Millähän perusteella? Sehän on maailman paras keksintö, ratkaisujen ratkaisu, ongelmanratkaisun multihuipentuma, pakoteiden kuningas. Harvoin sitä enää rajan takaa harmitellaan yhtään mitään.
miten niin itsemurha ei ole ratkaisu?
,.,.,.,.,.,.,.,.,.
281035
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 28
Vanhimmat
Vain uskikset, kultalusikka suussa syntyneet, tai katsantokannaltaan muuten rajoittuneet heittää tuota kulunutta fraasia että itsemurha ei ole mikään ratkaisu.
On se ratkaisu ja varsin tehokas onkin oikeastaan useimpiin kuviteltavissa oleviin ongelmiin. On tietysti ikävää, ettei tuon ratkaisun jälkeen enää ole mahdollisuutta nauttia elämän positiivisista puolista, vaikka niitä muuten vielä vähän olisikin jäljellä.
Mutta jos on pitkään parhaansa tehnyt, ja silti elämä ottaa enemmän kuin antaa, niin kuka voi väittää, että itsemurha olisi huono ratkaisu?
No mutta eihän sitä loistavaa ratkaisua välttämättä tarvitsisi edes tehdä itse, jos se niin hyvä on. Kolmannessa valtakunnassahan mielisairaat silkasta armosta ja myötätunnosta pyrittiin murhaamaan ja kansaa yritettiin valistuksen ja propagandan keinoin tehdä suotuisaksi tätä ratkaisua kohtaan. Samaahan täälläkin nämä kuoleman kaupittelijat tekevät.
Tulee mieleeni natsielokuva Dasein ohne Leben, Olemassaolo ilman elämää, jolla pyrittiin tekemään mielisairaiden elämän lopettamisesta laupeuden evankeliumia.
ei kultalusikat suussa syntyneet tai hiukan "onnelliset eli tyhmät" elämän kärsimystä. Ratkaisu EI OLE kärsiä vuodesta toiseen masentuneena ja köyhällä tienestillä, vaikka töissä peräti kävisi. Puhumattakaan yrittää rakentaa parisuhdetta jonkun virtuaalimaailmaan (leffat,porno) uponneen idiootin kanssa. Ratkaisu ei ole samalla yrittää käydä jollain kallonkutistajalla jauhamassa siitä, mikä masentaa kun ei niille asioille kukaan voi tehdä mitään, saatana.
Jos kerran kuolla haluat, niin vitunko ymmärrystä sä siihen tarvitset, saatana. Helvettiäkö muille kuoleman toiveitasi julistat.
Ettei nyt olisi oma katsantokantanne hiukan rajoittunut noissa toisten ihmisten luokitteluissanne?
Itsemurha voi varmaan olla "ratkaisu" siinä missä muutkin aidosti valitut teot. Samalla se on teko, joka tuhoaa väkivaltaisesti elämän, joka on kaikkien ratkaisujen ja tekojen perusta ja edellytys.
Vaikka pohdin itsemurhaa omalla kohdallani jatkuvasti, se ei mielestäni ole mikään hyvä tai suositeltava ratkaisu kenellekään. Ei sittenkään, vaikka itse siihen päätyisin. Lähinnä se on jotain pohjattoman onnetonta.
Ahdistuksen hetkillä liian pinnalliset neuvot tai lohduttelut voivat vain lisätä tuskaa, ja tunteitaan on ihan hyvä purkaa noistakin asioista, ei siinä mitään.
"Samalla se on teko, joka tuhoaa väkivaltaisesti elämän, joka on kaikkien ratkaisujen ja tekojen perusta ja edellytys."
Onko tuolla mitään merkitystä? Elämä itsessään tuhoaa elämää, mieti luonnon kiertokulkua. Elämä on kuolemista, tappamista, tuskaa ja kärsimystä. Ne, jotka elämää palvovat, palvovat noita asioita, ja onko siinä mitään hienoa? Jos vaalii elämää, vaalii myös tuskaa ja kärsimystä, joten minkä takia se sellainen omasta tahdosta tehty väkivaltainen kuolema, jolla pääsee eroon siitä tuskasta, olisi pahempi vaihtoehto?
Olennaista on se, että itsemurha tekona tuhoaa perustan, joka ylipäätään mahdollistaa sen itsensä tekona. Se ottaa haltuunsa kaiken sen, minkä pohjalta se itsessään vasta mahdollistuu. Tämä huomioiden itsemurha on lähinnä mieletön, mielettömän ristiriitainen teko. Myöskään sen perustelu vetoamalla elämän itsensä "hyvyyteen" tai "pahuuteen" ei oikein toimi, koska sellainen ajattelu ja ajattelija nousee oman elämän(sä) itsensä yläpuolelle arvioimaan - mikä on taas jokseenkin mieletöntä.
Elämä ja kuolema ovat syvimmät synnyt ja rajat, mitä meillä on; ne eivät ole mitään kohteita, jotka voitaisiin ottaa haltuun tai arvioitaviksi ja joille voitaisiin sen pohjalta "tehdä jotain".
