Itse kärsin sosiaalisista peloista ja ahdistuneisuudesta, mutta siitä huolimatta olen yrittänyt jaksaa arjessani eteenpäin, opiskella ja käydä töissä, taistella itseni eteen - osin hyvin tuloksin. Mutta ahdistus vaan pysyy rinnallani joka päivä.
Oireita on ollut jo joku 10 vuotta, ne alkoi siinä yläasteen korvilla, kuten varmaan lähes kaikilla sos. pelkoisilla. Yläasteella aloin pelkäämään puhumista. Häpesin omaa ääntäni, tarkkailin itseäni väsymykseen asti. Olin yläasteen lopussa niin jännittynyt että kaikki muu puhuminen, kuin oman perheen kanssa tuntui äärimmäisen häpeälliseltä ja pahalta, mikä johtui siitä, että pidin oireita niin vaikeina (äänen muuttuminen oudoksi, ajatuksen kulun katkeaminen, jännittyneisyys). Myöhemmin sain sitten lukion korvilla apua, minkä seurauksena suuri osa peloista väistyi, sosiaalistuin ja aloin seurustella jne. kaikkea hienoa. Sitten armeijassa kaikki meni päin helvettiä, pelot tulivat taas esille. Sen jälkeen on elämä on taas parantunut, mutta oireita on edelleen aika paljon ja ne ahdistavat minua. Menneisyyden muistot kummittelevat, ahdistavat ja syövät itsetuntoa. Olen päässyt niitä käsittelemään terapian avulla ja koen siitä olevan hyötyä, mutta kuitenkin välillä kun pahin ahdistus on päällä, koen vain suurta epätoivoa.
No, joo... nyt itse asiaan. Eli, ongelmanani on pelko epäonnistumisesta puhekommunikaatiossa. Tämä tulee esiin oikeastaan kaikissa sosiaalissa tilanteissa, joissa en koe olevani turvassa. Yleensä oireet ovat voimakkaimmillaan tilanteissa, joissa minulta odotetaan jonkun tietyn normin mukaista käyttäytymistä. Tällaisia ovat esimerkiksi nimenhuudot, jonkun asian esittäminen toiselle, kun muita on tarkkailemassa; oman nimen, puhelinnumeron, osoitteen tai vaikkapa henkilötunnuksen sanominen pyydettäessä, puhelimeen vastaaminen jne. Huom! Ongelma ei ole siis vain em. tilanteissa, vaan voi tulla esille missä vaan ja milloin vaan. Ja lisäksi ei ole aina väliä sillä kenen kanssa tilanteessa olen. Usein ahdistaa eniten sellaiset ihmiset, jotka tunnen, mutta en voi olla varma heidän hyväksynnästään. Vähiten ahditaa uudet tuttavuudet tai sitten ihmiset, jotka tunnen todella hyvin ja joihin voin luottaa. Ironista kyllä, esimerkiksi omat vanhempani ahdistavat minua välillä paljon, samoin hyvät ystäväni - tiettyinä päivinä ja tietyissä tilanteissa.
Kun joku esimerkiksi soittaa minulle, minua rupee usein suunnattomasti ahdistamaan. Pelkään jo etukäteen sitä, etten saa vastattua kunnolla, vaan ahdistus vie ääneltäni voiman tai että ääni tulee tukahdetusti. Sitten kun pakotan itseni vastaamaan, pääni on yleensä pelokkaan höllänä, ajatukset eivät tahdo kulkea, en tahdo kuulla mitä sanotaan, vaan aloitan tilanteen tietoisen tarkkailun, pyrin minimoimaan kaiken turhan, mitä minun pitää sanoa, yritän olla mahdollisimman normaali ja harmiton, jottei vastapuolelle tule sellainen kuva, että pelkäisin tai että en pidä hänestä jne.
Toinen paha on se, kun joudun sanomaan vaikka oman nimeni toiselle. Jos vaikka menen vaikka videovuokraamoon ja sitten tulee ilmi, että osoitetietoni ovat muuttuneet, niin silloin rupeaa ahdistamaan ihan sikana, kun myyjä katsoo innostuneesti silmiin ja kehottaa sanomaan uuden osoitteen. Sitten kaikki varmaan alkaa hyvin kun sanon sille sen osoitteen, mutta sitten jossain vaiheessa lausetta tai puhetta, ääneni vaan katkeaa enkä tyyliin uskalla sanoa vapautuneesti asiaani loppuun. Ääni jotenkin nousee tonne päähän, puheesta katoaa spontaanius ja siitä tulee sellainen äärimmäisen kontrollin myötä tuotettu keinotekoinen viesti. Ahdistus on siis kova noissa tilanteissa, tosin ei aina. Välillä kaikki menee ihan priimasti, se tässä ketuttaakin, kun en tiedä varmasti miten asiat menevät.
Mitäs muuta... niin tämä puheen tarkkailu tai sanotaanko näin, että ahdistuksen myötä tullut tilanteen kontrollointi, mikä ilmenee puheen takkuiluna, vaikeutena ja kaikenpuolisena spontaaniuden katoamisena, vaikeuttaa elämääni suunnattomasti. Se on ollut rinnallani nykymuodossaan noin 8 vuoden ajan, sitä ennen oireet olivat toki voimakkaammat. Ahdistukseni johtuu nimenomaisesti siitä epävarmuudesta ja pelosta, mikä kumpuaa ajatuksesta oman itsen kelpaamattomuudesta. En häpeä ääntäni, vaan pidän siitä. Silloin kun olen vapautunut. Mutta silloin kun olen ahdistunut enkä halua puhua, kaikki itsessäni tuntuu pahalta ja häpeälliseltä.
Sanotaan vielä näin. Pärjään arjessani, mutta sosiaalinen jännittäminen vie paljon energiaa ja uhkaa työkykyäni. Tulevaisuus ahdistaa, samoin uudet haasteet, joita elämään kuuluu.
No joo, en tässä enempää kirjoita. Itsetuntokysymyshän tämä on, toivottavasti saisin tulevaisuudessa enemmän itseluottamusta.
Ajatuksia/vinkkejä/vastaavanlaisia kokemuksia?
Ai niin, olen 25v. mies.
puheen tarkkailu
20
2635
Vastaukset
- Vinkkiapu
Laitan sinulle otteita yhdestä vastauksesta, nämä samat vinkit auttavat sosiaalisiin pelkoihin/ahdistukseen.
Sinulla muodostuu liikaa stressihormoneja, se voi olla, että toisilla se ilmenee suoranaisena paniikkihäiriönä, mutta toisilla sosiaalisina pelkotiloina/pakkoajatuksina. Siihen löytyy apua, vähennä kofeiinin käyttöä (kahvin juontia), siirry teehen.
Nukkua pitää tarpeeksi, hae Xanoria, tai muuta vastaavaa lääkettä avuksi, helpottamaan elämää.
Xanor rauhoittaa ja vie pelon pois ja piristää, vain tarvittaessa ja puolikkaan puolikas. Aspiriinipilleri 100 mg entero, on kanssa hyvä apu tärkeisiin tilanteisiin, auttaa keskittymiskykyä, vähentää jännitystä, auttaa psykosomaattisiin oireisiin. Aivoja voi rentouttaa, seisomalla ja laittamalla kädet sivuille, sulje silmät ja anna aivojen rentoutua, älä ajattele mitään, otat pienet mikrounet silloin tällöin, niin aivot virkistyvät ja saavat uutta voimaa, stressaavissa tilanteissa. Huolehdi, että verensokeri ei pääse laskemaan liikaa, pieni välipala ent. 3 tunnein välein on hyväksi. Alhainen verensokeri aiheuttaa myös stressihormonien eritystä. Eli lisää stressiä ja laskee taas verensokeria, mikä pahentaa pelkoja/pakko-oireita. Käytä Keijua voileivän päällä, siinä on hyvää omega 3 rasvahapoa mikä on hyväksi hermosoluille. Kuuntele erityisen paljon musiikkia ja erityisesti vähint. 10 min. ennen nukahtamista se parantaa sosiaalisuutta, muistia, masennusta/ahdistusta ja keskustelutaitoa viim. kahden vuoden päästä olet eri ihminen ja juttu luistaa puolituttujenkin kesken, sillä rytmi on aivoille hyvin parantava voima, koska hermosoluillakin on oma rytminsä, joka on voinut mennä kaaokseen/tämä tiedelehdestä. Mutta se ei sulje pois auttavaa lääkitystä, jos oireet kestävät kaksi viikkoa yhteen menoon on syytä mennä terkkariin ja pyytää lähete mielenterveystoimistoon. Eikä sitä tarvitse kaikille kertoa, että siellä käy.
