Ei jaksa syödä, ei muista mitään, ei jaksa mitään, eikä saa unta edes lääkkeillä. Masennuslääke ei toimi ja monia on kokeiltu. Ahdistus, pelot, pakko-oireet ja epätoivo seuraavat minua kuin varjo. Lääkeriippuvuus ja ryyppääminen vievät mukanaan, kun en saa itseään järjestykseen. En pääse itseäni pakoon minnekään.
Elämä on ihan sekaisin. En kykene hallitsemaan elämässäni muuta kuin syömistä.. tai syömättömyyttä. Varmaan liiasta valvomisesta ja ryyppäämisestä johtuen minulle tuli kuuloharhoja. Ne menivät onneksi pois, mutta säikähdin pahan kerran, koska olen usein enemmän tai vähemmän psykoottinen. Noin voimakkaita harhoja ei kuitenkaan ole ennen ollut ilman jonkin lääkeaineen vaikutusta.
Rakastuin joku aika sitten mieheen, joka rohkaisi minua ottamaan häneen yhteyttä, kun minulla on vaikea olo. Kuitenkaan hän ei halua olla lähemmin tekemisissä. Ei kysynyt edes vointia kun hänet näin, vaikka muutamaa päivää ennen kerroin olevani tekemässä itsemurhan. Luulee kai etten ole tosissani tai huomasi, että minusta on parempi pysyä kaukana.
Huomenna käyn lääkärin luona. Jos hän ei estä minua niin sitten huomenna on elämäni viimeinen päivä.
Minä olen niin pahoillani perheeni puolesta. Tätä on vain jatkunut liian pitkään. Osaisinpa edes selittää heille, mutta tälle tuskalle ei ole olemassa sanoja.
Elämä on ihan sekaisin. En kykene hallitsemaan elämässäni muuta kuin syömistä.. tai syömättömyyttä. Varmaan liiasta valvomisesta ja ryyppäämisestä johtuen minulle tuli kuuloharhoja. Ne menivät onneksi pois, mutta säikähdin pahan kerran, koska olen usein enemmän tai vähemmän psykoottinen. Noin voimakkaita harhoja ei kuitenkaan ole ennen ollut ilman jonkin lääkeaineen vaikutusta.
Rakastuin joku aika sitten mieheen, joka rohkaisi minua ottamaan häneen yhteyttä, kun minulla on vaikea olo. Kuitenkaan hän ei halua olla lähemmin tekemisissä. Ei kysynyt edes vointia kun hänet näin, vaikka muutamaa päivää ennen kerroin olevani tekemässä itsemurhan. Luulee kai etten ole tosissani tai huomasi, että minusta on parempi pysyä kaukana.
Huomenna käyn lääkärin luona. Jos hän ei estä minua niin sitten huomenna on elämäni viimeinen päivä.
Minä olen niin pahoillani perheeni puolesta. Tätä on vain jatkunut liian pitkään. Osaisinpa edes selittää heille, mutta tälle tuskalle ei ole olemassa sanoja.
Vastaukset 38
Vanhimmat
Hakeudu sairaalahoitoon.
En voi tietää tunteitasi, mutta lääkkeet ei auta minullakaan. Ahdistus on koko ajan läsnä eikä mene pois. En halua enkä jaksa mitään. Mutta jotenkin sitä vaan aina tsemppaa itsensä uuteen päivään. Ehkä minun kohdallani onni on se, että moni on vannottanut minua koskaan tekemästä itsemurhaa. Yhden ihmisen vielä saattaisin pettää, mutta en enää useampaa. Yritän elää tavallista elämää, käydä töissä, harrastaa ja tavata ystäviä. Työpaikan pukukopissa tulee usein poru kun ei jaksaisi, mutta sitten kuivaan kyyneleet, pakotan hymyn huulille ja lähden töihin. Kuntosalin pihalla istun aina hetken autossa ja hengitän syvään, kokoan itseni. Usein helpottaa kun pääsee töihin kiinni, silloin päässä ei ole enää tilaa millekkään muulle kuin työlle.
On rankkaa nousta aina uuteen päivään ja vetää maski naamalle päivä toisensa jälkeen. Mutta näin minä selviän. En enää odota että masennus paranisi tai olo helpottuisi, toivo vain katkeroittaa. En voi koskaan hankkia lapsia, koska en pystyisi niistä huolehtimaan. En voi vaihtaa työpaikkaa tai opiskella ammattia koska voimavaroja ei ole juuri nimeksikään. Mutta voisihan sitä olla hunomminkin. Elämä on ehkä surkea ja ankea, mutta se on nyt vain elettävä. Läheisen itsemurha suistaa ihmisen täysin raiteiltaan ja yksi kuolema tuhoaa monta monta elämää. Siksi minä olen tehnyt tämän valinnan.