Siis, selvennyksenä vielä ja kun edelliseen viestiin tuli vahingossa vähän sotkuisia lauseita: Pointti ei ole elämän "hyvyys" tai "pahuus" vaan se, että elämä sellaisenaan on perustavampi kuin teko tai ajattelu, joka pyrkii ottamaan sen hallintaansa.
Tarkoitus ei ole myöskään erityisesti moralisoida aihetta tai kenenkään itsemurha-ajatuksia. Ainoastaan todeta, että itsemurhan yleinen perusteleminen "hyväksi" tai "järjelliseksi" teoksi on vailla pohjaa.
"Olennaista on se, että itsemurha tekona tuhoaa perustan, joka ylipäätään mahdollistaa sen itsensä tekona."
Toisin sanoen, kun sinua väsyttää ja käyt nukkumaan, niin nukahtaminen poistaa sen asian, minkä takia ylipäätään nukkumaan kävit. Älä siis nuku, koska tulee suuri ristiriita, kun pohja teollesi häviää.
"...elämä sellaisenaan on perustavampi kuin teko tai ajattelu, joka pyrkii ottamaan sen hallintaansa."
Eikö jokainen hallitse omaa elämäänsä? Eikö myös se ole elämän hallitsemista, että luo sellaista? Itsemurha on oma valinta, kun taas se, että synnyt ei ole itsestäsi kiinni. Eikö ihminen ole ottanut elämän hallintaansa, kun on kivunnut ravintoketjun yläpäähän teurastamaan muita eliöitä samalla itse lisääntyen huimaa vauhtia? Eikö ihminen hallitse elämää, kun hallitsee muiden eliöiden olemassaoloa pitämällä tiettyjen eläinten kannan kurissa, tai auttamalla sukupuuttoon kuolevia eläimiä, jotka luonto olisi poistanut jo ajat sitten? Ihminenhän se on saanut maailman lopun partaalle ja kyseinen laji lisääntyy kaiken aikaa. Jos joku haluaa tätä elämää tuhoavaa lajia omalta osaltaan harventaa, niin eikö sen pitäisi olla vain positiivinen asia sen elämä olemassaolon kannalta?
"...itsemurhan yleinen perusteleminen "hyväksi" tai "järjelliseksi" teoksi on vailla pohjaa."
Samalla tavalla kaikki muukin järjellisenä tekona on vailla pohjaa. Varsinkin elämän luominen tällaiseen maailmaan on täysin järjetöntä. Pois lähteminen on perustellumpaa. Hyvä ja paha ovat kumminkin ihmisen luomia arvoja. Jostain syystä syntyminen kumminkin mielletään hyväksi asiaksi ja kuoleminen oman käden kautta pahaksi. Elämä ei kumminkaan tunne hyvää ja pahaa. Sellaista asiaa ei oikeasti olekaan, kuin järjellinen teko, kun ajattelee, että tämänkin pallon olemassaolo on universumin mittakaavassa turhaa. Voit tehdä asioita, jotka tuntuvat järkeviltä jonkun asian eteenpäin viemisen suhteen, mutta millään asialla ei ole mitään perimmäistä tarkoitusta. Kaikki on turhaa, joten kaikki "järjellinen" ponnistelu onkin itse asiassa järjetöntä.
Itsemurhan (teon tai ajatuksen) ristiriitaisuus on kaiken toiminnan ja ajattelun edellytyksen ja perustan eli elämän tuhoamisen ristiriitaisuutta. Elämä, olemassaolo on ensin, teot ja järkeilyt tulevat vasta sitten. Se, joka kuvittelee ottavansa olemassaolon haltuun teoillaan tai ajatuksillaan, ajautuu ristiriitaan tai harhaan, koska kuvittelee erottavansa toimintansa tai järkeilynsä kohteeksi jotakin, mikä on todellisuudessa aina jo kaiken toiminnan ja toimijan itsensä edellytys ja perusta. Tämä on vähän eri asia kuin nukkuun käyminen väsymyksen eli (osa-)syynsä poistamiseksi. (Jos analogiaa haluaa jatkaa, voisi ehkä myös kysyä, ottaako nukkuunkäyvä ihminen väsymyksensä kohteekseen, jonka poistaa, vai ONKO hän ennemmin tuo väsymyksensä, jonka johdosta menee nukkumaan...)
Ei, ihminen ei hallitse elämää. Elämä on ensin, ja ihmisten hallintapyrkimykset vasta sitten. Monet yksilöt ja kokonaiset kulttuurit erityisesti nykyään varmasti kuvittelevat hallitsevansa elämää, mutta se ei johdu muusta kuin siitä, että he ovat unohtaneet itsensä ja koko elämän. Luettelemissasi esimerkeissä myös muun muassa näkyy tuon ajatusharhailun seurauksia.