Terv. uskon, että näistä löytyy vähän apua ja parantaa tilannettasi.- samul85
Kai tämä on osin geneettistä tällainen ahdistumisalttius, kun suvussa paljon jännittäjiä. Eli totta varmasti puhut noista stressihormoneista jne. Olen koittanut remontoida ruokavaliota, mutta ei ole ollut näkyvää vaikutusta.
Xanoreista en tiedä, jotenkin sellainen tunne että kaikki bentsot vievät asioita loppujen lopuksi vain huonompaan suuntaan. Eikä lääkärini minulle niitä tahdo määrätä, kun tiedämme molemmat, miten pahasti niihin voi jäädä koukkuun. Toisaalta olisi hyvä, jos olisi jokin lääke tilapäiseen (pari kertaa viikossa) pahaan ahdistukseen, kenties myös työkäyttöön joku mieto rauhoittava.
Olen koittanut liikkua paljon tämän vuoden alusta. 4 kertaa viikossa käynyt salilla, pääosin yrittänyt juosta juoksumattoa, koska kunnon lenkki purkaa parhaiten suuren osa pahasta olosta, tasaa hengitystä ja purkaa luonnollisella tavalla pahoja kemikaaleja elimistöstä.
Ai niin se mikä ei tosiaan auta on viina. Itse käytän edelleen mielestäni liian paljon alkoholia, tämän viikon saldo on niinkin korkea kuin 16 annosta. Yritän päästä alle 10 viikkoannoksen, siten että pari kertaa viikossa voisi ottaa jotain. Alkoholi helpottaa tähän mun ongelmaan, totta kai. Se poistaa sen pahimman itsetarkkailun, ei pelkoja. Kun hieman on ottanut, niin on yleensä rennompi olo, tykkää soitella kavereille ja puhua ja nauraa. Mutta sitten kun alkaa tulla se laskuvaihe ja seuraava aamu, vaikka ei olisi ottanut kuin vaikkapa 4-6 annosta, niin rupeaa ahdistamaan entistä enemmän. Toivoo, ettei puhelin soi ja ettei joudu kenellekään puhumaan, koska on tukala olo, sydämentykytyksiä ja ahdistavia ajatuksia (siis mahdollisista pelottavista tilanteista).
Mua lähinnä harmittaa niin paljon se, että olen periaatteessa todella sosiaalinen ihminen, tai sanotaan että viestintäorientoitunut, mutta nämä pelot estävät aina silloin tällöin todella pahasti ihan peruskommunikoinnin. Latistaa juuri se, että sille parhaalle kaverillekin puhuminen tai vanhemmille puhuminen tuntuu toisinaan todella ahdistavalta (siis ei saa hengitettyä hyvin, puheen takkuilu ja vaikeus, ajatusten sekavuus). Se sattuu, enkä tahdo saada asiasta kiinni. Kai se vaatii pidempiaikaista psykologista työskentelyä, onneksi on hyvä ja tiivis hoitosuhde, josta olen kiitollinen.
Tää mun ongelma on tottakai vaikuttanut siihen, ettei mula ole kauhean paljoa kavereita - en ole ollut sitä koskaan. On muutamia hyviä ystäviä, kymmenkunta kaveria, joista osa opiskelu- ja työkavereita. Olen vaihtelevan aktiivinen ihmissuhteissani, pyrin pitämään kontaktia kavereihini säännöllisesti, mutta taukoa saattaa olla joidenkin kanssa viikkojakin, joidenkin kanssa olen yhteydessä useampana päivänä viikossa. Olen kuitenkin yksinäinen, vaikka mulla on hyvä tukiverkko ja ihmisiä ympärilläni. Ehkä se on tämä ahdistuneisuus, joka saa mut tuntemaan oloni yksinäiseksi. Tai toisinpäin. En kaipaa tällä hetkellä parisuhdetta sen takia, koska en halua ripustautua ongelmini toiseen ihmiseen. Olen näin tehnyt parin viimeisen suhteeni aikana, en halua enää niin tehdä. Jokainen kai kantaa oman ristinsä, se on kai sitä aikuisuutta kun ymmärtää sen tosiasian, että loppujen lopuksi tässä maailmassa jokainen on yksin ja kantaa oman itsensä, niinkuin pystyy.
No joo, sekavaa ajatuksenjuoksua taas. :) - 3+3
samul85 kirjoitti:
Kai tämä on osin geneettistä tällainen ahdistumisalttius, kun suvussa paljon jännittäjiä. Eli totta varmasti puhut noista stressihormoneista jne. Olen koittanut remontoida ruokavaliota, mutta ei ole ollut näkyvää vaikutusta.
Xanoreista en tiedä, jotenkin sellainen tunne että kaikki bentsot vievät asioita loppujen lopuksi vain huonompaan suuntaan. Eikä lääkärini minulle niitä tahdo määrätä, kun tiedämme molemmat, miten pahasti niihin voi jäädä koukkuun. Toisaalta olisi hyvä, jos olisi jokin lääke tilapäiseen (pari kertaa viikossa) pahaan ahdistukseen, kenties myös työkäyttöön joku mieto rauhoittava.
Olen koittanut liikkua paljon tämän vuoden alusta. 4 kertaa viikossa käynyt salilla, pääosin yrittänyt juosta juoksumattoa, koska kunnon lenkki purkaa parhaiten suuren osa pahasta olosta, tasaa hengitystä ja purkaa luonnollisella tavalla pahoja kemikaaleja elimistöstä.
Ai niin se mikä ei tosiaan auta on viina. Itse käytän edelleen mielestäni liian paljon alkoholia, tämän viikon saldo on niinkin korkea kuin 16 annosta. Yritän päästä alle 10 viikkoannoksen, siten että pari kertaa viikossa voisi ottaa jotain. Alkoholi helpottaa tähän mun ongelmaan, totta kai. Se poistaa sen pahimman itsetarkkailun, ei pelkoja. Kun hieman on ottanut, niin on yleensä rennompi olo, tykkää soitella kavereille ja puhua ja nauraa. Mutta sitten kun alkaa tulla se laskuvaihe ja seuraava aamu, vaikka ei olisi ottanut kuin vaikkapa 4-6 annosta, niin rupeaa ahdistamaan entistä enemmän. Toivoo, ettei puhelin soi ja ettei joudu kenellekään puhumaan, koska on tukala olo, sydämentykytyksiä ja ahdistavia ajatuksia (siis mahdollisista pelottavista tilanteista).
Mua lähinnä harmittaa niin paljon se, että olen periaatteessa todella sosiaalinen ihminen, tai sanotaan että viestintäorientoitunut, mutta nämä pelot estävät aina silloin tällöin todella pahasti ihan peruskommunikoinnin. Latistaa juuri se, että sille parhaalle kaverillekin puhuminen tai vanhemmille puhuminen tuntuu toisinaan todella ahdistavalta (siis ei saa hengitettyä hyvin, puheen takkuilu ja vaikeus, ajatusten sekavuus). Se sattuu, enkä tahdo saada asiasta kiinni. Kai se vaatii pidempiaikaista psykologista työskentelyä, onneksi on hyvä ja tiivis hoitosuhde, josta olen kiitollinen.
Tää mun ongelma on tottakai vaikuttanut siihen, ettei mula ole kauhean paljoa kavereita - en ole ollut sitä koskaan. On muutamia hyviä ystäviä, kymmenkunta kaveria, joista osa opiskelu- ja työkavereita. Olen vaihtelevan aktiivinen ihmissuhteissani, pyrin pitämään kontaktia kavereihini säännöllisesti, mutta taukoa saattaa olla joidenkin kanssa viikkojakin, joidenkin kanssa olen yhteydessä useampana päivänä viikossa. Olen kuitenkin yksinäinen, vaikka mulla on hyvä tukiverkko ja ihmisiä ympärilläni. Ehkä se on tämä ahdistuneisuus, joka saa mut tuntemaan oloni yksinäiseksi. Tai toisinpäin. En kaipaa tällä hetkellä parisuhdetta sen takia, koska en halua ripustautua ongelmini toiseen ihmiseen. Olen näin tehnyt parin viimeisen suhteeni aikana, en halua enää niin tehdä. Jokainen kai kantaa oman ristinsä, se on kai sitä aikuisuutta kun ymmärtää sen tosiasian, että loppujen lopuksi tässä maailmassa jokainen on yksin ja kantaa oman itsensä, niinkuin pystyy.
No joo, sekavaa ajatuksenjuoksua taas. :)luonnollisia öljyjä, voita, oliiviöljyä, kalaöljyä. Kaikki keinopaska pois ruuasta.
Mietin voisiko sinulle olla apua puheterapeutista, opiskelijoille luulisi sen olevan halpaa jollei ilmaista. Hän opettaisi oikeaa hengitystekniikkaa sekä äänenkäyttöä.