Hei Viimeinen päivä!
Olen vaikeasti masentunut. En jaksa myöskään tehdä mitään. Päiväni menevät sängyssä lähinnä tai välillä raahaudun nettii. Asunnosta poistun lähinnä terapiaan ja lääkäriin. Joten luulen kyllä ymmärtäväni missä tilanteessa olet. Itsemurha on minullakin jatkuvasti mielessä. En missään nimessä halua tehdä sitä, mutta en jaksaa näinkään enää elää kovin kauan.
Annan kuitenkin vielä elämälle mahdollisuuden, en ole valmis vielä luopumaan. Toivon, että sinäkin voisit tehdä niin. Ei varmasti ole mitään mikä ratkaisi asiat ihan hetkessä, mutta jos jaksaa yrittää päivä kerrallaan. Sillä tavalla minä koitan selvitä, välillä kyllä se on tunti kerrallaan. Itsemurha on peruuttamatonta, varmasti sinussa on vielä jotain miksi haluat elää. Toivon, että et tekisi sitä. Minä uskon, että tiedän miltä sinusta tuntuu. Et ole yksin.
Hei kaikille vastanneille ja muillekin. Täällä vielä keikutaan. En saanut sairaalapaikkaa, koska kaikki osastot lähistöllä ovat jo ylipaikoilla. Tulin kotiin diapamipakkauksen kanssa ja lupasin lääkärille sekä muutamalle ystävälle, etten riistä henkeäni. Rauhoittavissa ei ainakaan ota henkeä itseltään kun unohtaa sen miksi sitä oli tekemässä ylipäätään.
On paljon sellaista miksi haluaisin elää. On monia ihania ihmisiä, joita en halua satuttaa ja olen hyvin luova persoona. Minussa olisi varmasti potentiaalia moneen, jos edes vähän kykenisin arvostamaan itseäni. On vain niin vaikeaa sietää itseään ja pelätä maailmaa joka päivä.
Kertokaa te muutkin mitkä asiat saavat teidät jatkamaan eteenpäin. Jotain positiivista. Onko välillä parempiakin päiviä? Mitkä asiat ilahduttavat? Kehukaa kans vähän itseänne, minun mielikseni :)
Parempiakin päiviä on, joskus huomaan etten ole kokenut ahdistusta pariin päivään ja silloin eivät kuolemaan liittyvät ajatuksetkaan vaivaa. Ilahduttaa aina kun sen tajuaa. Minä luen ja katson telkkaria paljon, se on minun nautintoni. On ihanaa rötkähtää sohvalle ja surffailla kanavilla yömyöhään.
Miksi olette masentuneita, mikä elämässä on vaikeata. Tämä hetki vai huominen vai edellinen päivä. Mikä saa teidät tämän hetken tuntumaan paremmalta? Onko jotain mitä teette ja tunnette edes pientä iloa. Vai tunnetteko pohjatonta pimeyttä jossa olette ettekä pääse pois?
Itsemurha ei ole ratkaisu, se on vain ja ainoastaan tilapäinen ratkaisu, uskotte mitä uskotte tai mitä tahansa uskottelette itsellenne. Te tiedätte sen mutta ette nyt vain näe sitä.
Miten itsemurha on tilapäinen ratkaisu :) Eikös se ole aika lopullista? Kyllä minäkin olen kristitty ja sanovat että itsemurha on syntiä, mutta en tiedä. Pahimmassa ahdistuksessa ikuisuus Helvetissäkään ei tunnu miltään.
Ja miksi olen masentunut? Voi kun tietäisi, kyllä olen tätä miettinyt. Ei minua mikään masenna, kaikki on ihan ok. Jos olisi huono työpaikka tai vaikea parisuhde, niin olisi paljon helpompi tehdä asialle jotain, mutta molemmat asiat on ihan kunnossa. Ja kavereitakin on. Muutaman "kaverin" olen sairauden myötä heivannut kun olen oppinut tekemään itselleni parhaaksi.
Tässä hoitosuhteen myötä on noussut esiin epäilys lapsuuden aikaisesta traumasta. Nyt jo tietysti ymmärrän ettei minua hylätty lapsena ja olin koko ajan turvassa. Ihmisen mieli ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen ja varsinkin mielen vielä kehittyessä lapsuudessa voi syntyä vääristymiä. Eikä kaikille tietysti synny, veljeni on ollut samassa tilanteessa eikä ole sairastunut.
