kuolevan vierellä

2. Jos läheiseni tuota kysymystä pohtii, niin juttelisimme epäilemättä armon riittävyydestä. Jos hän haluaisi minulle tai papille tunnustaa syntinsä ja saada synninpäästön, toimisin sen mukaan. Sanoisin hänen pääsevän taivaaseen. Varmaan rukoilisimme yhdessä. Kysyisin haluaisiko hän ottaa papilta vastaan ehtoollista.

Jos tuo eri uskon mukainen käsitys kuoleman jälkeisestä kohtalosta kuulostaa ahdistavan, kertoisin varmaan evankeliumista ja armosta. Itseasiassa kertoisin varmaan joka tapauksessa, miten itse ajattelen kuolemanjälkeisestä elämästä, kun kerran jokainen läheiseni minut kristityksi tuntee. Jos tuntuu, että hän itse haluaisi papin paikalle, toimittaisin viestin eteenpäin.

3. Kertoisin, miltä minusta kuoleman läheisyydessä tuntuu. Luulisin, että tosipaikan tullen jokaista mietityttää se, miten tulee kuolemaan. Kertoisin, että arvostan läheisen vierelläoloa ja kaikkea sitä mitä hän muutenkin on minulle merkinnyt. Läheisen toivoisin kertovan elämässä kiinniolevien tapahtumista, pienistäkin. Mielelläni kuulisin myös hänen ajatuksiaan kuolemanjälkeisestä elämästä. Jos synnintunto painaa, toivoisin häneltä synninpäästöä. Lohduttaisin kertomalla luottavani Kristuksen pelastustyön kautta pääseväni taivaaseen. Toivoisin hänen tapaamistaan ehtoollisella ja jälleennäkemistä taivaassa. Rukous/virsi olisi mukavaa. Toivoisin myös sanaa papille ehtoollisen saamiseksi.
Kehottaisin olemaan ottamatta paineita haudanhoidosta ja jatkamaan elämää ilolla.

Kohta yksi. Koskee ilm. vain virallisia vastaajia.

Kohta kaksi. Jos uskova läheiseni kysyisi kuoleman lähestyessä pääseekö hän taivaaseen, niin muistuttaisin häntä omasta uskostaan, ja siitä, ettei Jeesus lupauksensa mukaan heitä ketään pois luotaan, joka hänen tykönsä haluaa tulla. Ja siitä millä perusteella me Jumalan tykö mennään. Vakuuttaisin, että hän pääsee taivaaseen. Jos häntä tuntuisi painavan joku asia, niin ehkä rohkaisisin kertomaan, että oma olonsa siitä huojentuisi.

No jos sitten joku toinen läheiseni lähdön hetkellä pohtisi vielä jotakin muutako uskontoa vai mitä ? ?
Riippuu ihmisestä ja tilanteesta. Varmaan tavalla ja toisella pyrkisin juttelemaan ja kysymään, mitä hän nyt ajattelee lähestyvästä ja kertoisin vielä oman uskoni. Monissa kertomuksissa elämässään Jumalan kieltäjäkin kuoleman hetkellä laittaa kuitenkin toivonsa Kristukseen. Aika vakava paikka se on kuitenkin.

Jos nyt itse sitten olisin kuolemassa, niin ......toivoisin vaikka, että muisteltaisiin menneitä ja puhuttaisiin tulevista.

Pappani, joka ei kauheasti uskonasioista eläessään puhunut sanoi, kun viimeksi näin hänet puhuvana, että nähdään sitten taivaassa. :) Kyllä pappa kuitenkin uskoi.

Siellä se pappa nyt oottelee.

Olen saattanut ihmisen tuonilmaisiin.

Silloin kun hän vielä puhui, keskustelin niistä asioista, joista hän itse halusi. Myös kipeistä asioista, elämän tarkoituksesta ja menneistä päivistä ja vuosista ja kaikista yhteisistä asioista. Kuolevan kanssa ei välttämättä tarvitse kuin olla läsnä, joskus vaikka olla hiljaa kädestä kiinni pitäen, otsaa silittäen ja hoivaten.