Jos voit ajatella arvojen olevan ihmisen luomia, niin mitä jos seuraavaksi kokeilisit ajatella myös arvoneutraalia elämää tai universumia koskevien (länsimaisesta nykyluonnontieteestä ammennettujen?) käsitystesi olevan ihmisen luomia? Kun päästään tähän, niin on ongelmallisempaa perustella "kaiken järjettömyyttä" tai arvojen fiktiivisyyttä vetoamalla luonnontieteeseen, joka on itsessään tuloksineen läpikotaisin inhimillistä, inhimillisiin arvoihin perustuvaa ja niitä heijastelevaa järjenkäyttöä... Biologian tai muiden tieteiden tämänhetkisten käsitysten kuvaama todellisuus ei ole ainut tai välttämättä ensisijainen perusta ja todellisuus, johon perustuen tulisi arvioida kaikki mahdolliset arvot ja ajatukset elämästä ja joko hyväksyä tai hylätä ne. Päinvastoin, sellainen ajattelu on melko ahdasta ja dogmaattista.
On suhteellisen helppo arvioida ja suhteellistaa jotain, mitä itse katselee vain ulkopuolelta. Vaikeampaa on säilyttää ymmärrys suhteellisuudesta ja rajallisuudesta omissa ajatuksissa ja käsityksissä - ja elämässä...
Meillähän on täällä oikea filosofi. En ymmärrä, miksi joku vaivautuu pähkäilemään niinkin yksinkertaista asiaa, kuin valojen sammuttamista, noin monimutkaisesti? Eikö lopulta kaikki ole ristiriidassa kaiken kanssa? Yksinkertainen, luonnollinen "saalista, syö, nuku" -elämä on kehittynyt yhden lajin osalta niin, että tämä kyseinen laji on kaikkien muiden yläpuolella ja puuttuu itsensä luonnon hommiin. Lääketieteen kehittymisen myötä ihminen ei enää kuole luonnollisiin sairauksiin. Ihminen on siten puuttunut luonnon puuhiin. Ihminen voi nykyään lentää taivaalla, vaikka ihmistä ei selvästikään ole tarkoitettu lentämään. Ihminen ei enää elä sellaista elämää, jota se vietti alkuaikoina. Ihminen tekee "luonnottomia" asioita. Mutta jos tuo on hyväksyttävää, eli luonto on sallinut ihmisen kehittymisen, niin eikö ole melkoisen suuri ristiriita, että kun ihmisellä ei ole enää luontaisia vihollisia, jotka voisivat pitää väestönkasvua kurissa, niin sen seurauksena ihmismäärä on jo sellainen, että maapallo ei enää kohta jaksa kantaa näin suurta lössiä. Sen lisäksi on vielä kaikki ihmiskunnan kehittymisen seurauksena syntyneet ongelmat, jotka vahingoittavat maapalloa ja jotka ovat jo käynnistäneet jotain, mitä ei voi enää pysäyttää, ja mikä vie kohti elämän loppumista. Eikö ole hyvin ristiriitaista, että elämän lisääntyminen ja kehittyminen johtaakin kaiken elämän loppumiseen? Ja jos luonto on itse saanut tuon aikaan, niin mitä helvetin väliä sillä on, jos pari ihmistä meinaa päättää päivänsä?
"Meillähän on täällä oikea filosofi. En ymmärrä, miksi joku vaivautuu pähkäilemään niinkin yksinkertaista asiaa, kuin valojen sammuttamista, noin monimutkaisesti?"
Elämä ja kuolema ovat varmasti yksinkertaisia ja turhia ajattelunaiheita, jos olet täydellinen idiootti. Ja kun et osaa vastata mitään esitettyihin ajatuksiin, niin on myös aika säälittävää alkaa hyökkäämään niiden esittäjän persoonaa vastaan.
Viimeisin kommenttisi ei nyt sisältänyt mitään muuta kuin aiemman biologisen ihmiskuvasi inttämistä ja elämän tuhoamisen perustelemista siihen vedoten. Et ilmeisesti suostunut lainkaan miettimään tuon maailmankuvasi itsensä inhimillisiä ja rajallisia (kulttuurisia ja historiallisia) perustoja kuten ehdotin. Jos väkisin tahdot fiksoitua omassa ihmiskuvassasi pelkkään biologiaan ja tarkastella perustavaa todellisuutta ja ihmisluontoa vain tarinana "lajin elämästä" luonnossa jne., niin siitä vaan. Mikään ainut tapa ajatella ihmisyyttä ja elämää se ei kuitenkaan ole, ja yksinomaan biologiseen ihmiskuvaan takertuminen eettisissä kysymyksissä (kuten käsillä olevissa) on kuten todettua todella ahdasta ja dogmaattista.
Saattaisi pieni filosofisuus tehdä terää sielläkin, mutta se tietysti edellyttää omien "totuuksien" ja maailmankuvien reflektointia ja kyseenalaistamista, mikä saattaa joskus olla ahdistavaa. Kun kyse on elämästä ja kuolemasta, niin se saattaa olla vaivan arvoista.
Jos taas et ole edes vakavissasi ajattelemassa näitä asioita, niin ehkä kannattaa mennä jonnekin muualle väittelemään siitä "valojen sammuttamisesta".