Kaikki tämä kuulostaa niin järjettömältä, olen monta kertaa epäillyt koko sairauden olemassa oloa. Varsinkin kun sattuu hyvä päivä. Silloin tulen ajatelleeksi että kehitän kaikki oireet pääni sisällä ja että nyt minä ryhdistäydyn ja alan olemaan niinkuin muutkin ihmiset. Suurin ongelma arjen sujuvuuden kannalta on tarmottomuus, aloitekyvyttömyys ja täydellinen mielenkiinnon puute. Voin pakottaa itseni tekemään asioita jotka eivät kiinnosta, mutta sitä ei pidemmän päälle jaksa. Ainahan sitä joutuu elämässä tekemään jotain mikä ei kiinnosta, mutta kun kaikki on sitä. Eikä vielä se ettei kiinnosta, mutta kun kaikki tekeminen on niin vastenmielistä ja on aina suunnattoman ponnistuksen takana että saan jotain aloitetuksi tai johonkin lähdettyä ja kaikkein ensimmäiseksi pitää päästä sen pohjattoman ahdistuksen yli. Eikä vain kaikki vähemmän kivat kuten kotityöt, kaupassa käynti ja töihin meno, vaan myös kaikki minkä pitäisi olla mukavaa, kuten salilla käynti, shoppailu ja kavereiden tapaaminen. Se on niin hiton uuvuttavaa kun kaikki täytyy tehdä hampaat irvessä. Elämä on jatkuvaa suorittamista.
"Itsemurha ei ole ratkaisu, se on vain ja ainoastaan tilapäinen ratkaisu, uskotte mitä uskotte tai mitä tahansa uskottelette itsellenne. Te tiedätte sen mutta ette nyt vain näe sitä."
Millä auktoriteetilla tällaista väität?
kokemuksesta ja vain siitä.
En tarkoita omakohtaista kokemusta itsemurhasta tai sen yrittämisestä, vaan ettei ihminen ole vain tämä fyysinen osa mikä on näkyvissä näköaistillemme.
on hyvä hoitosuhde. Pystyt analysoimaan itseäsi.
Eihän elämän pidä olla suorittamista vaan elämistä. Katso kaikkia pieniä hetkiä, niistä elämä koostuu. Sinustako tuntuu tyhjältä tai että elämältä puuttuu tarkoitus? Yksi tapa on tehdä sitä mistä joskus oli kiinnostunut tai koki hyviä hetkiä. Hakeutua tekemään vapaaehtoistyötä, antamalla itsestään saa takaisin myös, anna rakkautta niin saat sitä. Enkä tarkoita "rakkautta" josta odottaa saavansa takaisin vaan pyyteetöntä, sitä vapaaehtoistyön pitäisi olla. Alku sekin
Voisin kertoa tarinan kuinka itse selviydyin yksinäisyydestä ja surkeudesta, pimeän pelosta ja kuoleman pelosta jne...mutta valitettavasti en näin julkisesti.
Ihan yhtälailla kuka tahansa voi kumota väitteesi toteamalla että itsemurha on lopullinen ratkaisu. Ihan sillä perusteella että ihminen on vain tämä fyysinen osa.
Niin voi :) mutta hänellä on kokemusta vain fyysisestä olomuodosta, kuka tahansa voi lähteä etsimään vastauksia onko sanomani tosi.
no voi vittu teijän kanssa!ryhdistäytykää.
älä tule kännissä tänne sekoilemaan kun ET näköjään ymmärrä aihetta. IDIOOTTI
Toivon todella että olet oikeassa. Minullakin on joitain vaikeasti selitettävissä olevia kokemuksia, muttei sellaisia että voisin rehellisesti sanoa jopa tietäväni yhtään mitään mistään yliluonnollisesta tai tuonpuoleisesta, jonka perusteella itsemurha olisi väliaikainen ratkaisu. Jos todellista tietoa sellaisesta olisi, olisi itsemurhaan sortuneiden suhteen olemassa vielä paljonkin toivoa. Ja mitä vielä: sellaisessa toivossa voisi jopa olla syy tehdä ahneuksissaan itsemurha jos tämä elämä vaikuttaa turhan hankalalta. Siihen nähden minusta on aika epäreilua sinulta sanoa 'te tiedätte sen'. Itse sanoisin että itsemurha on liian suuri, lopullinen ratkaisu ongelmaan, joka voisi hyvinkin olla ratkaistavissa elämän jatkuessa. Mutta minä olenkin minä. Toivottavasti sinä tiedät mitä teet, tai ainakin olet siitä hyvällä omallatunnolla.
Olen pahoillani että näin vielä hyökkään kritiikillä sinua vastaan kun sinä vain vastasit kysymykseeni tavalla, jota kyllä arvostan.
vastaus ja arvostan sanomaasi ja sinua vaikka en tunne. Mutta poikkeamme aiheesta ja tärkeämpää on huolehtia elävistä ja auttaa heitä jos vain osaamme.
