Tämä on vähän omituinen, vielä nimeämätön tekstinpätkä, joka syntyi erään kirjan ja kirjassa olleen henkilön inspiroimana, ja on osittain muunnelma siitä. Tässä on aika paljonkin muutoksia, joten jos tunnistatte (epäilen suuresti) älkää sanoko mitään. :)
Muutenkin tämä saattaa toistaa itseään ja olla osaksi tajunnanvirtaa, mutta siinä on periaatteessa juoni avonaisella lopulla. Kuten tavallista minun kohdallani. Mutta olkoon. Kirjoitusvirheitä voi olla, samoin töksähteleviä lauseita etenkin lopussa. Mutta älkää välittäkö niistäkään.
-Nimetön-
Taivas oli harmaiden pilvien peittämä, ja nummen yllä leijaili sankka sumu, jonka läpi tuskin saattoi nähdä. Ilman kosteus oli tiivistynyt ikkunalasiin hitaasti alas valuviksi pisaroiksi, jotka muodostivat siihen hämähäkinseitin kaltaisia, hauraita kuvioita, joita olin uppoutunut katselemaan turtuneen horroksen vallassa.
Vasta konduktöörin astuessa junavaunuun havahduin ja kaivelin kiireesti lippuni esille, minkä jälkeen nojauduin taas penkkini selkänojaan tukahduttaen haukotuksen. Kolme tuntia sitten olin noussut asemalaiturilta junaan oikeastaan tietämättä, minne olin menossa. Tiesin kyllä, missä saattaisin sanoa olevani perillä, mutta se, mitä siellä tekisin, oli minulle vielä hämärän peitossa. Hetken mielijohteesta, ajattelematta mitään, olin vain pukenut takin ja kengät ylleni, kävellyt ulos rauhallisessa kaupunginosassa sijaitsevasta talostamme ja jatkanut matkaani keskustaan. Olin kuljeskellut päämäärättä minulle tutuissa paikoissa, pysähtymättä kuitenkaan juttelemaan tuttavieni kanssa. Tyydyin vain tervehtimään heitä ohimennen hymyllä tai kättä kohottamalla, vastaamatta kysymyksiin siitä, minne olin menossa ja mitä tekisimme sinä iltana. Kenties lähtisimme heidän kanssaan ulos, minä ja Leonard, kahvilaan tai tanssimaan, ehkä rannalla pidettäviin juhliin, tai miksemme kokoontuisi jonkun asunnolle pitämään hauskaa ja keskustelemaan henkeviä? Hymyilin ja kävelin pois.
Asemalle, jossa ihmiset odottelivat, kiirehtivät ja hyvästelivät toisiaan. Seisahduin ja tiesin, että juna tulisi pian. Epäilemättä jokin juna saapuisi paikalle ennemmin kuin kymmenessä minuutissa, sen todennäköisyys oli mielestäni melko suuri. Seisoin odottamassa ihmisvilinässä, liikkumattomana saarekkeena kiireen keskellä. Minulla ei ollut kiire mihinkään, kukaan ei odottanut minua, kukaan ei kaivannut minua. Leonard. Tiesin, että hän ottaisi minut takaisin, jos haluaisin. Tiesin, että hän ymmärsi velvollisuutensa, vastuunsa minusta. Hän ehkä jopa rakasti minua, ainakin varjo entisestä oli paikalla. Näin sen joskus hänen katseestaan, kaiho ja kiintymys asuivat hänen tummissa silmissään yhä, pettymyksen kavalasti vallatessa niistä paikkaansa. En halunnut tuottaa pettymystä, mutta olin tehnyt sen jo tuhansia kertoja. Jokainen kerta, kun käännyin pois, oli loukkaus häntä kohtaan, jokainen pureva sana ja vaitonainen illallinen, tiesin hyvin, kuinka ne loukkasivat ja suututtivat häntä. Tiesin, kuinka rasittava, kuinka hankala saatoin olla, mutta en halunnut koettaa asettua hänen sijalleen. Minä en ollut tehnyt valintoja, niistä hän sai syyttää itseään.