Kuoleman hetki ei ole evankelioimisen aika, yleensä ellei hän itse johdata keskustelua siihen suuntaan. Tietenkin voi kysyä, haluaako hän viimeisen voitelun tms. Yleensä se tahdonilmaisu on tullut aiemmin. Hiljainen rukous omassa mielessä kuolevan puolesta riittää. Tietenkin jos hänellä on tunnollaan asioita joista haluaisi synninpäästön, pitää se tietenkin rukouksen kera antaa ja siunata lopuksi. myös virren tai hengellisen laulun laulaminen on hyvä.

Moi,

1. Usein laulan hiljaa, toivottaessa annan ehtoollista, kuuntelen, rukoilen kuolevan ja hänen läheistensä kanssa, pidän kädestä kiinni... Välillä puhumme kivusta ja kivunlievityksestä (hyvin konkreettisesti, koska siinä hetkessä elämä on sitä sairaalaelämää usein), muistelemme elämän vaiheita, joku on joskus halunnut kertoa lapsilleen, mitä haluaa heidän erityisesti muistavan. En ole mikään keskustelun keskus tai kysymysten tekijä, vaan enemmän sen mahdollistaja ja kuuntelija. Välillä ollaan hiljaa ja katsellaan yhdessä läheisten kanssa sairaan nukahtelua ja heräilyä, silloin usein rukoilen itsekseni hiljaa. Viimeisissä vaiheissa voimat ovat usein niin vähissä, että sairaan kanssa keskustellaan vain hetki kerrallaan, ja omaisten kanssa sitten enemmän. Myös papin vierailut on syytä samasta syystä pitää lyhyinä, mutta käydä sitten vähän useammin.

Kuoleva kysyy papilta usein, mihin hän tämän elämän jälkeen matkaa. Siihen vastaan, että luota vain Jumalaan, Hän on sinut luonut sellaiseksi, kuin sinä olet, ainutlaatuiseksi ja kauniiksi, ja olet Hänen kämmenellään tämän elämän jälkeenkin. Kun hän tekee noita kysymyksiä ja sydämessään kaipaa Taivaaseen Jumalan luo, hän saa luottaa siihen, että varmasti ei joudu Jumalalta hukkaan. Moni kertailee sitten menneitä tekojaan ja laiminlyöntejään, jolloin kerron, että Jeesus kärsi sen rangaistuksen, joka niistä olisi tullut. Ei sitä meidän tarvitse enää kärsiä. Saamme luottaa Jumalaan. Taivas meitä odottaa. Heikkouskoista ja huonoakin. Ei tarvitse pelätä.

Aina mennään kuolevan ehdoilla. Puhutaan siitä, mitä hän puheeksi ottaa. Tuetaan läheisiä, joille saattaminen on hirveän raskas tehtävä. Kerrotaan, kuinka arvokas asia heidän läheisyytensä niissä hetkissä on.

2. Jos oma omaiseni miettii sitä toisin, en ala kuolinvuoteella omaa näkökantaani mitenkään tuputtamaan. Kerron sen varmasti kertaalleen, mutta se saa jäädä kertaan, jos se ei hän osoita mitään merkkiä siitä että haluaisi asiaa enemmän pohtia.

3.Haluaisin kertoa toiveitani hautajaisten suhteen, kuulla toisten laulavan, muistella mukavia yhteisiä juttuja, katsella valokuvia, viettää aikaa kaikkein lähimpien kanssa, jos voimani siihen riittäisivät. Jos en enää sitä kaikkea jaksaisi, tahtoisin, että joku vain silittäisi hiuksiani.

Seija H., pappi

"..mitä vastaat hänen kysymykseen, jos hän kysyy, pääseekö hän taivaaseen vai ei?"

Vastaan, että itse en usko kristinuskon asioihin, enkä siis usko, että mitään taivasta on olemasssakaan. Kuoleva on ansainnut täyden rehellisyyteni, eikä mitään teennäisiä kaunisteltuja valheita.

"Mitä ajatuksia sinulle herää oletuksesta, jossa omaisesi miettii kuoleman jälkeistä elämäänsä eri 'uskosta' käsin kuin mikä on oma 'usko'?"