Tietysti ekologiset ongelmat ovat suuria ja mahtavia. Mutta ihminen, joka ajattelee vain niitä väheksyen samalla omaa tai muiden yksittäisten ihmisten olemassaoloa muka "pieninä asioina", on suurine ajatuksineen lähinnä unohtanut itsensä ja oman konkreettisen olemassaolonsa. Kaikki tieto ekologioista ja uhkaavista maailmanlopuista on mahdollista vasta elämästä ja olemassaolosta käsin. Suuret, yleiset huolenaiheet ovat ehkä yleisesti tärkeitä, mutta menettävät merkityksensä silloin, kun todella kohdataan esimerkiksi kuolema, joka on jotain syvästi omakohtaista. Myös hetket, joilla ihminen joutuu todella kohtaamaan silmästä silmään esimerkiksi suurimmat koettelemuksensa tässä elämässä, asettavat yleismaailmalliset, tiedolliset huolenaiheet usein sivuun. Tärkeintä ja todellisinta on viime kädessä juuri se suurten, maailmaa syleilevien huolenaiheiden ja ajatusten rinnalla väheksytty ja unohdettu yksittäisten, pienten ihmisten elämä. Joka tapahtuu ainutkertaisena meidän jokaisen kohdalla...
Ok, luin hätäisesti viestisi ensin ja vastailin sen pohjalta ehkä turhankin tylysti, joten pahoittelut. Nuo pointtisi luonnon ja ihmisen kehityksen ristiriitaisuuksista ovat sinänsä ihan hyviä. Suurelta osin ekologinen ongelma on kylläkin seurannut juuri siitä, että ihmiset ovat kuvitelleet voivansa ottaa luonnon (elämän) tiedollaan ja toiminnallaan haltuunsa ja manipuloida sitä miten tahtovat. Mikä on sitten kostautunut, ja ihminen on saanut huomata tuhonneensa koko elämän (myös omansa) tärkeitä edellytyksiä.
Mutta myös luonto ja elämä itsessään ovat ehkä täynnä ristiriitoja, niin kuin esität, tai vähintään paradokseja. Ei kaikkea voi eikä pitäisikään selittää ja lokeroida järjellä. Se ei silti tarkoita sitä, että yksittäisten ihmisten kuolema olisi yhdentekevä asia tai että kaikkeen pitäisi suhtautua välinpitämättömästi. Eikä se mitenkään vähennä itsemurhan mielettömyyttä, että monet muutkin asiat ovat ehkä eri tavoin mielettömiä.
Mielestäni sillä todellakin on ja pitää olla väliä, jos "pari ihmistä meinaa päättää päivänsä". Sillä on mittaamattoman paljon väliä heidän omalle, ainutkertaiselle elämälleen, ja samaten väliä myös monen muun lähellä elävän ihmisen vastaavalle. Jos ihmisten ajautumisella itsemurhiin ei olisi meille myös yleisemmin mitään väliä, vaan suhtautuisimme sellaiseen välinpitämättömästi tai viileästi, niin sitten mielestäni paljon millään ei olisi väliä, vaan voisimme muuttua vaikka koneiksi (tai olisimme jo sellaisia), jotka eivät ylipäätään välitä mistään eivätkä ajattele mitään.
"Suurelta osin ekologinen ongelma on kylläkin seurannut juuri siitä, että ihmiset ovat kuvitelleet voivansa ottaa luonnon (elämän) tiedollaan ja toiminnallaan haltuunsa ja manipuloida sitä miten tahtovat."
Mutta se, miksi näin on käynyt on luonnon omaa syytä. Sehän sitä ihmiselämää on kehittänyt tähän pisteeseen saakka ja nyt ollaan siinä pisteessä, että ihminen voi pistää hanttiin itseään luontoa vastaan. Kun äly kehittyy luonnollisesti, niin mahdollisuudet lisääntyvät, vaikka sukupuuttoon kuolleen mammutin henkiinherättämiseen, kuten nämä japanialaistutkijat suunnittelevat. Missä vaiheessa ihminen sitten tekee jotain sellaista, mitä ei pitäisi, vai onko sellaista vaihetta?
Minkä takia muuta elämää saa tappaa, mutta ei itseään? Minkä takia se on pahempi vaihtoehto? Minkä takia sillä ihmisen kuolemalla on aina niin paljon väliä muille, mutta kyseisen ihmisen elämällä ei? Ihmisen täytyisi sietää paskaa ympäristön taholta ja olla helpottamatta omaa oloaan, ettei pahoita hetkeksi muiden mieltä, vaikka ympäristö itse voi olla vahvasti vastuussa tämän kyseisen ihmisen tuntemuksista. Elämä kuolee joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin, niin onko tuskan tunteminen niin arvokas kokemus, ettei muka kannattaisi oikaista? Kaikki paasaavat elämän arvokkuudesta ja ainutkertaisuudesta, mutta eihän elämä itsessäänkään tunnusta moisia arvoja. Kuten sanottu, elämä on kuolemista.