Mutta Leonard ei koskaan syyttänyt. Ei, vaikken ollut synnyttänyt hänen lastaan, vaikka en ollut sellainen, kuin minun piti olla. En osannut emännöidä, en tiennyt oikeaa tapaa puhua palvelusväelle. Olin ilkeä, pisteliäs ääni, synkkä hahmo ovenpielessä ja vahingoniloinen nauru heidän päässään maidon kaatuessa tai lihan mädäntyessä. Olin se, joka ei tiennyt tarpeeksi ajoissa, mitä illalliselle pitäisi valmistaa, olin se, jonka vieraat saapuivat aina tuntia aikaisemmin kuin sovittiin. Olin se, joka kääntyi pois aviomiehensä syleilystä, se joka ylenkatsoi saamaansa onnea kuin kiittämätön lapsi.
Leonard oli kärsivällinen minun suhteeni. Hän oli aina koettanut ymmärtää, kestää pahimmat kohtaukseni ja suojella minua ulkopuolisten puheilta, kietoa minut pumpuliin, joka varjelisi minua kaikilta iskuilta. Mutta hän ei ymmärrä. Hän ei voi ymmärtää, että en pysty vaientamaan ääniä siellä. Siinä talossa, siinä kaupungissa. Richmond. Niin tutuksi tullut, mutta silti kylmäkiskoisen vieras. Rakennuksen katsoivat minua syrjäkarein, ihmiset siirtyivät kadun toiselle puolelle minua vastaan tullessaan. Oudoksuvat katseet seurasivat minua, kuiskeet kantautuivat ilkeinä korviini.
Ja paluuni otti paikkansa tänään. Tänään minä tekisin sen, tänään palaisin kotiin. Leonard olisi poissa, mutta hän tietäisi. Hän seuraisi minua, ja jos ei seuraisi, olisin iloinen hänen puolestaan. Ne pysyisivät silti välillämme, aina. Vuodet olisivat aina siellä, yhteiset hetkemme. Tunnit sitoisivat meidät yhteen.
*naurukohtaus*
Muutenkin tämä saattaa toistaa itseään ja olla osaksi tajunnanvirtaa, mutta siinä on periaatteessa juoni avonaisella lopulla. Kuten tavallista minun kohdallani. Mutta olkoon. Kirjoitusvirheitä voi olla, samoin töksähteleviä lauseita etenkin lopussa. Mutta älkää välittäkö niistäkään.
-Nimetön-
Taivas oli harmaiden pilvien peittämä, ja nummen yllä leijaili sankka sumu, jonka läpi tuskin saattoi nähdä. Ilman kosteus oli tiivistynyt ikkunalasiin hitaasti alas valuviksi pisaroiksi, jotka muodostivat siihen hämähäkinseitin kaltaisia, hauraita kuvioita, joita olin uppoutunut katselemaan turtuneen horroksen vallassa.
Vasta konduktöörin astuessa junavaunuun havahduin ja kaivelin kiireesti lippuni esille, minkä jälkeen nojauduin taas penkkini selkänojaan tukahduttaen haukotuksen. Kolme tuntia sitten olin noussut asemalaiturilta junaan oikeastaan tietämättä, minne olin menossa. Tiesin kyllä, missä saattaisin sanoa olevani perillä, mutta se, mitä siellä tekisin, oli minulle vielä hämärän peitossa. Hetken mielijohteesta, ajattelematta mitään, olin vain pukenut takin ja kengät ylleni, kävellyt ulos rauhallisessa kaupunginosassa sijaitsevasta talostamme ja jatkanut matkaani keskustaan. Olin kuljeskellut päämäärättä minulle tutuissa paikoissa, pysähtymättä kuitenkaan juttelemaan tuttavieni kanssa. Tyydyin vain tervehtimään heitä ohimennen hymyllä tai kättä kohottamalla, vastaamatta kysymyksiin siitä, minne olin menossa ja mitä tekisimme sinä iltana. Kenties lähtisimme heidän kanssaan ulos, minä ja Leonard, kahvilaan tai tanssimaan, ehkä rannalla pidettäviin juhliin, tai miksemme kokoontuisi jonkun asunnolle pitämään hauskaa ja keskustelemaan henkeviä? Hymyilin ja kävelin pois.