Koita paneutua siihen mistä tuo omituinen häpeäntunne on saanut alkunsa, sillä sehän on vain sinun päässäsi, ei mikään sinussa oikesti olemassa oleva huonous. Olivatko vanhempasi ankaria, oliko heillä paljon odotuksia sinun suhteesi tms.
Opettele ottamaan rennommin. Ei sinun tarvitse olla maailman fiksuin. Mitä siitä jos jonkun silmissä annat epäedullisen vaikutelman? Kuka sitä jää muistelemaan? EI KUKAAN MUU KUIN SINÄ ITSE. Se olisi hyvä jokaisen jännittäjän tajuta. Eli on täysin hukkaanheitettyä aikaa jäädä mokiaan kaivelemaan ja analysoimaan, eikun eteen päin ja uutta putkeen! - Samul85
3+3 kirjoitti:
luonnollisia öljyjä, voita, oliiviöljyä, kalaöljyä. Kaikki keinopaska pois ruuasta.
Mietin voisiko sinulle olla apua puheterapeutista, opiskelijoille luulisi sen olevan halpaa jollei ilmaista. Hän opettaisi oikeaa hengitystekniikkaa sekä äänenkäyttöä.
Koita paneutua siihen mistä tuo omituinen häpeäntunne on saanut alkunsa, sillä sehän on vain sinun päässäsi, ei mikään sinussa oikesti olemassa oleva huonous. Olivatko vanhempasi ankaria, oliko heillä paljon odotuksia sinun suhteesi tms.
Opettele ottamaan rennommin. Ei sinun tarvitse olla maailman fiksuin. Mitä siitä jos jonkun silmissä annat epäedullisen vaikutelman? Kuka sitä jää muistelemaan? EI KUKAAN MUU KUIN SINÄ ITSE. Se olisi hyvä jokaisen jännittäjän tajuta. Eli on täysin hukkaanheitettyä aikaa jäädä mokiaan kaivelemaan ja analysoimaan, eikun eteen päin ja uutta putkeen!Olen pohtinut tuota puheterapiaa, mutta toisaalta tiedän että ongelmat ovat nimenomaisesti tuolla päässä ja ajatuksissa eikä puhe-elimissä tai tekniikassa itsessään. Mun pitäisi vaan oppia olemaan rennompi ja suvaitsevampi itseäni kohtaan. Itsetietoiseksi on helppoa opetella mutta siitä poispääseminen on tosi vaikeaa.
Olen paljon inhimillistänyt niitä vaatimuksia joita minulla oli vielä pari vuotta sitten elämääni varten. Olen laskenut rimaa ja olen onnellinen siitä mitä minulla on. Olen myös fiksu, mukava ja älykäs mielestäni ja potentiaalia niihin tavoitteisiin joita olen asettanut työelämää ja muuta varten. Kuitenkin pelkään sitä etten saavuta sitä mitä tavoittelen näiden pelkojen takia.
Nämä pelot johtuvat pääosin negatiivista kokemuksista vertaisiin, mikä sitten näkyy nykyään luottamattomuutena ihmisiin ja ahdistuksena sosiaalisissa tilanteissa. Pelkään että muut eivät hyväksy minua sellaisena kun olen. Pidän itsestäni, mutta kuitenkin joku ääni sisälläni kieltää minua olemasta vapautunut. En ole ehkä sellainen mies kuin haluaisin olla tai sellainen mies jollainen tulisi olla.
On niin vaikeaa päästä irti opitusta käyttäytymisestä ja ajattelusta itseä ja muita kohtaan. Olen narsistisen kiinnostunut ja huolissani siitä mitä muut ajattelevat. Aina kun kohtaan ihmisen olen jo tehnyt nopean uhka-arvion siitä mitä tämä ihminen ajattelee minusta. Jos tämä ihminen on mielessäni vaaraton, en koe silloin ahdistusta enkä sekoile sanoissani. Mutta jos tyyppi on mielessäni uhkaava, ts. sellainen jota vastaan minun täytyy suojautua, aloitan tietoisesti tarkkailemaan tilannetta ja etsimään vinkkejä siitä pitääkö tämä ihminen minusta vai ei. Mitä enemmän saan vahvistusta ajatuksilleni sitä vapautuneempi tai ahdistuneempi olen. Jos henkilö näyttäytyy silmissäni auktoriteetiltä, aloitan tietoisesti minäni puolustamisen mahdollisimman harmittomalla ja itsevarmalla tyylillä. Pahimmillaan olen psyykkisesti lamasntunut, yritän pitää itseni kasassa ja esittää mahdollisimman paljon sitä ihmistyyppiä jota sekä ihailen että vihaan. - Dontspeak
Samul85 kirjoitti:
Olen pohtinut tuota puheterapiaa, mutta toisaalta tiedän että ongelmat ovat nimenomaisesti tuolla päässä ja ajatuksissa eikä puhe-elimissä tai tekniikassa itsessään. Mun pitäisi vaan oppia olemaan rennompi ja suvaitsevampi itseäni kohtaan. Itsetietoiseksi on helppoa opetella mutta siitä poispääseminen on tosi vaikeaa.
Olen paljon inhimillistänyt niitä vaatimuksia joita minulla oli vielä pari vuotta sitten elämääni varten. Olen laskenut rimaa ja olen onnellinen siitä mitä minulla on. Olen myös fiksu, mukava ja älykäs mielestäni ja potentiaalia niihin tavoitteisiin joita olen asettanut työelämää ja muuta varten. Kuitenkin pelkään sitä etten saavuta sitä mitä tavoittelen näiden pelkojen takia.
Nämä pelot johtuvat pääosin negatiivista kokemuksista vertaisiin, mikä sitten näkyy nykyään luottamattomuutena ihmisiin ja ahdistuksena sosiaalisissa tilanteissa. Pelkään että muut eivät hyväksy minua sellaisena kun olen. Pidän itsestäni, mutta kuitenkin joku ääni sisälläni kieltää minua olemasta vapautunut. En ole ehkä sellainen mies kuin haluaisin olla tai sellainen mies jollainen tulisi olla.
On niin vaikeaa päästä irti opitusta käyttäytymisestä ja ajattelusta itseä ja muita kohtaan. Olen narsistisen kiinnostunut ja huolissani siitä mitä muut ajattelevat. Aina kun kohtaan ihmisen olen jo tehnyt nopean uhka-arvion siitä mitä tämä ihminen ajattelee minusta. Jos tämä ihminen on mielessäni vaaraton, en koe silloin ahdistusta enkä sekoile sanoissani. Mutta jos tyyppi on mielessäni uhkaava, ts. sellainen jota vastaan minun täytyy suojautua, aloitan tietoisesti tarkkailemaan tilannetta ja etsimään vinkkejä siitä pitääkö tämä ihminen minusta vai ei. Mitä enemmän saan vahvistusta ajatuksilleni sitä vapautuneempi tai ahdistuneempi olen. Jos henkilö näyttäytyy silmissäni auktoriteetiltä, aloitan tietoisesti minäni puolustamisen mahdollisimman harmittomalla ja itsevarmalla tyylillä. Pahimmillaan olen psyykkisesti lamasntunut, yritän pitää itseni kasassa ja esittää mahdollisimman paljon sitä ihmistyyppiä jota sekä ihailen että vihaan.Oon 18-vuotias tyttö. Oon ollu kiusattu ala-asteella, mutta yläasteella tuli itsevarmuutta ja menin mukaan kaikkeen maholliseen näytelmäkerhoista musikaaleihin. Sitte lukiossa se alko.. Mietin pitkään että mikä se laukaseva tekijä oli, mut päädyin siihen että yksi täysin puihin menny esitelmä vieraan luokan edessä. Siihen kariutu myös mun opettajan haaveet.. Eli mulla on nyt noin kahden vuoden ajan ollut just että jännitän välillä enemmän ja välillä vähän vähemmän että mitä sanon, osaanko sanoa mitään, alanko änkyttää, missä järjestyksessä sanon sanat ja sitte vielä unohan ihan suomen kielisiä sanoja! Itsevarmuus kärsi aika paljon ja siks en uskaltanu puhua oikein mitään jätkille jne jännittävissä tilanteissa. Yks pahimmista on koulussa tunneilla viittaaminen kun tuntuu että kaikki puhuu päälle ja joutuu taas häpeämään omaa änkyttämistään ja sanoo mitä sattuu. Vähän se on helpottanu mutta aiheuttaa juuri sellaisissa tilanteissa missä hyvää itsetuntoa tarvisi aika noloja ja masentavia sattumia :/
- Apuja sinulle
Samul85 kirjoitti:
Olen pohtinut tuota puheterapiaa, mutta toisaalta tiedän että ongelmat ovat nimenomaisesti tuolla päässä ja ajatuksissa eikä puhe-elimissä tai tekniikassa itsessään. Mun pitäisi vaan oppia olemaan rennompi ja suvaitsevampi itseäni kohtaan. Itsetietoiseksi on helppoa opetella mutta siitä poispääseminen on tosi vaikeaa.
