oikein hyvät ergonomiset laitteet, ja kyynärtuet (Ergorestit) käsien tukena ja oikein hyvä ergonominen tuoli, sekä näyttöpääte oikealla korkeudella, sekä ergonominen näppäimistö. Tosin välillä täytyy käydä aina olemassa pitkällään ja ottaa siemasta unoset.
Nyt nousin vielä viimeistelmään verokirjanpitoja, kun huomenna pitää lähettää tilitoimistolle että se tekee veroilmoitukset.
Keittiössäkin liikun pyörällisellä työtuolilla, jaloilla pukkailen itseni jääkaapille ja kaapeille. Pöytään laitettiin pyörät, saan pukkailtua pöydän pois tieltä, että pääsen tuolilla liikuskelemaan.
En tiedä, miten puoliso ottaa. Toisaalta se puhuu tuolla, kun ihmettelivät, että mä kuljeskelen kansalaisopistolla yms. paikoissa (kuljetuspalevelusetelit) että eletään niin kauan kuin elämää riittää. Minä nyt en silti ole vielä kuolemassa lähes tulkoonkaan, vaikka nyt on taas huonovaihe sen sytostaatin takia, mut kun tää hoitosarja on käyty läpi, sitten taas aloitetaan "nousukausi".
Niin, vaikka fysiikkani on nyt todella huonoissa kantimissa, mutta psyyke on aivan eriparia kokonaan. Kun tapailen ihmisiä, ne ovat ihmeissään, että ethän sä kuoleman kielissä olekaan, että kun olet niin valoisan ja iloisen oloinen.
Tänäänkin varasin luentopaikan ryhmälle. Pitihän se varata esteettömään paikkaan, että minäkin sinne pääsen. Silloin jaksan hyvin mennä, kun sytostaatista on jo kolme viikkoa niin olen suht voimissani. Seuraavana päivänä sitten tuleekin taas sytostaatti.
Joopas joo, fysiikka ja psyyke tosiaan on täysin eri paria. Niinko yks lääkäri sanoikin, että jos katsoo papereita, ja katsoo mun kasvoja, ei ikimaailmassa vois yhdistää samaksi ihmiseksi.
Kauniina aamuna tuo on tosiaan julmaa luettavaa, mutta hyvä että sinulla on voimakas tahto voittaa sairautesi. Siihen tahto, hoidot ja uudet lääkkeet purevat.
On hyvä että on tällänen nettikanava johon voinee kirjoittaa tuntemuksiaan ja saada myös ymmärrystä ja tukea. Osallistun mielikuvin kyllä kokemuksiisi, vaikka tämän kanavan kautta.
Minulla alkaa flunssa helpottaa. Hieman vielä yskittää!! Pientä noissa sairauksissa, mutta vaiva kuitenkin. Muuten on hyvin harhaileva olo. Mistään ei saa oikein otetta ja pitäisi noita äidin asioita hoidella. Äitini huoneen ehdin irtisanoa jo 3.2. kun sairaalasta tuli tieto, ettei enää kotiuteta. Palvelutalon asuto, ehdittin puolisoni kanssa tyhjentää seuraavana viikonloppuna. Osa tavaroista tuotiin meille, kun hän silloin oli vielä elossa,on nyt sitten vielä selvitettävää......
Käytännön asioita on myös paljon vielä tehtävä. mutta ne tuntuu niin epämielyttäviltä.
Mukavempi on tänne nettiin paeta.
Minulla on vain yksi sisar ja hänkin asuu ulkomailla ja on nyt sitten tulossa perheineen siunaustilaisuuteen. Arkeen siitäkin on vaihtelua.
Onko sinun sairautesi vaivannut sinuaa jo kauvan? Kirjoituksestasi pääsee sellaiseen käsitykseen.
Parempia päiviä sinulle ja paljon tahtoa...........