Niin siinä sitten kävi, vauvakuume-palstalta odotus-palstalle ja tännehän sitä päädyttiin. Minulle miehenä verenvuoto ja hyytymien lauantainen ilmestyminen kullalla teki hetken pahaa, mutta joku sanoi fiksusti, että "se ei ollut elinkelpoinen ja siksi luonto järjesti poistumisen ennen aikojaan". Tuo lohdutti ja auttoi ymmärtämään mistä on kyse.
Mutta rakkaani, miten lohdutan häntä, välillä tuntuu että pelkkä haliminen ja lähellä olo on parasta, mutta hän tuntuu siltikin tarvitsevan jotain muuta, hän ei osaa sanoa, tiuskii vain kun yritän jotain sanoa tai tarjota.
Onhan tuo kova paikka hänelle, hän on jo ostellut kirpparilta vaatteitakin, vauvakuume on raivonnut jo vuoden, iloittu positiivisesta tuloksesta on ja neuvolassa kerettiin käydä viime viikon lopulla. Nyt 7 5 oli siis tuo lauantai-vuotopäivä.
No joo, tärkeintä olisi nyt auttaa kulta ylitse tästä, onko hyviä neuvoja, vihjeitä?
Mutta rakkaani, miten lohdutan häntä, välillä tuntuu että pelkkä haliminen ja lähellä olo on parasta, mutta hän tuntuu siltikin tarvitsevan jotain muuta, hän ei osaa sanoa, tiuskii vain kun yritän jotain sanoa tai tarjota.
Onhan tuo kova paikka hänelle, hän on jo ostellut kirpparilta vaatteitakin, vauvakuume on raivonnut jo vuoden, iloittu positiivisesta tuloksesta on ja neuvolassa kerettiin käydä viime viikon lopulla. Nyt 7 5 oli siis tuo lauantai-vuotopäivä.
No joo, tärkeintä olisi nyt auttaa kulta ylitse tästä, onko hyviä neuvoja, vihjeitä?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Hei!
Ihanaa, että on vielä tuollaisia miehiä olemassa...Suomi ei siis ole ihan jamassa kun löytyy noin hyviä "isiä". Aika varmaankin auttaa ja sitten yrittelemään uudestaan. Läheisyys ja lämpö ovat varmaan niitä asioita, joita vaimosi nyt juuri tarvitsee, vaikkei sitä sanokkaan. Hormonit laittaa meidän naisten kehon välillä sekaisin. T: pienen keskostytön äiti
Ymmärrän hyvin puolisoasi, että joskus tuntuu niin pahalta, ettei voi vastaanottaa hellyyttä ja kosketuksia. Toivottavasti ymmärrät, että sinä et ole tehnyt mitään väärää, vaikka kosketus ei kelpaakaan.
Lukeeko puolisosi näitä palstoja? Itse olen näitä juttuja lukiessani saanut lohdutusta ja helpotusta ahdistukseen. Näitten asioiden kanssa ei todellakaan ole yksin ja ainoa jolle näin on sattunut. Myös tänne kirjoittamisella on ollut hyvä vaikutus toipumiseen.
Tosiaan, jos rakkaasi ei pysty puhumaan kanssasi näistä jutuista, nämä palstat voi olla yksi keino selviytyän niin hänelle kuin sinullekin.
Voimia teille molemmille!
Tuttu tunne, ei ole helppoa, mutta ei kannata heittää kirvestä kaivoon, uutta vaan työlle. Vaimo muistaa asian aina sydäntä riipivänä, minulle asia oli myös tuskallinen. Jotenkin pystyin helpommin "unohtamaan" asian, mutta millä lohdutat. Naiselle asia on vielä jotenkin korkreettisempi. Kaikeksi onneksi nyt meillä on 6vk vanha suloinen terve tyttö. Keskenmenosta on aikaa vajaa vuosi. Emme olisi uskoneet tätä todeksi silloin! En kirjoita tätä kiusatakseni, vaan kertoakseni, että ei kannata vaipua epätoivoon. Taivaan Isä on ihmeellinen ja sallii keskenmenon tuskan ihmislasten kärsittäväksi. Onko tämä osa motivointia, että sitäkin enemmän rakastaisimme sitten vihdoin syntyvää odotettua lasta?
Ihanaa että teidänlaisia miehiä on olemassa!
Ja täytyy muistaa kiittää kunnolla omaa miestäni joka jaksoi kuunnella ja tukea keskenmenon aikana, vaikka itse välillä olin aivan pohjalla. Vaikka tuntui etten olisi jaksanut yhtään lohduttavaa sanaa tai halausta ja käyttäydyin sen mukaan tuntui ihanalta tietää kuitenkin että toinen on lähellä. Ja että tapahtunut oli kova paikka hänellekin. Itsekin mietin joskus menikö kaikki "liian hyvin", raskaus sai alkunsa heti kun olimme päättäneet yrittää. Ehkä osaan arvostaa lasta aikanaan enemmän, tai ainakin tiedän ettei lapsia noin vain hankita, vaan saadaan lahjoina...