Antaa jokaisen uskoa mihin haluaa.

"Jos itse olet siinä tilanteessa, että tiedät kuoleman olevan väistämättä edessä ja läheisesi ovat vierelläsi, niin mitä silloin ehkä ajattelet?"

Pyrkisin varmaan olemaan ajattelematta mitään, ja nauttimaan läheisten läheisyydestä ja luomaan ympäristöön ja koko maailmankaikkeuteen rakkautta ja lämpöä omalla rauhallisella, tyynellä ja rakkaudellisella olemuksellani.

"Mitä toivot läheistesi siinä tilanteessa sinulle juttelevan?"

Saavat vapaasti jutella tai olla juttelematta, miten vain haluavat. Kaikki toiveet ovat turhia, elämä on otettava vastaan sellaisena kuin se tulee. Siitä syntyy hyvinvointi ja onni, elämän lopussakin.

2.
Ne kerrat kun tilanne on tullut eteen, olen pitänyt ihmistä kädestä, silittänyt päästä ja katsonut silmiin ja kertonut, että olen tässä, enkä ole menossa mihinkään. Jos tajunnantila on sellainen, että kuoleva odottaa vielä minun jotain vastaavan, olen sanonut, että ihan kohta se asia ei ole sinulle enää salaisuus, mene rauhassa. En ole ollut vielä kenenkään omaiseni kuolinvuoteella. Ihmisen kuolema on koskettava tapahtuma, koska se on jokaiselle ainutkertainen. (aatteleppa omalle kohalle)

3.
Toivon, etten tule kuolemaan sairaana ja sängyssä maaten. Jos joku sattuu olemaan pitämässä kiinni viimeisen hengenvedon ja kuoleman hetkellä niin kiva.

Jos sitten käy niin, että jonkinlaiset jäähyväiset pystyy heittämään, en haluaisi joutua tukemaan taikauskoisia oletuksia uudelleenkohtaamisesta tms. En toivo, että joutuisin kuolinvuoteellanikin (jolla en siis aio maata) teesekentelmään, että joku näistä liirumlaarumsössötyksistä olisi mahdollinen.

Minä, kuten meistä ihan jokainen, tulee jossain kohtaa lopullisesti lakkaamaan lopullisesti fyysisesti olemasta. Meidän tekomme jäävät elämään ja jotkut meidän sanamme säilyvät. Niiden mielissä, joita me kosketimme, me elämme niin kauan kuin he ovat olemassa. Lopulta meitä ketään ei enää ole, mutta uusi sukupolvi ottaa aina ohjat käsiinsä ja pitää huolen siitä, että meidänkin perintömme elää.

isäni rajan toiselle puollelle yli vuosi sitten, kohta on edessäni äidin vuoro. Kuolema ei aina ole kaunis ja sitä voidaan odotella pitkään. En saanut olla lähdön hetkellä paikalla, mutta sitä ennen kävin usein. Isäni ei ollut varsinainen uskova eläessään, hän kritisoi joskus armottomasti kirkkoa ja etenkin leipäpappeja.

Hänellä oli kuitenkin oma tapansa uskoa. Hän pyysi papin paikalle ja minua selittämään tilanteen. Hän otti toisen kerran eläessään ehtoollisen ja rukoilimme yhdessä, hän, pappi, lapset ja lapsenlapset. Isä katsoi minua ja sanoi, ”älä koskaan hylkää Jumalaa.”. Tuossa katseessa oli jotain, missä ei tarvittu sanoja.

Olimme puhuneet tuota ennen avoimesti kaiken selviksi, pyydetty puolin ja toisin anteeksi pahoja tekojamme. Tuon jälkeen isäni oli tyyni ja levollinen. Annoimme kaiken sen rakkauden täyttää tilan ja koen että juuri siinä kiteytyi Jumalan olemus. Koska olen sen ikäinen että isä ei juuri hellinyt lapsiaan, ei vain kuulunut tuon ikäkauden kulttuuriin, niin erityisen hyvältä tuntui kun sai koskettaa isää ja pitää häntä lähellä.