Ei se ekologinen ongelma ole ihan vain "luonnon" aiheuttama, ei pitäisi ehkä ajatella vain sellaisena. Ihmisen harjoittama luonnon manipulaatio tuhoisine seurauksineen on meidän länsimaisen kulttuurimme synnyttämä ongelma; monet muut kulttuurit ovat onnistuneet elämään paljon paremmassa sovussa luonnon kanssa. Länsimaisen kulttuurin moderni tiede ja teknologia ovat ne välineet, joilla luonnon objektivointi ja manipulaatio on tapahtunut. Ja länsimainen talouskilpailu on ollut ja on se taustavoima, joka ajaa tiedettä ja teknologiaa kohti yhä tehokkaampaa luonnon ja elämän hallintaa ja manipulaatiota. Tuottaen voittoja rahalliselle ja poliittiselle vallalle ja mahdollistaen samalla yleisemmänkin elintason nousun ja väestönkasvun. Nämä kaikki ovat kulttuurisia ja inhimillisiä syitä, eivät ensisijaisesti luonnollisia, biologisia.
Luonnontuhoon ei silti ole "ajauduttu" sen paremmin luonnollisesta kuin kulttuurisestakaan välttämättömyydestä, vaan kehityskulut ovat aina myös osaksi valittuja. Länsimaisessa kulttuurissakin olisi kyllä sellaisia arvoja ja ajattelutapoja, joiden seuraaminen mahdollistaisi kunnioittavamman suhteen luontoon ja viisaamman talouden, tieteen ja teknologian toteuttamisen. Modernin kulttuurin maailmankuvissa ja aatteissa juuri arvot on kuitenkin jätetty yhä enemmän sivuun. Todellisuus on määritelty järkeä ja tietoa korostaen juuri tieteen ja teknologian kohteena olevaksi "luonnoksi", johon nähden arvot, perinne, uskonnollisuus, taide jne. on samalla nähty vain jonakin toissijaisena, vähemmän todellisena ja tärkeänä. Tämän seurauksena ne menettävät asemaansa kulttuurin ohjaajina, eivätkä niiden sisältämät ja ylläpitämät syvät ja aikaa kestävät ajatukset enää voi toimia rakentaen ja ohjaten kulttuurisia kehityskulkuja. Luonnontuhon yhtenä olennaisena syynä näyttäytyy tämän pohjalta se, että länsimainen kulttuuri on eksyksissä arvojensa kanssa: Talous, tiede ja teknologia jauhavat omaa kiihtyvää "kehitystään", mutta eivät yhdisty kestävällä tavalla arvoihin ja muihin todellisuuden kohtaamisen tapoihin, jotka voisivat mahdollistaa tasapainoisemman ja viisaamman elämän suhteessa luontoon. Tämä kaikki on siis ollut ja on osaksi myös valittu tie, ei vain välttämätön syy-seuraus. Tulokset ovat katastrofaalisia, mutta syvempiä muutoksia ei vieläkään edes haluta tehdä, vaan esimerkiksi talouden ja teknologian liitolla aikaansaatuja ongelmia pyritään korjaamaan vain kiihdyttämällä niiden toimintaa entisestään ja toivoen "kehityksen" tuottavan itsestään ratkaisuja.
Sitä, onko luonto tai elämä sellaisenaan eli ihmisestä riippumatta lopulta itseään tuhoava, ristiriidaton/ristiriitainen tai arvoja sisältävä/tyhjä arvoista, taitaa olla mahdotonta tietää. Selvää on, että ihmisten ja yhteisöjen käsitykset ja erottelut todellisuutta, luontoa ja ihmisyttä koskien riippuvat aina ajattelutapojen historiallisista ja kulttuurisista juurista. Tästä esimerkkinä tuo "neutraalin" luonnon ja "vain inhimillisten" arvojen erottelu, joka palautuu vahvasti länsimaisen tieteen luontokäsityksen historiaan ja myös suhteellistuu siihen nähden. Itse ajattelisin, että ehkä "todellisuus itsessään" pysyy aina arvoituksena, josta ihmiset maailmankuvineen, tieteellisine teorioineen ja ajattelutapoineen kertovat erilaisia tarinoita. Liian vaihtoehdottomaan versioon lukkiutumisesta ei yleensä seuraa hyvää (yksilöiden sen paremmin kuin yhteisöjenkään kohdalla), toisaalta henkilökohtaisella tasolla olisi tärkeää voida kaikesta huolimatta myös uskoa vahvasti johonkin - toivottavasti johonkin kestävään. Tiedolla koko todellisuutta ei voida tavoittaa, mutta tiedon rajoilta edemmäs voi ehkä kantaa vaikka toivo tai usko.
"Minkä takia sillä ihmisen kuolemalla on aina niin paljon väliä muille, mutta kyseisen ihmisen elämällä ei?"
Molemmilla pitäisi olla väliä. Itsemurha on kai jonkinlainen kärsimyksen ääripiste, ja erityisesti kärsimyksestä tulisi välittää. Jos ihmiset eivät yleisesti välitä toistensa kärsimyksestä, niin silloin elämä on pinnallista ja kylmää. Sellaisen elämän jatkumisen edellytyksetkään eivät taida olla kovin hyvät; välinpitämättömyys ja kylmyys eivät aja tuhoon vain kovimmin kärsiviä vaan ennen pitkää saman kohtalon saavat myös parempiosaiset. Kärsimys kuuluu elämään, ja sen kohdalla tulisi tukea toinen toisia, ei hylätä eikä tuomita. Muuten homma ei niin sanotusti kanna, ketään.
