Reilu kaksi vuotta sitten rakastuin tulisesti :) mieheeni. Tiesin hänellä olevan yksi lapsi entisestä suhteesta, poika 6v ja niin syötävän suloinen, ajattelin kun katselin kuvia hänestä. Koitti päivä kun tapasimme pojan kanssa, odotin sitä innolla. Kaikki vaan ei ihan mennyt niinkuin piti. Heti minut nähtyään poika kiljaisi mitä minä täällä isän luona teen ja rupesi haukkumaan ja huutamaan ja raivoamaan. Olin todella järkyttynyt, kuinka lapsi voi käyttäytyä NOIN huonosti ja saada tuollaisia raivareita. Ennen kaikkea näin heti ettei lapsella ole/ole ollut kaikki hyvin siellä omassa kotona missä on kasvanut. Lapsi oli huomion kipeä, täysin tottelematon, kärsimätön, puhui aikuisten tapaan kiroillen ja huomiota aina herätäen. Kuukausia kului ja aina kun kohtasimme lapsen kanssa ajattelin vaan että onneksi ei miedän tarvitse usein nähdä, jo kaksi päivää yhdessä oloa vei voimat niin totaallisesti. Kyllä siinä kohtaa tuli monenlaisia tuntemuksia lasta kohtaan, vihaa kateutta ärsytystä. Kuitenkin aina yritin nähdä lapsessa sen hyviäkin puolia, ja mitä enemmän toisiimme totuimme ja pääsimme tutustumaan sitä enemmän niitäkin tuli esiin. Lapsesta tuli tärkeä minulle ja olin houlissani hänestä... sillä tiesin äidin käyttävän päihteitä kotona.
Vuosi seurustelua oli takana kun saimme kuulla että odotan lasta. Ai että kun me olimme onnellisia tästä uutisesta. Rakastan lapsia, aivan ihanaa saan ihan ikioman ja vielä miehen kanssa joka on aivan mahtava isä. Mutta mitenköhän tuleva isoveli ottaa uutisen vastaan. Jännitys oli turhaa, hetken hän ei tiennyt miten reagoida ja otti meidän hymysuista mallia ja rupesi hymyilemään ja halasi isäänsä. Olimme onnellisia. Yhdessä olomme kuukausittain oli jo hieman helpompaa tuohon aikaan, toki lapsi oireili kaiken aikaa pahaa oloaan joka kumpusi ahdistavasta kotioloista. Aloin mieheni kanssa vakavasti puhua raskauteni aikana että asioihin pitää puuttua, pojan oli huono olla siellä äidillä. Se tärkeän puhelun tekeminen lastensuojeluun vaan ei ollut niin helppoa.
Lapsemme syntyi ja olimme pikku miehestä onnellisia. Isoveikka oli ylpeä pikku veikastaan. Oli siis niiin antoisaa nähdä kuinka poika sanoi ´tämä on MUN ihan oikee veli!!´ ja halusi heti hoitaa ja paijata. Välit pojan kansssa lähenivät entisestään ja olimme oppineet toistemme rajoja ja sääntöjä. Sain kunnioitusta ja näin pojassa potentiaalia vaikka mihin elämässä. Minua aina vaan puristi sydämestä kun se viaton lapsi lähti pois kotiinsa...Oli aika puuttua asioihin.
Tuli kevät ja poika saapui taas kylään. Istuimme pöydän ääreen ja poika rupesi kertomaan kuinka heillä aina tapellaan. Ei tämä nyt ensimmäinen kerta ollut kun poika meille näistä asioista kertoi, hän aloitti vaan niin yllättäin kesken kaiken. Lapsi nousi pöydästä katsomaan ikkunasta ulos ja sanoi että ei enään haluaisi asua äidillä, han halusi asua meidän kanssa. Sydäntä särki nähdä lapsi itkemässä hiljaa ikkunalla. Mieheni tiesi mitä seuraavaksi pitää tehdä, seuraava arki päivä ja hän soitttaa. Nyt kirjaimellisesti riitti!
Aaiat selvitettiin, tällä kertaa pohjamutia myöten. Tapasin pojan äidin ja voi niitä kaikkia tunteita siihenkin liittyen..viha katkeruus sääli...emme me paljoa puhuneet. Emme tykkää toisistamme se on selvää. Poika muutti meille kesällä ja aloitti syksylla toisen luokan meidän luona. Tuntui kuin olisimme kaiken aloittaneet alusta, pikkuasioista sai tapella ja vääntää. Mutta hähää minä en annakkaan periksi niin vain. KAIKILLE tämä prosessi on ollut todella vaikea ja voimia vaativia juttuja on saanut käydä läpi. Nyt olemme taas uudestaan oppineet toistemme tavat ja rajat yms. Meillä alkaa taas olemaan hieman rauhellisempaa ja alkaa menemään taas paremmin, sanotaan keskitietä päin :) ...ja kaikkea kuiten kin vielä paaaljon edessä...