Edelliselle nimimerkille sylintäydeltä onnena ja siunausta uuden perheenjäsenen johdosta! Ja toivottavasti pääsemme muut jonain päivänä samaan tilanteeseen...
Omasta kokemuksestani voin kertoa, että kuunteleminen ja asiasta keskusteleminen olivat tärkeintä yrittäessäni jälleen saada elämästä otetta. Tarvitsin mieheni käsivarsia ja syliä, vaikka välillä olinkin työntämässä niitä pois. Olen vieläkin miehelleni syvästi kiitollinen siitä, että hän teki ruuan ja hoiti pyykit ja tiskit silloin, kun itse en jaksanut oikeastaan sängystä liikahtaa.
Hormonit myllertävät keskenmenon jälkeen monia päiviä tehden elämästä todella tukalaa. Onneksi kokeneen tuntuinen sairaanhoitaja varoitti minua kotiin lähtiessämme, että ei kannata pelästyä, vaikka sitä tuntisi tulevansa hulluksi, se johtuu vain hormoneista. Ja paikkansa kyllä piti. Niiden tunteiden muisteleminen saa vieläkin jotakin käpristymään sisimmässä. Mutta alussa menetyksen ja pettymyksen tuska voi tosiaan olla lamaannuttavaa.
Itse en halunnut melko pitkään aikaan, että mieheni puhui minulle uudelleen yrittämisestä. Tunsin, että hän samalla väheksyi tuntemaani surua ja tuskaa kun edes ehdottaa saman "riskin" ottamista heti uudelleen.
Mieheni on sanonut jälkeenpäin, että pahimmassa vaiheessa olisi ehkä ollut syytä ottaa yhteyttä psykologiin, mutta silloin hän ei sitä tajunnut. Olin pohjalla lähes 2 viikkoa. Tilanteen tajusi vasta, kun ymmärsi positiiviseen/normaaliin suuntaan tapahtuneen muutoksen. Olen itsekin näin jälkikäteen arvioiden asiasta samaa mieltä, mutta tuolloin sitä oli täysin kykenemätön arvioimaan asioita rationaalisesti.
Voimia ja jaksamista. Minulla ei ole tarjota happy endiä eikä sitä ehkä meille lapsien suhteen koskaan tulekaan, mutta siitä huolimatta elämässä on aina paljon hyvää. Koeta etsiä näitä hyviä puolia ja toistele niitä rakkaallesi. Jopa musta huumori tuntui joskus auttavan.
Istuin viimeksi tässä tietokoneen ääressä toissapäivänä kirjoittamassa eräälle toiselle palstalle odottamisen ihanuudesta, tänään kotiuduin sairaalasta, jossa jouduin olemaan yli vuorokauden, kun minulle tuli keskenmeno 13 viikolla. Minulle on ollut tärkeää se, että en ole suruni kanssa yksin, että olen voinut keskustella ja itkeä mieheni ja ystäväni (joka on kokenut saman) kanssa. Olemme yrittäneet lasta 2 vuotta, jonka vuoksi tämä oli todella raskas isku, sillä kuvittelimme jo, että emme saa lapsia lainkaan.
Pahinta on ollut äitini kommentti (joka ei pidä miehestäni ja joka kuulemma tietää aina miten minun pitäisi elää), että "ehkä näin oli kuitenkin parasta".
Mieheni on ollut kokoajan vierelläni, auttanut ja huolehtinut, olen saanut kokea, että minusta huolehditaan ja välitetään todella. Se on auttanut. Tämä olisi ollut todella kamalaa kokea yksin. Jaksamista toivon kaikille saman kokeneille, ja miehille myös. On tämä kova paikka miehillekin, vaikka nainen joutuu kokemaan tämän fyysisen puolen, sitä ei pidä unohtaa.
Eihän tuohon auttanut kuin aika, märehditään ja puidaan syitä ja siivotaan särkyneiden unelmien ja odotusten sirpaleita.
Tässä on juostu ultrassa, sitten pari pilleriä ja eilen lääkäri tutki kohdun, tuo n 12 päivän vuoto oli puhdistanut kaiken ok, kehoitti uutta yrittämään heti kun siltä tuntuu. Seuraavia menkkoja ei ole kuulemma pakko odottaa, kyllä se laskettu aika saadaan taas ultralla selville, kunhan nyt edes muutaman viikon tarkkuuden osaavat vanhemmat antaa...
Eli meille kuuluu nyt hyvää, mieli on piristynyt ja töissä menee päivät puurtaen. Uutta yritetään piakkoin...
Kiitos kaikille, elämä voittaa
...kun kysyt apua. Joskus surussa on vaikea ottaa apua vastaan...ole vain läsnä ja lähellä...auta kotitöissä ja ymmärrä oikkuja. Voit sanoa...tai kirjoittaa kortin jossa on että sinulle voi puhua ja itkeä jos haluaa. Voimia teille!!!!!