Olen paljon inhimillistänyt niitä vaatimuksia joita minulla oli vielä pari vuotta sitten elämääni varten. Olen laskenut rimaa ja olen onnellinen siitä mitä minulla on. Olen myös fiksu, mukava ja älykäs mielestäni ja potentiaalia niihin tavoitteisiin joita olen asettanut työelämää ja muuta varten. Kuitenkin pelkään sitä etten saavuta sitä mitä tavoittelen näiden pelkojen takia.
Nämä pelot johtuvat pääosin negatiivista kokemuksista vertaisiin, mikä sitten näkyy nykyään luottamattomuutena ihmisiin ja ahdistuksena sosiaalisissa tilanteissa. Pelkään että muut eivät hyväksy minua sellaisena kun olen. Pidän itsestäni, mutta kuitenkin joku ääni sisälläni kieltää minua olemasta vapautunut. En ole ehkä sellainen mies kuin haluaisin olla tai sellainen mies jollainen tulisi olla.
On niin vaikeaa päästä irti opitusta käyttäytymisestä ja ajattelusta itseä ja muita kohtaan. Olen narsistisen kiinnostunut ja huolissani siitä mitä muut ajattelevat. Aina kun kohtaan ihmisen olen jo tehnyt nopean uhka-arvion siitä mitä tämä ihminen ajattelee minusta. Jos tämä ihminen on mielessäni vaaraton, en koe silloin ahdistusta enkä sekoile sanoissani. Mutta jos tyyppi on mielessäni uhkaava, ts. sellainen jota vastaan minun täytyy suojautua, aloitan tietoisesti tarkkailemaan tilannetta ja etsimään vinkkejä siitä pitääkö tämä ihminen minusta vai ei. Mitä enemmän saan vahvistusta ajatuksilleni sitä vapautuneempi tai ahdistuneempi olen. Jos henkilö näyttäytyy silmissäni auktoriteetiltä, aloitan tietoisesti minäni puolustamisen mahdollisimman harmittomalla ja itsevarmalla tyylillä. Pahimmillaan olen psyykkisesti lamasntunut, yritän pitää itseni kasassa ja esittää mahdollisimman paljon sitä ihmistyyppiä jota sekä ihailen että vihaan.Sinulla voi olla ihan masennus/ahdistusta, siihen liittyy voimakkaat ahdistuksen/pelon tunteet sekä vihan tuntee voimistuvat jos on tätä, ellei se ole alkavaa paranoiaa siihen liittyvät myö voimakkaat psykosomaattiset tuntemukset. Sinun kannaattaa koittaa, vaikka SSRI-lääkkeitä jos vaikka helpottaisivat elämää. Mutta rytmi on ihan ehdotonta aivoille, sillä hermosolut muokkaantuvat uudelleen.
- jenna 26 v.
Pystyn samaistumaan täysin ja sympatiseeraan... Koen olevani hyvin samanlaisessa tilanteessa. Mulla on mennyt jo siihen pisteeseen, että oman äidin ja poikaystävän kanssa joutuu tsemppaamaan hirveesti. Ajattelee puhumista heidänkin seurassaan... Mä ajattelen myös ajattelemista (mikä sekin on tosi "loistavaa"). Jos tilanne on spontaani, ongelmia ei yleensä ole, tai on muttei kerkeä ajattelemaan ja tuntemaan ja sitä kautta ahdistumaan. Itsensä tarkkaileminen on äärimmäisen väsyttävää... Se väsyttää kokonaan; psyykkeen ja kehon. Ja lopulta pää saattaa seota. :/ Toivon mukaan sulle ei kuitenkaan niin käy. Ootko saanut psykoterapiaa ongelmaan? Mainitsit, että terapiaa, mutta minkälaista..? Entä jotain lääkehoitoa, oletko kokeillut? Lääkkeistä voi saada helpotusta alkuun, mutta mun mielestä sä tarvitset psykoterapiaa, positiivisia ajatusmalleja. Noilla lääkkeillä tarkoitin lähinnä SSRI-lääkkeitä ja bentsodiatsepiinejä. Aina kannattaa muuten kokeilla luontaisvaihtoehtojakin helpottomaan jännitystä. Ne saattaa toimia, mutta mun kokemuksen perusteella se on aika yksilökohtaista. :D Itse olen kokeillut mäkikuismaa, ruusunjuurta, sahramiuutetabletteja, l-tryptofaania, eri b-c-vitamiini sekoituksia, magnesiumia, d-vitamiinia, Bachin kukkatippoja ja ties vielä mitä muuta. :D L-tryptofaania kannattaa ainakin kokeilla (ellet jo syö SSRI-lääkkeitä!)! Koska se ei ainakaan ole mitään "huuhaata". Kyseessähän on aminohappo, josta muodostuu serotoniinia (samaa, jolta masennuslääkkeet estää takaisinoton hermopäätteissä). Yks tärkeä juttu on kanssa muistaa verensokerin tasapaino, jos se heittelee, niin saattaa tuntea ahistusta ym. Ja vaikka olet mies, kannattaa tsekata hemoglobiini kilpirauhasarvot. Jos noissa on jotain pielessä, niin se ei ainakaan helpota oloa. Ite olen ollut aneeminen, ja monet sen aiheuttamat fyysiset oireet luulin johtuvan pääkopasta.
Olet aivan oikeassa, että itsetunto-kysymyshän tämä on. Tärkeää on muistaa ettet saa rangaista itteäsi, jos vaikka rupeat sopertamaan oudolla äänellä tai pää lyö tyhjää jossain tilanteessa. Väkisellähän sitä pettyy itseensä, mutta se ei ole sun syy kuitenkaan... Mikä on mahtava asia, on että ymmärrät ongelmas ja sen mistä se ehkä johtuu. Perinnöllinen taipumus on iso tekijä, samoin jos olet elänyt jännittäjien seurassa lähes koko ikäsi, se käyttäytyminen siirtyy helposti eteen päin. Mä olen elänyt äitini kanssa, joka on kova jännittämään ja saattaa panikoida helposti ym. Mä en itse panikoi, musta on tullut enemmän sellanen tyynnyttävä voima. Mutta sitten sisimmässään sitä on kuitenkin riekaleina. Ja saattaa jännittää ihan sairaasti vaikka lääkäriin menoa ja sille ihmiselle puhumista ym ym.
Hienoa muuten, että pystyt vielä olemaan töissä. Mutta muista omat voimavarat! Sun ei ole pakko kestää töissäkään. Tärkeintä on sun oma jaksaminen ja mielenterveys...
Mainitsit tossa yhdessä vastauksessa bentsoista, että niihin jää koukkuun helposti. Toi aika yksilökohtaista mun käsityksen mukaan (ns. väärinkäyttäjät on asia erikseen). Itse söin yhden pakkauksen Opamoxeja, eikä mitään merkkiä että olisin jäänyt koukkuun. Kyseinen lääke oli vaan positiivinen kokemus. Mutta mikä on tärkeää just muistaa bentsoissa, on että ottaa niitä VAIN silloin kuin tarvii. Ja yleensä kannattaa pitää päivien tauko ennen kuin ottaa taas. Jos on kova jännittämään, niin niistä kyllä hyötyy... Musta sun kannattais kokeilla. :) Vaikutat kuitenkin järkevältä ihmiseltä, tuskin niitä rupeat huvikses popsimaan tms.
En tiedä millanen tästä viestistä oikein tuli... :O Rupesin vaan rupattelemaan (koska löysin kohtalotoverin). Kauheesti tsemppiä sulle kuitenkin ja jaksamista!- Samul85
Kiitos vastauksistanne Dontspeak ja Jenna!
Jenna, sinä olet vielä nuori ja kaikki mahdollisuudet vaikka opiskella opettajaksi. Uskon, että sua voisi auttaa joku psykoterapia. Nuo koulukiusaamismuistot varmasti siellä alitajunnassa vaikuttavat siihen, että koet itsesi epävarmaksi ihmisten seurassa. Tuo puhejuttu on kuitenkin suurelta osin itsetuntoasia, samoin pelko mokaamisesta sosiaalisissa tilanteissa johtuu negatiivisesta suhtautumisesta itseen ja omaan arvokkuuteeb ihmisenä. Pelko on opittua myös, itse olen sen huomannut. Tietyissä tilanteissa änkytän, ahdistun ja puhun epävarmasti, koska olen tehnyt niin pitkän aikaa. Ehkä se mitä kannattaa opetella on kyseenalaistaa sitä negatiivista asennoitumista muihin ihmisiin, joka näihin pelkoihin liittyy. Pelkäätkö oikeasti näitä ihmisiä, joiden seurassa ahdistut? Tuomitsevatko muut oikeasti sinut epävarmuutesi takia? Mitä ajattelet muista ihmisistä, ovatko he mielestäsi hyviä vai pahoja? - Samul85
Samul85 kirjoitti:
Kiitos vastauksistanne Dontspeak ja Jenna!