Asemalle, jossa ihmiset odottelivat, kiirehtivät ja hyvästelivät toisiaan. Seisahduin ja tiesin, että juna tulisi pian. Epäilemättä jokin juna saapuisi paikalle ennemmin kuin kymmenessä minuutissa, sen todennäköisyys oli mielestäni melko suuri. Seisoin odottamassa ihmisvilinässä, liikkumattomana saarekkeena kiireen keskellä. Minulla ei ollut kiire mihinkään, kukaan ei odottanut minua, kukaan ei kaivannut minua. Leonard. Tiesin, että hän ottaisi minut takaisin, jos haluaisin. Tiesin, että hän ymmärsi velvollisuutensa, vastuunsa minusta. Hän ehkä jopa rakasti minua, ainakin varjo entisestä oli paikalla. Näin sen joskus hänen katseestaan, kaiho ja kiintymys asuivat hänen tummissa silmissään yhä, pettymyksen kavalasti vallatessa niistä paikkaansa. En halunnut tuottaa pettymystä, mutta olin tehnyt sen jo tuhansia kertoja. Jokainen kerta, kun käännyin pois, oli loukkaus häntä kohtaan, jokainen pureva sana ja vaitonainen illallinen, tiesin hyvin, kuinka ne loukkasivat ja suututtivat häntä. Tiesin, kuinka rasittava, kuinka hankala saatoin olla, mutta en halunnut koettaa asettua hänen sijalleen. Minä en ollut tehnyt valintoja, niistä hän sai syyttää itseään.
Mutta Leonard ei koskaan syyttänyt. Ei, vaikken ollut synnyttänyt hänen lastaan, vaikka en ollut sellainen, kuin minun piti olla. En osannut emännöidä, en tiennyt oikeaa tapaa puhua palvelusväelle. Olin ilkeä, pisteliäs ääni, synkkä hahmo ovenpielessä ja vahingoniloinen nauru heidän päässään maidon kaatuessa tai lihan mädäntyessä. Olin se, joka ei tiennyt tarpeeksi ajoissa, mitä illalliselle pitäisi valmistaa, olin se, jonka vieraat saapuivat aina tuntia aikaisemmin kuin sovittiin. Olin se, joka kääntyi pois aviomiehensä syleilystä, se joka ylenkatsoi saamaansa onnea kuin kiittämätön lapsi.
Leonard oli kärsivällinen minun suhteeni. Hän oli aina koettanut ymmärtää, kestää pahimmat kohtaukseni ja suojella minua ulkopuolisten puheilta, kietoa minut pumpuliin, joka varjelisi minua kaikilta iskuilta. Mutta hän ei ymmärrä. Hän ei voi ymmärtää, että en pysty vaientamaan ääniä siellä. Siinä talossa, siinä kaupungissa. Richmond. Niin tutuksi tullut, mutta silti kylmäkiskoisen vieras. Rakennuksen katsoivat minua syrjäkarein, ihmiset siirtyivät kadun toiselle puolelle minua vastaan tullessaan. Oudoksuvat katseet seurasivat minua, kuiskeet kantautuivat ilkeinä korviini.
Ja paluuni otti paikkansa tänään. Tänään minä tekisin sen, tänään palaisin kotiin. Leonard olisi poissa, mutta hän tietäisi. Hän seuraisi minua, ja jos ei seuraisi, olisin iloinen hänen puolestaan. Ne pysyisivät silti välillämme, aina. Vuodet olisivat aina siellä, yhteiset hetkemme. Tunnit sitoisivat meidät yhteen.
*naurukohtaus*
Vastaukset 33
Vanhimmat
Musiikinopettajaani lainaten: Naminamitekstiä! ^.^' En tiedä, mistä kirjasta/henkilöstä on kyse, mutta hyvä oli!
Tällä kertaa esittäisin eriävän mielipiteen =D
Ihan ensiksi... Straw, voisitko joskus jättää taivaan kuvailemisen väliin noissa ensimmäisissä lausahduksissa ja kokeilisit jotain uutta. Ei muuten mutta kun joka ikisessä tekstissäsi, jonka olen lukenut, olet sen myös tehnyt. =)
Toiseksi miljöön kuvailu voisi ehkä olla tarkempaa, sillä luulin että kyseessä oli nykyaika ja mahdollisesti jokin VR:n juna, kunnes aloit höpöttelemään lihan pilaantumisesta =D
Kolmanneksi kerronta ei jotenkin tuntunut yhtä mukaansa tempaavalta kuin aikaisemmin... tosin ehkä se johtuu vain siitä että olen liian levottomalla fiiliksellä lukemassa näitä tekstejä.