No niin, tästä tuli pitkä vuodatus, en tiedä miten sitä jaksoi lukea, mutta ajattelin nyt yrittää vastailla vielä kunnolla sen mukaan, miten noita kysymyksiä omista näkökulmistani lähestyn.
...Ja unohdin vielä jotain: Olen myös ajatellut paljon noita itsemurhaan yleisissä keskusteluissa usein ensimmäisenä liitettäviä syytöksiä itsekkyydestä, ja ne ovat tuntuneet itsessään ajattelemattomilta. Toisaalta on ymmärrettävää se, että itsemurhan tehneen läheisen näkökulmasta teko voi tuntua juuri itsekkäältä ja on tärkeää voida sanoa se ääneen menetystä surressaan.
Kuten aiemmin sanottu, mielestäni itsemurha tekona on lähinnä pohjattoman surullinen, ei niinkään tuomittava. Kuitenkin sellainen suunta, että itsemurhaa vaikka masentuneen kohdalla alettaisiin ajatuksena yleisesti edesauttaa, on mielestäni hyvin huolestuttava. Yhteisöllisellä tasolla ei tulisi rakentaa sellaisia ajattelutapoja, joiden mukaan kärsimykseen joutuneen on "sopivaa" kuolla - jos ei epätoivoa tuomita ja moralisoidakaan pitäisi. Se elämän ainutkertaisuus on mielestäni ihan yksinkertaisesti totta. Elämä sellaisena kuin se konkreettisesti ja välittömästi eletään tai kohdataan on aina ainutkertaista. Ei sen arvoakaan siten voi mitata, ei ole korvattavissa millään toisella.
En jaksanut lukea koko sepustustasi kun se oli niin pitkä. Alussa oli jotain mihin haluan kommentoida silläkin uhalla että pidät minua tyhmänä.
" Länsimaisen kulttuurin moderni tiede ja teknologia ovat ne välineet, joilla luonnon objektivointi ja manipulaatio on tapahtunut. "
Ei se ole teknologian tai muun vastaavan vika. Vika on ihmisissä jotka vaativat aina vain "kehittyneempää" teknologiaa.
Niin, mutta luonto on synnyttänyt ihmisen ja ihminen on vain sitä, miksi luonto on sen tehnyt. Ihminen on kehittynyt ja aiheuttanut nämä ongelmat. Ihmisellä on aivot, joilla voi ajatella, ja se on myös utelias kokeilemaan ja kehittelemään, ja sen seurauksena ollaan nyt tässä pisteessä. Olisiko ihmisen pitänyt tajuta olla kokeilematta joitain juttuja, ja olla viemättä kehitystä eteenpäin, vaikka teon seuraukset eivät olisi olleet vielä tiedossa? Eikö erehtyminen ole inhimillistä? Luonto on tappanut jostain syystä sukupuuttoon monia lajeja. Eläimet eivät ole pystyneet lisääntymään syystä tai toisesta. Ihmisten kohdalla se on juuri toisin päin. Ihmisiä on liikaa ja se johtaa tuhoon. Entäs, jos ihmisen yritykset pelastaa ihmiskunta ja koko maapallo, ovatkin luonnon hallintaa ja manipulointia?
Mutta miksi se ainutkertaisuus on jonkinlainen arvo? Minkä takia ihmisen pitäisi kokea elämänsä, vain siksi, että se on ainutkertaista? Ihmiset kokevat ympäröivää elämää tapahtui siinä mitä tahansa, halusivat, tai eivät. Se, mitä näet, koet tunnet, ajattelet, ja minkälainen historia itselläsi on ja mitä siitä ajattelet, ja minkälainen kuva sinulle on kokemasi kautta elämästä piirtynyt, on jokaisen ihmisen kohdalla ainutlaatuista. Mutta se on ainutlaatuista sinulle itsellesi, koska se on oma elämäsi. Kaikki muu ympäröivä ainutlaatuisuus on jokaiselle vain sitä elämää, jota koetaan. Joten jos joku tappaa itsensä on se vain yksi tapahtuma muille, aivan kuten kaikki muukin ympärillä tapahtuva, joka voi jäädä mieleen rakentamaan sitä omaa ainutlaatuista elämänhistoriaa, ja kuvaa, sekä tuntemuksia elämästä ja maailmasta. En kumminkaan ymmärrä, minkä takia jokaisen täytyisi kokea elämänsä ehdottomasti vain siksi, että itse tuntee ja kokee jotain ainutlaatuista?