Samaa prosessia käyn hiljalleen äitini kanssa. Voin vain kertoa oman näkemykseni ja lohduttaa jos kykenen. Hän muodostaa omansa, jota täytyy kunnioittaa. Hän kovasti odottaa isääni, hänen kaipauksensa on jotain niin vahvaa, ettei sitä voi loukata millään filosofisilla väittelyillä siitä, onko taivasta tai millainen se on. Kuka sinne pääsee tai kuka ei.

Ikävä kyllä me emme voi valita kuolemamme hetkeä. Se voi tulla koska vain, se voi olla rauhallinen tai tuskien tie. Voimme toivoa tietysti jotain. Minun toivomukseni on että jo ennen kuolemaa olisin saanut tehtyä sen, mikä tehtäväni on. Kaikki se olisi puhuttu mikä on tärkeää ja etenkin ne ikävät asiat olisi puitu anteeksi pyydetty ja annettu. Vaikka olisin kuoleman hetkellä yksin en kokisi olevani yksin. Rukous on se kanava jonka kautta voi kokea yhteyden tunteen niin Jumalaan kuin läheisiinikin.

"Jos olet kuolevan läheisesi vierellä ja tiedät hänen uskovan Jumalaan, niin mitä vastaat hänen kysymykseen, jos hän kysyy, pääseekö hän taivaaseen vai ei?"

Miksi hän minulta edes sellaista kysyisi, mutta sanoisin ehkä, että sitten tilanne on sama kuin ennen syntymääsi.

"Jos itse olet siinä tilanteessa, että tiedät kuoleman olevan väistämättä edessä ja läheisesi ovat vierelläsi, niin mitä silloin ehkä ajattelet? Mitä toivot läheistesi siinä tilanteessa sinulle juttelevan?"

Toivoisin että vain se yksi läheinen olisi vierellä, pitäisi kädestä kiinni ja lupaisi lopultakin siivota kellarin ja pitää hauskat kekkerit muistokseni.

Toinen vanhempi teki kuolemaa noin vuoden verran. Alussa se oli taistelua elämästä, mutta sitten kun kaikki toivo oli mennyt tunnelma muuttui alistuneeksi.

En kokenut, että hän olisi tarvinut mitään lohdutusta, vaan läheisyyttä. Sanatonta tukea ja läsnäoloa. Arkista jutustelua ja ajankulua.

Sitten niihin kysymyksiin.....

Toinen kysymys: Suhtautuminen ja jutut riippuvat todella paljon "potilaan" luonteesta ja ominaisuuksista. Kristinuskova, joka kuolemanpelon kourissa haluaisi minun vakuuttavan häntä tuonpuoleisen olemassaolosta, olisi painajaismainen tapaus. En voisi valehdella hänelle, mutta en tiedä olisiko oikein täräyttää, että mielestäni taivasta eikä helvettiä ei ole olemassakaan. Luultavasti sanoisin, että en tiedä tuonpuoleisesta mitään (mikä on totta) ja johdattaisin keskustelun iloisempiin asioihin.

Jos usko aiheuttaa hänelle kärsimystä tai edes epämukavaa oloa kuoleman läheisyydessä, niin varmaan olisin katkera niille ihmisille, jotka ovat häntä manipuloineet. Jos taas usko helpottaa oloa, niin sehän olisi vain ihan hyvä juttu, näin lyhyellä tähtäimellä. Toisaalta valheessa eläminen ei ole hyvä ratkaisu, mutta elämän viimeisillä hetkillä sen voinee hyväksyä. Valitettavasti omatuntoni ei salli minun itseni aktiivista osallistumista sumuttamiseen.

Kolmas kysymys: Jos nyt ihan tarkkoja ollaan, niin olen jo nyt tilanteessa, että tiedän kuoleman olevan väistämättä edessä. Ei meistä kukaan voi sitä välttää. Luulen kuitenkin suuren hetken olevan vielä vuosien, toivottavasti vuosikymmenien päässä, vaikkei sitä koskaan voi tietää varmasti.

Kun se hetki tulee, niin toivon vain läheisteni läsnäoloa. Jutella voi ihan mistä vaan, mutta ei mitään uskontojuttuja tai lohduttamisia. Mielummin jotain iloista ja mukavaa.