Vaikea muuten sanoa että mistä kirjasta oli kyse kun noita pakenemis juttuja on niin paljon =)
..tykkään taivaasta! Se on kiva asia olemassa. :)
Mutta taidan kuvata sitä aika usein..ja joo, ehkä ympäristöä olisi pitänyt kuvata, mutta toisaalta sitä ei ollut liikaa siinä inspiraatiotekstissäkään. Toisaalta itsekin aina jaksan valittaa sen puutteesta, joten pata kattilaa soimaa...
Nyt kun muuten luin tekstin uudelleen, inhosin loppua. Pitää keksiä siihen jotain muuta, "tunnit sitoisivat meidät yhteen" kuulostaa hieman liian kornilta.:D
Mietin vain, että ehkä tuossa taivaan kuvailussa kaikissa aluissa voisi olla jonkinlaisen tavaramerkin tynkä. Mahdollista?
Straw - the Skydreamer
Sori, oli ihan pakko. :) Hyvää tekstiä oli, niin kuin aina. En tunnistanut minäkään, mikä saattaisi olla pätkän "emoteksti", mutta pidin siitä huolimatta.
Voisihan se toki olla, jos ei vain olisi niin kliseen omainen juttu. Ainakin aloittelijoiden/harrastelijoiden joukossa juuri taivasta kuvaileva aloitus on sellainen juttu mitä kaikki käyttävät. Mikäpä siinä, taivas on kovin kaunis asia ja se näyttää erilaiselta riippuen siitä että mistä ja milloin sitä katselee. Toisaalta... vaihtelu virkistää.
..musertunut. :)
... suotta =)
Elä muserru Straw!
Ehkä se taivaan kuvailu on jo niin klishee, että siitä tulisikin juuri osuva tavaramerkki x)
Ja jos vaihtelua kaipaa niin voihan sitä välillä kokeilla vaikka maan kuvailua:
"Nurmikko oli kirkkaan vihreä ja aamukasteesta hieman märkä."
ihan hyvähän tuo oli - tuli mieleen joku vuodelta 1911 oleva tarina (höyryjunineen ja kondyktööreineen)
En tosin ottanut selvää oliko juna liikkeellä vai pysähtynyt tarinan alkaessa ja se jäi häiritsemään, mutta mukiinmenevää tekstiä se kyllä oli.
Ei kondyktööri vaan konduktööri. :)
Mutta vuosiluku meni hyvin, suunnilleen 1920-luvun tunnelmaa halusin ainakin sivuta, vaikken jaksanutkaan siihen sen enempää panostaa....
enempää maiseman kuvailuja...se oli lyhyesti ja hyvin kirjotettu...itse henk.kohtasesti en jaksa lukea jaarituksia ruohon kosteudesta yms.
En mä ainakaan tarkoittanut, että pitäisi kuvailla maisemaa enemmän. Totesin vain, että jos on tapana aina alussa kertoa taivaasta niin vaihtelua kaivatessa voisikin kertoa maasta (lyhyesti yhdessä lauseessa tietenkin) ;)
ja se ny oli esimerkki....en tykke liikaa maisema kuvailusta!=)
En minäkään. Sellainen voi käydä aika ajoin ihan liian pitkäveteiseksi.
...haluan sanoa jotain, oli siitä sitten iloa kenellekkään tai ei. :)
Tarinan aluksi tuo on kenties kovin tavanomainen. Ainakin olen lukenu monia jotenki tuolla tavalla alkavia kertomuksia. Ei se tylsä kumminkaan ollu, ja jatkoa odotan kyllä innolla tulevaksi...
Päähenkilö tuntuu taas kiinnostavalta, ei tuntuis olevan mikää perus-20-lukulainen naishahmo, ei sellane joita on sen ajan kuvauksissa kolmetoista tusinassa. Mietin tossa sitäkin, miten sun ikäluokan ihminen voi luontevasti kuvata 20-luvun ihmistä, maailmaa ja näkemyksiä? En ole nyt skeptinen, vaan utelias ennemminkin.
Ja vielä! Älä lopeta taivaan kuvailemista!!!