Kyllä myös muiden ihmisten (ja muiden elämänmuotojen) elämä on ainutlaatuista, yhtä lailla kuin omani. Välitöntä jokaiselle on tietysti vain se oma elämä, mutta toisaalta kohtaamme elämässä myös toisia, ja ne kohdatut toiset ovat yhtä lailla ainutkertaisia. Voin itse ymmärtää toisen ihmisen elämän olevan jotain, mitä en itse edes tunne; jotain mikä ylittää oman kokemukseni kokonaan. Sellaisena minun tulisi kunnioittaa sitä, niin kuin omaakin elämääni.
Kai nämä asiat ovat arvoja, jos nyt ylipäätään jotain arvoja on. En tiedä, pitäisikö niiden ajatella tarkoittavan jotain "moraalista velvoitetta elää". Ei kai elämä ole mikään velvollisuus. Elämä on ainutkertaisuus ja kaikki toisten ainutkertaisuuksien kohtaamiset. Jonkunlainen ihme se on. Toivottavaa olisi, että jokainen jaksaisi elää todeksi oman elämänsä ja että jaksaisimme elää ne elämämme yhdessä, toinen toista aidosti auttaen ja rohkaisten.
"Luonto on synnyttänyt ihmisen", mutta toisaalta se, millaiseksi ymmärrämme itse luonnon ja ihmisen sen osana, riippuu siitä, mitä itse olemme ihmisinä (kulttuurisina, historiallisina ja tietyin tavoin olemassaolevina ja ajattelevina olentoina). Ihmisen toimintaa ja aikaansaannoksia tulisi aina tarkastella myös valintojen näkökulmasta, ei vain luonnosta seuraavina välttämättömyyksinä.
Mielestäni ihmiset olisivat voineet viedä teknologista ja taloudellista kehitystä viisaammin (mm. vähemmän ahneesti ja itsekkäästi) eteenpäin. Ja olla ylipäätään kriittisempiä sen koko paljon mainostetun "kehitys"-ajatuksen suhteen. Erehtyminen on inhimillistä, mutta joskus se on myös ihan tahallista tai vain välinpitämättömyydestä johtuvaa. Erehdyksistä voi ja pitäisi myös oppia. Vääränlaisen hallinnan ja manipulaation välttämisessä tärkeää on kai ainakin kunnioitus; se että arvostamme oikealla tavalla omien tekojemme ja toimintamme kohdetta (esim. luontoa), emmekä pidä sitä vain jonakin "objektina", esineenä, jonka omistamme ja jota voimme kohdella miten sattuu.
Joo, puhuin noista asioista viestin toisessa kappaleessa. :)
linkin sisällön. Auttaa ainakin minua, kun tummat ajatukset liikkuvat pääni sisällä.
http://www.metanoia.org/suicide/
mulle ei ainakaan toi sivu tuonut lohtua, apua tai mitään muutakaan.
mietin tässä et jos noita lääkkeitä alkais vetää niin kohta ei enää tietäis mitään.
eikä kukaan edes osais tulla hakemaan. eikä niillä olis edes avaimia. hah. nyt olis liian helppoa.
mut mun vanhemmat on lomalla ja sisko tuntee olevansa vastuussa. en vois niille tehdä sitä. vai voisinko?
nyt pelottaa jo omatkin ajatukset. jaksanko huomiseen.
ikinä en oo kenellekään pahaa halunnu. äsken sain tekstiviestin missä kaveri sanoi et mä oon kiltein ihminen jonka se tietää. aika hyvin. en vaan oo kiltti itelleni.
mietin...
Eihän kierre koskaan katkea jos joku tekee itsemurhan. Muut ihmiset, ne ketkä ovat luulleet että he merkitsevät sinulle jotain, joutuvat pahan olon kiduttamiksi. Se johtaa masennukseen, itsemurha ajatukset alkavat velloa mielessä ja tekevät itsemurhan. Kuka lopettaa kierteen?
vastustan itsemurhaa silloin, kun se satuttaa omaisia.
jos ei ole omaisia jotka ei välitä, se on ihan sama. kuollut tai elävä, loppujen lopuksi mitään väliä.
Niin olen käynyt loputtomia keskusteluja itsemurhan oikeellisuudesta ja sen itsekkyydestä terapeuttini, lääkärini ja läheisteni kanssa. Niin yleisellä tasolla, kuin siinäkin mielessä, että olen itse pohtinut vakavasti itsermuhaa. Itsemurhan oikeutus tai sen pitäminen tuomitseminen ei kumpikaan ole kovin mustavalkoisia asioita. Tietenkin perusajatus on se, että ihminen joka haluaa tehdä itsemurhan ajattelee, että se on hänen oikeutensa, koska kyse on hänen elämästään. Omaiset eivät taas näe asiaa niin. Koska koskettaahan tämän masentuneen ihmisen elämä mahdollisesti myös omaisten/ystävienkin elämää.