Jenna, sinä olet vielä nuori ja kaikki mahdollisuudet vaikka opiskella opettajaksi. Uskon, että sua voisi auttaa joku psykoterapia. Nuo koulukiusaamismuistot varmasti siellä alitajunnassa vaikuttavat siihen, että koet itsesi epävarmaksi ihmisten seurassa. Tuo puhejuttu on kuitenkin suurelta osin itsetuntoasia, samoin pelko mokaamisesta sosiaalisissa tilanteissa johtuu negatiivisesta suhtautumisesta itseen ja omaan arvokkuuteeb ihmisenä. Pelko on opittua myös, itse olen sen huomannut. Tietyissä tilanteissa änkytän, ahdistun ja puhun epävarmasti, koska olen tehnyt niin pitkän aikaa. Ehkä se mitä kannattaa opetella on kyseenalaistaa sitä negatiivista asennoitumista muihin ihmisiin, joka näihin pelkoihin liittyy. Pelkäätkö oikeasti näitä ihmisiä, joiden seurassa ahdistut? Tuomitsevatko muut oikeasti sinut epävarmuutesi takia? Mitä ajattelet muista ihmisistä, ovatko he mielestäsi hyviä vai pahoja?Anteeksi edelliseen, piti osoittaa Dontspeakille!
- Samul85
Samul85 kirjoitti:
Anteeksi edelliseen, piti osoittaa Dontspeakille!
Jenna, kiitos viestistäsi.
Sain viestistäsi sellaisen kuvan, että olet kokenut paljon, mutta olet siitä huolimatta onnellinenkin siitä mitä sulla on elämässäsi. Ei se elämä ole helppoa kenellekään ja vaikka välillä tuntuukin siltä, että moni asia on väärin, on tärkeää pysähtyä ja miettiä mikä oikeasti on tärkeää elämässä.
Harmi, että koet ongelmasi pahentuneen. On raskasta elää pelkojen kanssa, se on nimenomaisesti psyykkisesti rankkaa ja kuluttavaa. Oletko puhunut poikaystävällesi asiasta? Entä perheellesi? Puhuminen on kaikkein tärkeintä - vaikka se tässä kontekstissa kuullostaa sarkastiselta. Pelkojen kohtaaminen on kai se tie joka on valittava, jos haluaa joskus ns. parantua.
Mä olen syönyt SSRI-lääkettä joku 10 vuotta, kokeillut bentsojakin. Veikkaan että suuri apu on ollut lääkkeistä mutta tärkein on psykoterapia, jota olen nyt käynyt parin vuoden ajan. Olen Kelan kuntoutuksessa ja tahdon uskoa että työkykyni sillä paranee. Käyn kaksi kertaa viikossa.
Ai niin bentsoja lääkäri ei määrää koska olen riippuvainen persoonallisuudeltani, mikä syynä on ymmärrettävä. Välillä toivon että mulla olisi joku pikahelpotus jos oikein paha paikka tulee.
Miten sulla, pystytkö käymään töissä tai opiskeletko? - samul85
Samul85 kirjoitti:
Jenna, kiitos viestistäsi.
Sain viestistäsi sellaisen kuvan, että olet kokenut paljon, mutta olet siitä huolimatta onnellinenkin siitä mitä sulla on elämässäsi. Ei se elämä ole helppoa kenellekään ja vaikka välillä tuntuukin siltä, että moni asia on väärin, on tärkeää pysähtyä ja miettiä mikä oikeasti on tärkeää elämässä.
Harmi, että koet ongelmasi pahentuneen. On raskasta elää pelkojen kanssa, se on nimenomaisesti psyykkisesti rankkaa ja kuluttavaa. Oletko puhunut poikaystävällesi asiasta? Entä perheellesi? Puhuminen on kaikkein tärkeintä - vaikka se tässä kontekstissa kuullostaa sarkastiselta. Pelkojen kohtaaminen on kai se tie joka on valittava, jos haluaa joskus ns. parantua.
Mä olen syönyt SSRI-lääkettä joku 10 vuotta, kokeillut bentsojakin. Veikkaan että suuri apu on ollut lääkkeistä mutta tärkein on psykoterapia, jota olen nyt käynyt parin vuoden ajan. Olen Kelan kuntoutuksessa ja tahdon uskoa että työkykyni sillä paranee. Käyn kaksi kertaa viikossa.
Ai niin bentsoja lääkäri ei määrää koska olen riippuvainen persoonallisuudeltani, mikä syynä on ymmärrettävä. Välillä toivon että mulla olisi joku pikahelpotus jos oikein paha paikka tulee.
Miten sulla, pystytkö käymään töissä tai opiskeletko?Mulla on aina tyyliin ennen kuin menen töihin niin hirveen sellainen levoton ja ahdistunut olo. Ei aina, mutta etenkin silloin kun olen ollut pitkän aikaa yksin. Etten ole saanut testata itseäni ja siten miten "pärjään" sosiaalisessa tilanteessa.
Se ahdistus noudattaa yleensä samaa kaavaa: jännittynyt mielentila, sekavia ajatuksia, pelokas olo, kurkussa sellainen kevyt paine, tukkoinen olo, katse sellainen sekava, hengitys pinnallista, vatsaoireita. Päälimmäisenä on kuitenkin pelko tuosta puhumisesta ja siitä, että epäonnistuu sen päivän aikana. Tai että on epävarma ja pelokas olo siellä töissä tai muualla. Oikeastaan en pelkää sitä, mitä tapahtuu vaan sitä, ettei musta kenties pidetä (tänäänkään) näiden mun oireiden takia tai mun persoonallisuuden takia.
Yleensä jos olen tosi hermostunut ja ahdistunut, otan käyttöön erilaisia menetelmiä ahdistuksen vähentämiseksi - ne vain harvoin toimivat ja oikeastaan niistä on enemmän haittaaa kuin hyötyä. Puhun yksikseni hiljaa ja tsemppaan itseäni - usein siis hiljaa puhuen -, viheltelen tai hyräilen, joskus laulan hiljaa itsekseni, jos olen oikein hermostunut. Yleensä ääneni kulkee laulaessa ihan ok, mutta silloin kun olen todella pelokas en muista sanoja tai sitten ääneni tulee sillai vaikeasti ulos.
Sitten saatan soittaa jollekulle, jos oikein ahdistaa. Soitan ja puhun ahdistuksen pois. Yleensä mulla menee se pari kolme minuuttia kun taistelen sitä kovaa ahdistusta vastaan, mutta sitten toivottavasti olen pikkuisen rentoutunut puhelun päätyttyä. Joskus olen kertonut suoraan puhelimessa että nyt on paha ahdistus ja haluan hetken puhua. Se auttaa joskus. (Olen soittanut veljilleni, siskolleni tai isälleni, he sanovat ymmärtävänsä). Venyttely ja ääneen haukottelukin auttaaa joskus.
No joo, pelkään sitä, etten pysty puhumaan vapautuneeti ja että puheestani ei saa selvää. En osaa eritellä niitä tilanteita joissa pahiten tuntuu ahdistavan, sillä oloni saattaa vaihdella päivittäin paljonkin. Joskus ei juuri ahdista ja puhun vapautuneesti ja innostuneesti. Joskus on päiviä jolloin läheisempienikin kanssa on tukalaa ja tuskaisaa - puhe tulee vaikeasti ja tuskaisesti. Ehkä töissä nyt kuitenkin eniten, koska joudun paljon olemaan ihmisten kanssa tekemisissä. Sekä työkaverit että asiakkaat ahdistavat.
Töihin kun menen niin menee yleensä 30-60 min ennen kuin vapaudun hieman. Sen jälkeen yleensä olen vapautunut tai hermostunut, riippuen siitä, miten olen onnistunut maadoittamaan itseni tilanteeseen. Välillä olo on tosi vaikea ja tuskainen, välillä rentoutunut ja vapautunut.
Jotenkin sitä puuttuu itsevarmuutta katsoa ihmisiin ja sanoa vapautuneesti asioita. SE menee sellaiseksi puuromaiseksi ennakoimiseksi se puhuminen. Spontaanius puuttuu kokonaan usein - siis silloin kun olen ahdistunut. Koen muuten osaavani hyvin sen, mitä kannattaa tietyissä tilantessa sanoa jne. koen olevani hyvä ihmisten kanssa niinkuin periaatteessa.