Taivas on hieno asia. Mihin tässä maailmassa oikee vielä joudutaa jos sen kuvailemine on "tylsää" ja "klisee"!?! Paskat,sanon minä!! Miten taivas voi olla klisee? Onko sitten hengittäminenki klisee? Tai auringonlaskujen kuvaileminen? Jessus. Taivas muuttuu koko ajan, se ei koskaan näytä samalta, siks se on aina kiinnostava...ja lisäks sen värit vaikuttaa mielialoihin ja tunnetiloihin. Näin ollen sitä on hyvä käyttää apuna jonkun henkilön tai vaikka kokonaisen ilmapiirin kuvailemiseen. Näin on. :)
Kiitos palautteesta sinullekin, koitui iloa ainakin minulle. :)
Kysyit, että miten minun ikäluokkani ihminen voi kuvata 20-lukulaista uskottavasti, tarkoititko, etten osannut tehdä sitä? Se, etten osannut, on hyvin luultavaa, koska en edes keskittynyt kyseiseen seikkaan. Kirjoitin koko pätkän hyvin nopeasti, hetken mielijohteesta, ja voisin itseasiassa kirjoittaa sen uudelleenkin, hieman paranneltuna. Mutta jatkoa tuohon pätkään ei ehkä tule, en ainakaan niin suunnitellut. Voisi tietysti tullakin.
Se henkilö, jota yritin tarinassani kuvata, ei ole tyypillinen tuon ajan nainen, mutta nyt en enää uskalla paljastaa sitä, teillä voisi olla eriäviä mielipiteitä. :D
Ai voisi olla eriäviä mielipiteitä vai? No sitä vartenhan täällä ollaan, esittämässä eriäviä mielipiteitä joka asiaan, niihinkin joista ei välttämättä tiedetä mitään tai jotka ei meille kuulu :)
Niin, vielä tosta asiasta, että oonko sitä mieltä ettet osannut kuvata 20-lukulaista tunnelmaa oikein... En minä vaan tiedä!:D En minä tiedä yhtään sen enempää kuin säkään siitä, millaista oli elää 20-luvulla. :) Sen takia se asia alkoikin kiinnostaa.. tiedätkö siis 20-luvusta jotain vai kirjotitko ihan vaan olettamusten pohjalta? No, kirjotit miten vain niin ihan uskottavalta se musta kuulosti. Eikä sitäpaitsi aina kannata olla nussimassa pilkkua, vaikka se niin kivaa onkin...nusnus ja silleen. ;) Kirjota siis silleen mikä hyvältä vaikuttaa, ei se oo niin justiinsa, ellet sitte kirjota 20-luvun poliittisesta tilanteesta tms..! Tätä mieltä minä tällä kertaa. Joo-o. Keep up the good work. :)
No ei vaiskaan.:)
Siis minähän en tiedä paljon paskaakaan 1920-luvun mentaliteetistä, muistin vain sen alkuperäiskirjan tunnelman sen verran hyvin, että sain ainakin osan jotenkin sumplittua. Tai no jaa, tiedän minä novellin minäkertojastakin jotakin, sekin auttoi valottamaan hänen päänsä sisältöä siinä missä kirjakin. :)
...ottaa sen yhden punaisen pillerin. Ja noin siinä sitten kävi. Ja se oli vasta alkua se...mutta en nyt haluaisi muistella niitä tapahtumia sen enempää jos sopii...? :P
Selvä, nyt siis tiedän mistä saat tietosi 20-luvusta...vedät suurimman osan hatusta. :D ei se mitään, hyvin toi homma silti kulki. Tommosissa tilanteissa on hyvä kun on joku toinen teos tms pohjana,niin ei tarvi ihan kylmiltään kirjottaa jostain suht tuntemattomasta aikakaudesta. JepJep. Katoan nyt.
On tämä kirjailijatar X minuunkin vaikuttanut, en ole lukenut kuin vasta yhden, mutta hänen tekstinsä liitelevä keveys lyö ällikällä.
Olihan tuo ihan veikeä tarina, mutta ehkä voisi jo paljastaa kortit yleisölle, se vaikuttaa selvästi kiinnostuneelta.
Elokuva, johon viittaat on hieno, upea. Sen pohjana olevaa kirjaa en ole lukenut. Saiko se Pulitzerin vai muistanko ehkä väärin...