Itse pidän itsemurha hyvinkin itsekkäänä tekona riippumatta siitä olisinko tekemässsä sitä vai en. Koska lähtökohtaisestihan siinä on kyse, oman kärsimyksen lopettamisesta. Sen hinta vaan saattaa olla se, että siirrämme oman kärsimyksen omaisillimme ja ystävillimme, jolloin he joutuvat samaan helvettiin josta me vapauduimme tekemällä itsemurhan. Olen miettinyt, että onko minulla oikeutus tehdä niin, siirtää oma kärsimykseni vain kylmästi eteenpäin. Asian voi kuvitella toisinkin, jos kädessäni on pommi, joka saattaa räjähtää ja vain minä tiedän sen. Annanko sen, kylmästi sen vaikka parhaalle ystävälleni, edelleenkään en siis voi olla varma siitä, että pommi räjähtäisi. Luulen, että usea jättäisi antamatta. No jos kuitenkin päättäisin tehdä tämän itsemurhan niin saattaisiko siirtä seurata ketju, mahdollisesti joku minua sureva henkilö tekisi itsemurhan esimerkiksi puolisoni. Niin enhän minä ole tätä enää siinä vaiheessa näkemässä, mutta tiedostan sen kuitenkin nyt tässä vaiheessa. Ei vastuuta voi siirtää syrjään sillä verukkeella, että minä en enää tiedä siitä mitään.
Itsekkyyden lisäkis olen miettinyt, että ymmärränkö todelle itsemurhan lopullisuuden. Olen miettinyt omia hautajaisiani. Tavallaan olen nähnyt itseni niissä paikalla, kunnes olen ymmärtänyt, että minä en todellakaan enää tiedä niistä mitään.
Henkilökohtaisesti en tällä hetkellä halua tehdä itsemurhaa. Minulla on asioita joista haluan pitää elämässäni kiinni. Toinen puoli elämässäni on kuitenkin masennus sekä muut psyykkeen häiriöt, jotka invalidisoivat elämääni voimakkaasti. Kuka mittaa sitä, mikä olen elämisen arvoista elämää. Luultavasti pääosin minä itse, jos minun katsotaan olevan täysin realiteeteissä. Olen usein esittänyt ihmisille kysymyksen miksei pitkään sairastaneelle masentuneelle ihmisille sallita eutanasiaa? Vastaus, on että lääkkeet kehittyvät koko ajan, kyllä ymmärrän tämän täysin. Mikä sitten on kohtuullinen aika odotta, tätä lääkkeiden kehittymistä ja muiden mahdollisten hoitokeinojen keksimistä? Ainakin muiden kuin masentuneiden ihmisten mielestä se aika on loputon. Tässä kohtaa haluaisin kuitenkin ottaa huomioon sen, että masennusta on montaa eri astetta ja tässä kirjoituksessani puhun lähinnä äärimmäisestä masennuksen muodosta. Kyllä minäkin ajattelen, että sen ajan on oltava pitkä, kuinka kauan ihmisen on kekstettävä odottaa mahdollista parantumista. Mutta mielestäni, ketään ei voi tuomita loputtomaan kärsimykseen vain sillä perusteella, että saatat joku päivä parantua.
Katson siis, että itsemurha joissakin tapauksissa saattaa olla oikeutettu, mutta mielestäni hyvin harvassa ovat ne tapaukset. Uskon, että moni nykyjään tehtävistä itsemurhista, johtuu joko puutteellisesta hoidosta tai ammattitaidottomasta hoidosta. Impullsiivisuudessa tehdystä teosta, jonka tarkoitus ei ehkä edes ollut tarkoitus johtaa kuolemaan. Kuitenkin jokaisen on muistettava, että vastuu itsestä on jokaisella viime kädessä itsellään. Sitä ei voi luovuttaa sairaalalla, lääkärille, terapeutille tai ystäville yms.
Ihminen toimii yleensä tunteen mukaan kanttaisi muistaa, että tunteen yläpuolella on aina järki. Tunteiden ei kuulu ohjailla käytötämme täysin, vaikka niitä tarvitaankin hengissä selviämiseen. Tunne on hyvä renki, mutta huono isäntä.
Lisään vielä, että ymmärrän sen, että jokaiselle on omat rajansa ahdistuksen ja masennuksen sietoon, mutta ihan hetkessä ei sitä takkia kannata naulakkoon heittää. Itse olen sairatanut nyt kuusi vuotta ja terapiaa takana useampi vuosi. Enkä aio vielä luovuttaa, kyllä minä joku päivä pääseen tavoitteeseeni. Mielekkääseen elämään!
Tässä on puhuttu itsemurhasta vaikka sun miltä kannalta. Monet esitetyt kohdat ovat olleet todella hyviä. Yksi asia kuitenkin pitää muistaa että itsemurha oli syy elämäntilanne tai psyykkinen ongelma on kaikki tiivistettävissä yhteen lauseeseen itsemurhaa hautuvan ja ajattelevan ihmisen kannalta.
Tässä ja täällä eläminen ei ole sen arvoista.
Jos se taustalla oleva tilanne muuttuisi, harva haluisi sitten lopettaa elämistä. Jos se ei muutu on minusta aika turhaa miettiä miten muuten se elämä alkaisi maistumaan.
Nyt tietenkin jätä huomioimatta niitä jotka lopettaa itsensä vaikean sairauden takia joka kuitenkin johtaisi kuolemaan.
up