Välillä pohdin sitä, millainen olen sosiaalisesti ja olen tullut siihen lopputulokseen etten ole kovin taitava sosiaalisesti. Sosiaalinen toimintani on näet hyvin laskelmoivaa ja manipuloivaa. Olen todellinen ihmisvihaaja, vaikka koen että kaikki ihmiset ovat yhtä arvokkaita ja tärkeitä. Jos aidosti välittäisin ihmissistä en suhtautuisi heihin ennnakkoluuloisesti, sillä mitä muutakaan nämä minun ahdistukseni kertovatkaan kuin ennakkkoluuloista suhtautumista kanssaihmisiin. Se, että koen heissä olevan jotain pelottavaa, eikö se olekin aikamoista ennakkoluuloa? Mitä jos nämä ihmiset ovatkin ihan mukavia? Minä vain projisoin heihin omat pelkoni. Samalla tavalla ne ihmiset jotka koen mukaviksi, todellisuudessa olen muokannut heistä päässäni minua miellyttävän fantasian, joka ei vastaa sitä mitä he todellisuudessa ovat. Tämä minua todella kyrsii. Siis se, että suhtaudun ihmisiin jyrkästi joko pitäen heistä tai halveksuen heitä ilman mitään todisteita. Minun päässäni henkilö A joka muistuttaa henkilöä B menneisyydestäni, on sekä henkilö A että henkilö B, koska en osaa irtaantua ominaisuuksista ihmisen todellisen luonteen määrittäjänä. Se, että joku minua esim. menneisyydessäni kiusannnut henkilö on ulkoisesti tietynlainen, ei oikeuta minua suhtautumaan kielteisesti ihmiseen joka nyt sattuu muistuttamaan tätä minua menneisyydessäni kaltoin kohdellutta ihmistä. Ymmärrätte varmaan mitä tarkoitan!
Kirjoitan myöhemmin varmaan lisää tänne, kun mieleeini putkahtaa jotain.
En jotenkin pääse eroon tästä ahdistuksesta. Menneisyydessä on toki kipeitä asioita, joita olen käsitellyt, mutta tämä ahdistus arjessa tuntuu vievän todella ne voimat. Teen paljon psyykkistä työtä itseni kanssa, taistelen joka päivä; lisäksi tosiaan käyn töissä, opiskelen, harrastan ja pidän itsestäni ja kodistani huolta; mutta välillä vaan tuntuu siltä ettei jaksaisi. Kai sitä vaan on pakko! - 42nainen
samul85 kirjoitti:
Mulla on aina tyyliin ennen kuin menen töihin niin hirveen sellainen levoton ja ahdistunut olo. Ei aina, mutta etenkin silloin kun olen ollut pitkän aikaa yksin. Etten ole saanut testata itseäni ja siten miten "pärjään" sosiaalisessa tilanteessa.
Se ahdistus noudattaa yleensä samaa kaavaa: jännittynyt mielentila, sekavia ajatuksia, pelokas olo, kurkussa sellainen kevyt paine, tukkoinen olo, katse sellainen sekava, hengitys pinnallista, vatsaoireita. Päälimmäisenä on kuitenkin pelko tuosta puhumisesta ja siitä, että epäonnistuu sen päivän aikana. Tai että on epävarma ja pelokas olo siellä töissä tai muualla. Oikeastaan en pelkää sitä, mitä tapahtuu vaan sitä, ettei musta kenties pidetä (tänäänkään) näiden mun oireiden takia tai mun persoonallisuuden takia.
Yleensä jos olen tosi hermostunut ja ahdistunut, otan käyttöön erilaisia menetelmiä ahdistuksen vähentämiseksi - ne vain harvoin toimivat ja oikeastaan niistä on enemmän haittaaa kuin hyötyä. Puhun yksikseni hiljaa ja tsemppaan itseäni - usein siis hiljaa puhuen -, viheltelen tai hyräilen, joskus laulan hiljaa itsekseni, jos olen oikein hermostunut. Yleensä ääneni kulkee laulaessa ihan ok, mutta silloin kun olen todella pelokas en muista sanoja tai sitten ääneni tulee sillai vaikeasti ulos.
Sitten saatan soittaa jollekulle, jos oikein ahdistaa. Soitan ja puhun ahdistuksen pois. Yleensä mulla menee se pari kolme minuuttia kun taistelen sitä kovaa ahdistusta vastaan, mutta sitten toivottavasti olen pikkuisen rentoutunut puhelun päätyttyä. Joskus olen kertonut suoraan puhelimessa että nyt on paha ahdistus ja haluan hetken puhua. Se auttaa joskus. (Olen soittanut veljilleni, siskolleni tai isälleni, he sanovat ymmärtävänsä). Venyttely ja ääneen haukottelukin auttaaa joskus.
No joo, pelkään sitä, etten pysty puhumaan vapautuneeti ja että puheestani ei saa selvää. En osaa eritellä niitä tilanteita joissa pahiten tuntuu ahdistavan, sillä oloni saattaa vaihdella päivittäin paljonkin. Joskus ei juuri ahdista ja puhun vapautuneesti ja innostuneesti. Joskus on päiviä jolloin läheisempienikin kanssa on tukalaa ja tuskaisaa - puhe tulee vaikeasti ja tuskaisesti. Ehkä töissä nyt kuitenkin eniten, koska joudun paljon olemaan ihmisten kanssa tekemisissä. Sekä työkaverit että asiakkaat ahdistavat.
Töihin kun menen niin menee yleensä 30-60 min ennen kuin vapaudun hieman. Sen jälkeen yleensä olen vapautunut tai hermostunut, riippuen siitä, miten olen onnistunut maadoittamaan itseni tilanteeseen. Välillä olo on tosi vaikea ja tuskainen, välillä rentoutunut ja vapautunut.
Jotenkin sitä puuttuu itsevarmuutta katsoa ihmisiin ja sanoa vapautuneesti asioita. SE menee sellaiseksi puuromaiseksi ennakoimiseksi se puhuminen. Spontaanius puuttuu kokonaan usein - siis silloin kun olen ahdistunut. Koen muuten osaavani hyvin sen, mitä kannattaa tietyissä tilantessa sanoa jne. koen olevani hyvä ihmisten kanssa niinkuin periaatteessa.
Välillä pohdin sitä, millainen olen sosiaalisesti ja olen tullut siihen lopputulokseen etten ole kovin taitava sosiaalisesti. Sosiaalinen toimintani on näet hyvin laskelmoivaa ja manipuloivaa. Olen todellinen ihmisvihaaja, vaikka koen että kaikki ihmiset ovat yhtä arvokkaita ja tärkeitä. Jos aidosti välittäisin ihmissistä en suhtautuisi heihin ennnakkoluuloisesti, sillä mitä muutakaan nämä minun ahdistukseni kertovatkaan kuin ennakkkoluuloista suhtautumista kanssaihmisiin. Se, että koen heissä olevan jotain pelottavaa, eikö se olekin aikamoista ennakkoluuloa? Mitä jos nämä ihmiset ovatkin ihan mukavia? Minä vain projisoin heihin omat pelkoni. Samalla tavalla ne ihmiset jotka koen mukaviksi, todellisuudessa olen muokannut heistä päässäni minua miellyttävän fantasian, joka ei vastaa sitä mitä he todellisuudessa ovat. Tämä minua todella kyrsii. Siis se, että suhtaudun ihmisiin jyrkästi joko pitäen heistä tai halveksuen heitä ilman mitään todisteita. Minun päässäni henkilö A joka muistuttaa henkilöä B menneisyydestäni, on sekä henkilö A että henkilö B, koska en osaa irtaantua ominaisuuksista ihmisen todellisen luonteen määrittäjänä. Se, että joku minua esim. menneisyydessäni kiusannnut henkilö on ulkoisesti tietynlainen, ei oikeuta minua suhtautumaan kielteisesti ihmiseen joka nyt sattuu muistuttamaan tätä minua menneisyydessäni kaltoin kohdellutta ihmistä. Ymmärrätte varmaan mitä tarkoitan!
Kirjoitan myöhemmin varmaan lisää tänne, kun mieleeini putkahtaa jotain.