Seija-pappi jo kauniisti tähän vastasi, mutta kun kyselit monikossa kirkon väeltä, tohdin minäkin vastailla. Todella hyviä kysymyksiä, kiitos tästä aloituksesta.

1.Tilanteessa edetään kuolevan itsensä ja/tai hänen läheistensä ehdoilla. Joskus annan ehtoollista, joskus laulan virsiä, joskus luen Raamatusta esim. psalmeja, joskus kuoleva haluaa ripittäytyä, joskus jutellaan ja joskus vain istutaan hiljaa ja vaikkapa silitelen päätä tai pidän kädestä, tuon tarvittaessa juotavaa jne. Tilanteet on hyvin erilaisia. Jos kuoleva kysyy taivaasta, vastaan, että varmasti hänkin sinne pääsee, koska Jumala on luvannut ettei annan yhdenkään joutua hukkaan. Jeesus on sovittanut kaikki syntimme ja valmistanut meille tien Isän luo, sinne ikuiseen valoon ja kirkkauteen, jossa mitään kipua ei enää ole. Monesti myös luen esim. psalmia 23 ja muita Raamatun kauniita kuvauksia siitä ihanasta toivosta, johon me saamme eläessämme ja kuollessamme luottaa.

2. Sama vastaus kuin edellä. Ja jos kuoleva uskoo eri tavalla kuin minä, kunnioitan toki hänen omaa uskoaan, lohduttaen kuitenkin myös omalla näkemykselläni tarvittaessa.

3.Toivoisin, että minulle luettaisiin niitä samoja Raamatun kohtia joita usein itse siunauksissa luen ja laulettaisiin niitä virsiä ja lauluja. Olisi mukavaa ehtiä jättää kunnolla hyvästit kaikille läheisille, sopia hautajaisjärjestelyistä ja vakuuttaa läheisille, että minä olen nyt menossa parempaan paikkaan ja että teidän tulee ilolla jatkaa elämäämnne eteenpäin.

Sanna H. kirkon väkeä

siinä paikalla silloin ollutkaan. Olin pari viimeistä vuorokautta hänen kanssaan ja uskonnosta siinä ei puheltu mitään, koska hänelläkään siihen ei ollut mitään tarvetta. Uskovainen kun ei hänkään ollut.

Mutta jos sellainen tilanne tulisi joskus vastaan, että taivaaseen pääsystä minulta joku kyselisi, niin valehtelemaan en kyllä alkaisi. Jotenkin hienovaraisesti asia vaan pitäisi hoitaa. Omat kokemukseni/kuulemani eivät muutenkaan viittaa siihen, että tuollaisia joku viime hetkinään yleensä kyselee.

Oman kuoleman hetken ajatuksista ei mitään varmaa voi etukäteen sanoa, mutta luulisin mielessäni olevan samat asiat kuin isälläni, kun hän kantoi lähinnä huolta jälkeläistensä pärjäämisestä. Viimeiset sanat olikin "Koittakaa pärjätä".

Olin tällä viikolla reippaasti yli 90 ikäisen lähiomaiseni vuoteen vierellä. Silittelin kättä, hartioita ja korjasin asentoa. Monta kertaa kerroin saman asian, kuka olen ja ketä muita on läsnä. Hän raotti silmiään ja laittoi ne taas kiinni. Siinä mietin, millaisia ajatuksia kuolevalla voi olla mielessään siitä riippuen mihin uskontoon hän kuuluu. Jos uskoo kristinuskon mukaisesti, on mielessä todennäköisesti pääseekö taivaaseen vai ei. Muita vaihtoehtoja olisi jälleensyntyminen ja missä muodossa se tapahtuisi. Jos olisi vanhoillislestadiolainen, olisi taivaspaikka täysin varma, kuten he uskovat olevansa ainoat, jotka pelastuvat. Onhan niitä vaihtoehtoja muitakin.