Mutta siiis halusin kirjoittaa kai vaan mitä olen kokenut reilun kahden vuoden aikana, ja ihan omasta vapaasta tahdosta valinnut lähteä mukaan tähän suhteeseen. Elämä on oikeesti ollut vaikeeta ja on tuntunut pahalta, miksi näin ja noin ja minä olen oikeesssa miksi muut ei tajua yms. Mutta tälläisissä tilanteissa on paras ottaa ulkopuolinen apu vastaan, ihan kaikki mitä irti saada voi yhteiskunnalta. Kaikki työ mitä tekee oman perheen eteen ei mene hukkaan!!!! Pitäkää toisianne tärkeinä ja toisistanne huolta.
terv. äitipuoli tre
Vuosi seurustelua oli takana kun saimme kuulla että odotan lasta. Ai että kun me olimme onnellisia tästä uutisesta. Rakastan lapsia, aivan ihanaa saan ihan ikioman ja vielä miehen kanssa joka on aivan mahtava isä. Mutta mitenköhän tuleva isoveli ottaa uutisen vastaan. Jännitys oli turhaa, hetken hän ei tiennyt miten reagoida ja otti meidän hymysuista mallia ja rupesi hymyilemään ja halasi isäänsä. Olimme onnellisia. Yhdessä olomme kuukausittain oli jo hieman helpompaa tuohon aikaan, toki lapsi oireili kaiken aikaa pahaa oloaan joka kumpusi ahdistavasta kotioloista. Aloin mieheni kanssa vakavasti puhua raskauteni aikana että asioihin pitää puuttua, pojan oli huono olla siellä äidillä. Se tärkeän puhelun tekeminen lastensuojeluun vaan ei ollut niin helppoa.
Lapsemme syntyi ja olimme pikku miehestä onnellisia. Isoveikka oli ylpeä pikku veikastaan. Oli siis niiin antoisaa nähdä kuinka poika sanoi ´tämä on MUN ihan oikee veli!!´ ja halusi heti hoitaa ja paijata. Välit pojan kansssa lähenivät entisestään ja olimme oppineet toistemme rajoja ja sääntöjä. Sain kunnioitusta ja näin pojassa potentiaalia vaikka mihin elämässä. Minua aina vaan puristi sydämestä kun se viaton lapsi lähti pois kotiinsa...Oli aika puuttua asioihin.
Tuli kevät ja poika saapui taas kylään. Istuimme pöydän ääreen ja poika rupesi kertomaan kuinka heillä aina tapellaan. Ei tämä nyt ensimmäinen kerta ollut kun poika meille näistä asioista kertoi, hän aloitti vaan niin yllättäin kesken kaiken. Lapsi nousi pöydästä katsomaan ikkunasta ulos ja sanoi että ei enään haluaisi asua äidillä, han halusi asua meidän kanssa. Sydäntä särki nähdä lapsi itkemässä hiljaa ikkunalla. Mieheni tiesi mitä seuraavaksi pitää tehdä, seuraava arki päivä ja hän soitttaa. Nyt kirjaimellisesti riitti!
Aaiat selvitettiin, tällä kertaa pohjamutia myöten. Tapasin pojan äidin ja voi niitä kaikkia tunteita siihenkin liittyen..viha katkeruus sääli...emme me paljoa puhuneet. Emme tykkää toisistamme se on selvää. Poika muutti meille kesällä ja aloitti syksylla toisen luokan meidän luona. Tuntui kuin olisimme kaiken aloittaneet alusta, pikkuasioista sai tapella ja vääntää. Mutta hähää minä en annakkaan periksi niin vain. KAIKILLE tämä prosessi on ollut todella vaikea ja voimia vaativia juttuja on saanut käydä läpi. Nyt olemme taas uudestaan oppineet toistemme tavat ja rajat yms. Meillä alkaa taas olemaan hieman rauhellisempaa ja alkaa menemään taas paremmin, sanotaan keskitietä päin :) ...ja kaikkea kuiten kin vielä paaaljon edessä...
Mutta siiis halusin kirjoittaa kai vaan mitä olen kokenut reilun kahden vuoden aikana, ja ihan omasta vapaasta tahdosta valinnut lähteä mukaan tähän suhteeseen. Elämä on oikeesti ollut vaikeeta ja on tuntunut pahalta, miksi näin ja noin ja minä olen oikeesssa miksi muut ei tajua yms. Mutta tälläisissä tilanteissa on paras ottaa ulkopuolinen apu vastaan, ihan kaikki mitä irti saada voi yhteiskunnalta. Kaikki työ mitä tekee oman perheen eteen ei mene hukkaan!!!! Pitäkää toisianne tärkeinä ja toisistanne huolta.
terv. äitipuoli tre
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.