En jotenkin pääse eroon tästä ahdistuksesta. Menneisyydessä on toki kipeitä asioita, joita olen käsitellyt, mutta tämä ahdistus arjessa tuntuu vievän todella ne voimat. Teen paljon psyykkistä työtä itseni kanssa, taistelen joka päivä; lisäksi tosiaan käyn töissä, opiskelen, harrastan ja pidän itsestäni ja kodistani huolta; mutta välillä vaan tuntuu siltä ettei jaksaisi. Kai sitä vaan on pakko!Itselläni on samantapaisia oireita ku aiemmilla ketjun kirjoittajilla. Mulla on myös oman puheen etukäteen miettimistä etenki oman miehen kanssa, mikä on tuntunu tosi oudolta ku senhän pitäis olla mulle kaikkein tutuin ihminen. Kuitenki aina välillä mietin hirveesti etukäteen miten sanon jotku asiat, mitä sanon sille ja mten sanani oikeen asettaisin. Samaa on ollu töissä ja joissain kyläpaikoissa ku oon miettiny mitä sanoisin et kuulostais fiksulta, tai ettei kuulostaisi hölmöltä.
Puhumisessa musta on tosi vaikeaa puhua jos joku kuuntelee mun puhuvan vaikka puhelimessa, pelkään et se kuuntelija nauraa mun jutuille tai pitää niitä jotenki typerinä. Tai töissä kun olen ollu asiakaspalvelussa niin musta on ollu kauhean vaikeaa kun toinen työntekijä on kuullu mun asiakaspalvelutilanteet, pelkäsin et se tulee sanoo jotain et tein jotain väärin tms.
Hirveesti sitä miettii et mitä muut musta ajattelee. Se on tosi rasittavaa ja kuluttavaa ja jotenki niin kaikenkattavaa. Se koskee ulkonäköä ja mitä sanoo( tai jättää sanomatta). Ja millasta on omassa kodissa! Ihanku se olis kaikkein merkittävintä mitä muut ajattelee et hyväksyykö ne mut tällasena ku oon, tai lähinnä kai pelko että ei ne hyväksy.. pitäis olla jotenki parempi/enemmän niiden odostusten kaltainen!!! Hullua, koska kaikillahan olisi erilaisia odotuksia tai sit kellään ei mitään!!
Ite oon miettiny et mulla tää johtuu vanhemmista jotka oli tosi vaativia ja ankaria ku olin pieni lapsi. Hellyyttä ei näytetty eikä hyväksyntää vaan aina se jotenki piti ansaita joillain teoilla, koulusuorituksilla tai kotitöillä. Sit vielä olin kauheen vilkas ja puhelias ja äiti aina oli ojentamassa mun puheita kyläpaikoissa tosi tiukasti. - samul85
42nainen kirjoitti:
Itselläni on samantapaisia oireita ku aiemmilla ketjun kirjoittajilla. Mulla on myös oman puheen etukäteen miettimistä etenki oman miehen kanssa, mikä on tuntunu tosi oudolta ku senhän pitäis olla mulle kaikkein tutuin ihminen. Kuitenki aina välillä mietin hirveesti etukäteen miten sanon jotku asiat, mitä sanon sille ja mten sanani oikeen asettaisin. Samaa on ollu töissä ja joissain kyläpaikoissa ku oon miettiny mitä sanoisin et kuulostais fiksulta, tai ettei kuulostaisi hölmöltä.
Puhumisessa musta on tosi vaikeaa puhua jos joku kuuntelee mun puhuvan vaikka puhelimessa, pelkään et se kuuntelija nauraa mun jutuille tai pitää niitä jotenki typerinä. Tai töissä kun olen ollu asiakaspalvelussa niin musta on ollu kauhean vaikeaa kun toinen työntekijä on kuullu mun asiakaspalvelutilanteet, pelkäsin et se tulee sanoo jotain et tein jotain väärin tms.
Hirveesti sitä miettii et mitä muut musta ajattelee. Se on tosi rasittavaa ja kuluttavaa ja jotenki niin kaikenkattavaa. Se koskee ulkonäköä ja mitä sanoo( tai jättää sanomatta). Ja millasta on omassa kodissa! Ihanku se olis kaikkein merkittävintä mitä muut ajattelee et hyväksyykö ne mut tällasena ku oon, tai lähinnä kai pelko että ei ne hyväksy.. pitäis olla jotenki parempi/enemmän niiden odostusten kaltainen!!! Hullua, koska kaikillahan olisi erilaisia odotuksia tai sit kellään ei mitään!!
Ite oon miettiny et mulla tää johtuu vanhemmista jotka oli tosi vaativia ja ankaria ku olin pieni lapsi. Hellyyttä ei näytetty eikä hyväksyntää vaan aina se jotenki piti ansaita joillain teoilla, koulusuorituksilla tai kotitöillä. Sit vielä olin kauheen vilkas ja puhelias ja äiti aina oli ojentamassa mun puheita kyläpaikoissa tosi tiukasti.Edelliselle kirjoittajalle sellaista, että kärsitkö miten paljon tuosta ongelmastasi eli miten vaikuttaa työ- ja toimintakykyyn? Onko ongelmat niin suuria että olet hakenut niihin apua vai oletko jättänyt hakematta?
- Samul85
Minä taas kirjoitan tänne, en ole pitkään aikaan kirjoittanutkaan.
Oireeni ovat taas pahentuneet, en tiedä oikein mitä tekisin. Välillä on toiveikkaita hetkiä, välillä on totaalinen toivottomuuden tunne. Ikinä ei ole ollut itsetuhoisia ajatuksia, sillä maailma ja elämä antaa kuitenkin paljon, mutta silti, olen välillä todella uuvuksissa tän jännittämisen takia.
Tilanteeni on nyt tämä: olen aloittanut oman alani työharjoittelun, jonka rinnalla olen jatkanut opintojani. Työ on alkanut hyvin, osin todella myönteisesti. Mutta sitten toisaalta jännittäminen on kasvanut paljon enkä tiedä miten pitkään jaksan ahdistuksen ja pahan olon ympäröimänä. Minulla on hyvä tukiverkko, mutta kuitenkin tuntuu että olisin yksin. Viime viikolla näin psykiatriani ja toivoin hartaasti että saisin jonkun uuden lääkkeen käyttööni, mutta mitään en saanut. Silloin menetin toivoni ja olin pari päivää todella masentunut.
Nyt mietin paljon sitä mitä oikein tekisin, kun tulevaisuus tosiaan vaikuttaa harmaalta. Opintoni eivät ole juuri edenneet tänä keväänä, sillä en ole löytänyt voimavaroja opiskeluun. Viime aikoina olen ollut todella ahdistunut enkä ole oikein tehnyt muuta kuin hengaillut netissä etsien vastauksia näihin mun ongelmiin. Tietenkin olen käynyt töissä ja hoitanut muita asioita, mutta muuten olen paininut vain ahdistuksen kanssa. Itseluottamukseni on tipotiessään, olen väsynyt ja aamuisin en haluaisi herätä. Ystäviäni en ole nähnyt vähään aikaan, tuntuu siltä, että hekin katoavat elämästäni näiden ongelmien takia. Vanhempani ymmärtävät kyllä, mutta heille puhuminen ei minua auta.
Nyt viikonloppunakin olen vain yksin ja yritän keksiä mitä tekisin. Tekisi mieli soittaa kaverille, mutta se ahdistaa. Ahdistaa koko ajan se, että jos joku soittaa niin joudun vastaamaan vaikka se juuri minua ahdistaakin. Olen yrittänyt mielikuvissani harjoitella tilanteita, mutta se vain pahentaa asioita. Kaipaan todella paljon seuraa, mutta koska puhuminen tuntuu niin vaikealta, koen melkein helpommaksi olla vain hiljaa. Tämä tietenkin pahentaa asioita ja lisää pelkoja.
Tänään kun puhuin ystävälleni puhelimessa, ääneni taas lukkiutui eikä puheesta tullut oikein mitään. Menin selälle sängylle, jolloin pystyin pikkusen paremmin puhumaan, mutta silti oloni oli vaikean tukala. Ja kaikkea tätä seurasi häpeä. Tämän seurauksena suljin vain silmäni ja ajattelin jäädä sänkyyn kunnes tulisi ilta ja voisin valmistautua seuraavaan päivään. En kuitenkaan jää sänkyyn vaan lähden kaupungille yksin, onhan ulkona kuitenkin kaunista.
Aika surkeaa tilitystä taas tämä, se kuitenkin helpottaa, kun tietää, että moni muukin kärsii vastaavista ongelmista. - Särkynyt sydän
Tosi hyvä kun olet alkanut kirjoittamaan tänne tuntemuksiasi. Se, että miettisit niitä yksin, varmasti pahentaisia asiaa.
Itse olen huomannut, että päiväkirjaan kirjoittaminen on tosi hyvä juttu. Aina kun minulle tulee ahdistunut olo, otan päiväkirjan esille ja kirjoitan sinne ihan kaikki mitä mielessäni mietin. Ei tarvitse miettiä tuleeko kirjoitusvirheitä tai pahoja sanoja kun lukijana on vain minä. Joka kerta tuntuu kuin sisus puhdistautuisi ja olo on parantunut hitaasti mutta varmasti.