..Chapeau, kun tajusit, mistä on kyse.:)
Minä en itseasiassa kyennyt lukemaan kirjailijatar X:n erästä kirjaa, vaikka kovasti yritin, ja vika taisi olla ainoastaan minussa. Mutta tosiaan, se Pulitzerin voittanut kirja, johon se minun mielestäni loistava elokuva pohjautui, oli niin ikään vaikuttava teos. Huh. En tainnut paljastaa mitään. :D
Kertokaa jo, mistä se oli!!! heitelkää mielummin vaikka pienillä kivillä, jos on pakko, mutta lopettakaa nyt tämä salaperäisyys!!!!
Ja tästähän minä saan syyttää vain omaa tietämättömyttäni, jonka pohjattomaan kaivoon uppoan aika ajoin aina uudestaan ja uudestaan, juuri tämän kaltaisissa tilanteissa, joita minun eteeni ikään kuin kannetaan viiden litran ämpäreillä, mutta silti en kuitenkaan vaivu epätoivoon, vaikka tämä lause alkaakin olla jo varsin pitkä ja järjetön luomus minun aivolohkojeni yhteistyön tuloksena tuotettu...
Ihan sama, älkää sitten kertoko :(
HOITAJA! tänne lisää mielialalääkkeitä! niin aivan, juuri tänne seiskapöytään. Se sama määrä - kiitos.
Ei tämä nyt kamalan salaista ole, mutta en enää kehtaa paljastaakaan. :)
Höh, no toisaalta tyhmäähän sitä olis ollu näin pitkään pantata ja sitten kuitenkin kertoo...
Tämä ei ole niin vaikea. Kysymys on tietysti kirjailijatar, tajunnanvirtateknikko ja esseisti Virginia Woolfista ja hänen aviomiehestään Leonard W:stä. Kirjat, joihin viitataan, ovat V.W.:n "Mrs. Dalloway" sekä Michael Cunninghamin palkittu ja ovela "Tunnit", josta tehty varsin mukiinmenevän hieno elokuva ilmeisesti on toiminut lopullisena kimmokkeena Strawn luomistyölle.
Kiitos kaunis asian valaisemisesta :) En ole nähnyt ko. elokuvaa, mutta tarkoitus olisi. Nyt ainakin tahdon nähdä sen.
Joku Virginia W. minun mieleeni ensimmäisenä tulikin, mutta en suoranaisesti osannut yhdistää, sillä en tunne kirjailijattaren tuotantoa ollenkaan.
Chapeau, millä oikeudella? Tässä ei ole hymiötä, eli olen tosissani.
Ei hikeennytä Straw!
Ei se tieto sun tekstiäsi huononna!!!
Kaikki vitsit ovat hauskoja oman aikansa. Toivon, että tajuatte Tunnit tai Dallowayn luettuanne/nähtyänne Strawn tarinaan piilotetut viittaukset, saatte kokea ahaa-elämyksen. Joten mars kirjastoon tai Makuuniin siitä!
Hymytön Straw, olen oikeasti pahoillani, jos tuotin mielipahaa. Minusta yleisöllä oli silti oikeus kuulla lopuksi, miten temppu tehdään. On rumaa jättää ihmisiä tietämättömiksi ja turhautuneiksi. Sitä paitsi pidin kamalan pienenä sitä mahdollisuutta, että lukijasi olisivat sattuneet osumaan V.W.:n äärelle vahingossa, joten tämä palvelee kulttuurisena käännytystyönä. Sivistystä pirtteihin.
..mutta mitä jos olisit jättänyt paljastamisen ihan vain minun, jutun kirjoittajan, tehtäväksi? Ei tuo liene kovin vakavaa, mutta en halua, että kukaan tulee huomauttelemaan minulle alkuperäisen ja oman versioni eroista luettuaan Tunnit. Mrs. Dallowaysta minä en tiedä sitten mitään muuta kuin Tunneista paljastuneet seikat.
Must toi oli IHANA teksti....siin oli tunnetta!!! Haluaisin tietää et mistä kirjasta sä sen muuntelit...ois kiva lukee ja kattoo oliks siin paljo eroo.....MUT SEN MÄ SANON ET:TOI KOSKETTI MUA!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!;)
..paljon huutomerkkejä. :)