Lohtuna hänen puolestaan oli se, että tiesin lähiomaiseni olevan uskomatta mihinkään jumalaan, vain siihen että me olemme läsnä, koska me rakastamme häntä. (oma tekstini kopioitu toisesta ketjusta)

jatkuu.... Tällä palstalla olen saanut entistä voimakkaamman kuvan siitä, että kristinusko korostaa kuoleman jälkeistä elämää ja vasta sitten tietää, mihin eletty elämä johti. Jos omaiseni olisi ollut uskovainen, olisi minua todella ahdistanut, koska hänen voimansa olivat niin loppu, että jaksoi vain hetkittäin raottaa silmiään. Entä jos hän olisi miettinyt sitä, minne hän joutuu.

Hieno kysymys, yritän omalta osaltani vastata...

"Jos olet kuolevan läheisesi vierellä ja tiedät hänen uskovan Jumalaan, niin mitä vastaat hänen kysymykseen, jos hän kysyy, pääseekö hän taivaaseen vai ei?"
Luulen, että voisin sanoa siinä tilanteessa hänen voivan luottaa Jumalan lupauksiin. Voisin puhua siitä, mihin itse uskon, että hän voi turvallisesti luottaa elämänsä ja kuolemansa rakastavan Jumalan käsiin. Asuinsija taivaan kodissa on jo valmistettu meille jokaiselle.

"Mitä ajatuksia sinulle herää oletuksesta, jossa omaisesi miettii kuoleman jälkeistä elämäänsä eri 'uskosta' käsin kuin mikä on oma 'usko'?" Tilanne riippuisi varmasti siitä, mikä tuo omaisen usko olisi ja miten hän itse suhtautuisi kuolemaan. Surullista olisi, jos hän sitä pelkäisi. Jotenkin ajattelen, että niillä minun omilla ajatuksilla ei olisi niin suurta merkitystä, että niitä välttämättä ainakaan tuon kuolevan kanssa jakaisin jos ne kovastikin eroavat. Tärkeintä on se, että kuolevalla on rauha omien ajatustensa kanssa ja hän voi vastaanottaa kuoleman ilman suuria pelkoja.

"Jos itse olet siinä tilanteessa, että tiedät kuoleman olevan väistämättä edessä ja läheisesi ovat vierelläsi, niin mitä silloin ehkä ajattelet? Mitä toivot läheistesi siinä tilanteessa sinulle juttelevan?"
Voisin kuvitella ajattelevani läheisiäni, mennyttä elämää ja yhteisiä hetkiä. Itse koen (ainakin tällä hetkellä) voivani rauhassa antaa elämäni Jumalan käsiin. En pelkää kuolemaa. Jos omat voimat olisivat vielä sen verran jäljellä myös kuoleman edessä, pyrkisin kertomaan läheisilleni että minulla on ollut hyvä elämä, ja että he ovat minulle rakkaita. Sanoisin varmasti myös sen, että kuolema ei minua pelota. Toivoisin läheisteni jutustelevan minulle niinkuin muutoinkin, tai muistelevan yhteisiä hetkiä. Oikeastaan tärkeintä ei edes ole sanat, vaan se että on vierellä.

Ja kuten täällä joku jo sanoi, niin kuolema on väistämättä edessä jo nyt. Eihän kukaan tiedä sitä hetkeä jolloin aika tässä maailmassa meiltä loppuu. Itse yritän elää jokaisen päivän suhteessa läheisiini niinkuin se olisi viimeinen.

Jos uskova kuoleva kysyy minulta taivaaseen pääsystään, vastaan tietenkin hänen pääsevän sinne. Tuossa tilanteessa ei ole aika eikä paikka omalle näkemykselle.

Jos itse olen tuossa kuolevana niin, että läheiseni ovat kanssani, yritän todennäköisesti lohduttaa heitä, koska heille se kuolemani on paljon vaikeampi ja raskaampi asia kuin minulle. Haluan myös kertoa heille, kuinka tärkeitä he ovat minulle olleet.
Minulla tuossa tilanteessa on se helpoin osa. Minä kuolen, muut jäävät suruun.

Jätän kommentoimatta vastauksianne, koska jokaisella on asiaan oma näkemys ja kokemus, joka on kunnioittamisen arvoinen.