Tärkeintä päiväkirjaan kirjoittamisessa on, että et sensuroi mitään. Laita kaikki mieleen tulevat asia, kirosanat, haukkumiset, kaikki. Vain sillain siitä on apua.
Tässä siis yksi apukeino joka minua on ainakin auttanut. Voi olla, että se auttaa sinuakin, koska olet selvästi hyvä kirjoittamaan ajatuksiasi :)
Tsemppiä - Helvetin väsynyt
Pystyn samaistumaan tähän tilanteeseen. Oma sosiaalisten tilanteiden kammoni alkoi vasta aikuisena(yli 20vuotiaana) ja syytä en tiedä, kyseessä ei ainakaan ole ollut mikään traumaattinen kokemus. Armeija meni hyvin mutta n. vuosi sen jälkeen kaikki sosiaaliset tilanteet alkoivat tuntumaan erittäin pelottavilta ja ylitsepääsemättömän vaikeilta. Olen käynyt myös psykiatrilla ja syön nykyään lääkkeitä mutta mikään ei tunnu auttavan ollenkaan, vihaan tätä jännittynyttä olotilaa enkä pysty enää nauttimaan elämästä juuri ollenkaan. Olen menettänyt jo toivoni sen suhteen että voisin "parantua" tästä tilasta.
- Samul85
Älä menetä toivoasi, olet vielä nuori ja paljon elämässä edessä, niinkuin minulla. Terapia ja lääkkeet eivät ehkä paranna kokonaan mutta yleensä niistä on kuitenkin apua. Tiedän sen tunteen, ettei mikään auta. On kuitenkin monia asioita, jotka auttavat, sitä ei vain huomaa. Kaikkein eniten sitä toivoisi löytävän sen taikasauvan jolla voisi taikoa pois kaiken pahan. Sellaista vain ei ole. Onko sinulla ihmisiä joille puhua? Puhuminen auttaa aina.
- Samul85
Kiitos Särkynyt sydän vinkistäsi! Olen kirjoittanut päiväkirjaan ajatuksiani, se välillä auttaa. Kaikkein tärkeintä vain olisi löytää jostain luottamusta itseen, en tiedä mistä sen löytäisin.
Tulin juuri kaupungille "tuulettumaan", vein tietokoneen huoltoon. Sekin ahdisti paljon puhua sille tyypille. Mä en ymmärrä itseäni lainkaan. Miksi ahdistun niin paljon pienistä asioista? Muistan vielä aikoja jolloin ei ollut mitään tuollaista, olin itsevarma jne. Nyt olen vain ahdistunut ihmisriekale, joka yrittää epätoivoisesti saada kiinni normaalista olemisesta.
Muistan kuinka kaikki alkoi pahentua syksyllä, kun jatkoin opintoja kesän jälkeen. Vähensimme masennuslääkitystä hieman ja sillä sitten yritin pärjätä. Olo muuttui viikko kerralla tukalammaksi, vaikka kävin terapiassa. Sittemmin keväällä olo on pahentunut ja nyt uusi työ on saanut mut tosi ahdistuneeksi. En saa enää kiinni itsevarmuudesta ihmisten kanssa, oloni on tukala niidenkin ihmisten kanssa jotka koin aikaisemmin turvallisiksi.
Sitä kokee olonsa tosi yksinäiseksi näiden olojen kanssa. Vaikka apua ja tukea löytyy, omien olojen kanssa painiminen vie voimat. Pelkään syrjäytyväni tai että ystäväni hylkäävät minut. Pelkään jääväni yksin. Välillä herään siihen tunteeseen, että olen onnellinen kaikesta mitä minulla on ja etten kaipaa mitään, mutta sitten muserrun seuraavana hetkenä pelkojen muistuttaessa olemassaolostaan jossain aivojen sopukoissa viimeistään. Tulee sellainen tunne, että mitä järkeä on nauttia elämästä kun kerran on näitä oireita. Miksi eläisin ja miksi nauttisin elämästäni? Vastaus kuuluu: koska kyseessä on minun elämäni.
On tosi turhauttavaa ja surullista, ettei pysty kommunikoimaan muiden kanssa ilman että se tuottaa lähes poikkeuksetta ahdistusta ja häpeää. Teen mitä tahansa saadakseni tän pelon ja pelko-oireen pois. Olen kuitenkin sen vanha, että ymmärrän elämään kuuluvan jopa tällaisia asioita. Kai täytyy vaan uskoa siihen, että terapia ja aika parantavat, täytyy vaan olla malttia. - mmalin
mulla on tosi samanlaisia tuntemuksia myös.. häpeän itseäni automaattisesti uusien (ja vanhojen) ihmisten läheisyydessä. ennakoin tilannetta ja ajattelen jo valmiiksi vaikuttavani idiootilta ja olevani huono ihminen muiden silmissä. oon lisäks aina ollu todella kova punastelemaan, mikä nyt ei varsinaisesti auta asiaa..
mut on pienenä jätetty kavereiden toimesta monta kertaa, eikä porukoilta koskaan oo tullut mielenkiinotoa mun asioita kohtaan. lukiossa sitten sairastuin bulimiaan ja aloin huolehtia ulkonäöstä ihan liiallisen paljon. vietin tunteja oksentaen, urheillen ja laittautuen. minua pidettiin turhamaisena ja ylimielisenäkin (en uskaltanut puhua tuntemattomille/ei ollut kavereita), vaikka vietin paljon aikaa yksin. ehkä kerran viikossa olin ihmisten ilmoilla ja koulun käyntikin jäi masennuslääkkeiden myötä. tuntuu, ettei aivotkaan enää pelitä kunnolla, vaikka ennen oonkin ollut tosi hyvä koulussa..
nyt oon kohta 22-vuotias ja niin ahdistunut, että pelkät ajatuksetkin ahdistaa. katsetta on vaikea kohdistaa mihinkään ja kamalinta on puhua jollekin uudelle ihmiselle, en pysty keskittymään toisen puheeseen ja olo on epätodellinen. aloitin juuri uuden koulun, mutta jätin sen kesken samoin tein. minua vaan yksinkertaisesti väsyttää aivan liikaa henkisesti ja fyysisesti. hoitokeinojen miettiminenkin väsyttää liiaksi, tulevaisuuden ajattelusta puhumattakaan. lääkkeet pahentaa asiaa, enkä enää koskaan halua niitä käyttää. oon oikeestaan vihainen, että niitä mulle on koskaan yleensäkään määrätty, koska olin kuulemma "masentunut" (oikeasti aluksi olin vain liian vaativa itseäni kohtaan, mutta elämäniloa kyllä riitti). ja siis..en ole edelleenkään masentunut, kaikki vain _ahdistaa_ ja _jännittää_!
minulla on aina ollut vientiä miesten keskuudessa, mutta silti tunnen itseni huonoksi ja etsin vikoja. vertailen itseäni muihin ja ajattelen olevani todella miehekäs pituuteni takia. toisaalta tämäkään ei ahdista niin paljon, kuin pelko sekoamisesta ja kontrollin menetyksestä, joka on minulla päivittäistä ja jatkuvaa :-P
itseasiassa tätäkin oli todella noloa kirjoittaa, enkä varmaan koskaan uskalla tulla lukemaan vastausta. ajattelin nyt kuitenkin kertoa. pahinta asiassa on ehkä se, että osaan peitellä oireitani, enkä luultavasti tule saamaan apua. ne vähäiset ihmiset joille olen asiasta kertonut, eivät vaan ymmärrä/ osaa auttaa. lääkäreihin en enää luota, enkä oikeastaan edes jaksa hakea apua, koska koen epäonnistumisenkin ahdistavana.
mietin ja analysoin aivan liikaa kaikkea (tykkään piirtää paljon - Samul85
Et nyt ainakaan minun korviini kuullostanut sekopäältä! :) kiva kun kerroit kokemuksistasi tänne.
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
- 1135253
- 675054
- 904114
Miten mä olisin
Rohkeampi lähestymään häntä. En tiedä. En osaa nykyään edes tikusta tehdä asiaa vaan käyttäydyn päin vastoin välttelen.753600Anteeksi kun käyttäydyn
niin ristiriitaisesti. Mä en usko että haluaisit minusta mitään, hyvässä tapauksessa olet unohtanut minut. Ja silti toiv603198- 432791
- 152297
Yritän tänään laittaa taajuudet kohdilleen
Jotta törmätään kirjaimellisesti. Ei tätä kestä enää perttikään. Olet rakas ❤️521914- 401780
Onko kaivattusi
kyltymätön nainen, pystyisitkö olemaan hänelle loputon mies, vai meneekö toisinpäin.371628