Viha ja rakkaus on sisaret, mutta myös vihamiehet keskenään. Masentunut ei rakasta eikä arvosta itseään.
Kuitenkin meillä jokaisella on syytä pitää itsestämme ihmisenä, meissä jokaisessa on paljonkin hyvää, kun tahdomme sen tunnustaa ja havaita. Miksi antaa itseään kohtaan tunteman arvottomuuden hallita, koska voi laittaa tavoitteeksi itsensä rakastamisen ja hyväksymisen sellaisena ihmisenä, mitä on. Kun ei odota elämältään mitään, jokainen positiivinen asia on plussaa. Mutta jos jää vain oman napansa tuijottajaksi, eikä näe, että kaikki elämä on sen oman navan ulkopuolella, elämä on ilmeetöntä. Itsensä ulkopuolella on loputon mahdollisuus saada nautintoja elämälleen. Mielihyvä ei maksa mitään, sitä ei voi ostaa, ei rahalla vaihtaa, se on pinnallista, minkä rahalla voi itselleen tuottaa. Mielihyvä tulee antaen, eikä antaminen ole materiaalia ainakaan aina, se on hymy, pieni palvelus tai isompi. Mielihyvän saa auttaessaan apua tarvitsevaa, kuuntelemalla esim. elämän kolhimaa ihmistä, vanhusta, jonka elämästä kaikki pinnallisuus on karissut elämän varrella. Mielihyvän saa myös siitä, että tahtoo rohkaista toista esim. tällä palstalla. Elämässä ei pety, jos ei odota siltä mitään, jonka joku toinen sinulle toisi. Vain itse omaa asennettaan vähän kerrassaan muuttamalla voi saavuttaa elämästä nauttimisen. Se on jokaiselle mahdollista, myös sinulle!
Tutustu omaan sisimpääsi, kuuntele itseäsi, omaatuntoasi, sillä on sanoma, kun suljet korvasi kaikelta ulkopuoliselta. Rakasta itseäsi, sillä olet itsellesi läheisin ja tärkein ihminen, siihen sinulla on oikeus.
Kaikkea hyvää elämääsi!
Jos ei vastausta kuulu sulta ni tais nirri lähtee?
Miten sinun perheesi pärjää, kun olet poissa? Luulen, että elämälläsi on kuitenkin merkitystä ja paljon.
Oletko koskaan kokeillut kirjoittaa ajatuksiasi ja tuntemuksiasi päiväkirjaan? Kokeile. Siitä voi olla apua ja ole kärsivällinen itsesi suhteen. Omaa itseä pitää rakastaa ja itsestä tulee huolehtia kuin parhaimmasta aarteesta siitäkin huolimatta, että elämä ei aina tunnu mukavalta. Hoida itseäsi kuin hentoa kukkaa. Sinä olet arvokas. Usko minua.
Suljetulla osastolla olen ollut, eikä siellä ole nettiä. Nirri ei lähtenyt, mutta aivan karmeassa kunnossa olin viikko sitten. Osastolle menoa edeltänyt aika on ihan hämärän peitossa.. ja puhun siis viikoista en päivistä. Nyt on jo vähän helpompaa ja pääsin kotonakin käymään.
Minustakaan itsemurha ei ole oikea ratkaisu. Elämä ei muutenkaan ole kovin pitkä, eikä sitä tarvitsisi alkaa omatoimisesti vielä lyhentämään. Läheisen itsemurha on myös kauhea asia, enkä missään nimessä haluaisi aiheuttaa sellaista kärsimystä rakkaimmilleni. Todellisuudentajuni oli vain niin kovasti vääristynyt, että luulin vielä viikko sitten, että kaikki tuttuni haluavat minun kuolevan. Luultavasti se oli jonkin asteinen psykoositila.
Tuo ei ollut ensimmäinen reissu suljetulle. Jos historiaani tarkastelen niin käyn siellä näköjään parin vuoden välein.
Ja kirjoitan kyllä päiväkirjaa harvakseltaan. Olen viime päivinä lueskellut kirjoituksiani. Niistä käy ilmi miten mahdotonta vuoristorataa elämäni on ollut jo vuosia. Yritän jatkuvasti saada elämääni raitelleen ja pääsen onneksi nyt vuosien odottelun jälkeen kunnolliseen psykoterapiaan.
bemiukselle taidan vastata tässä samassa viestissä. Minun ongelmani johtuvat luultavasti pitkälti siitä, että olen joutunut elämään pelon ilmapiirissä lähes koko ikäni. Nyt on kulunut vasta muutamia vuosia, jolloin minun ei ole tarvinnut jatkuvasti pelätä ympärilläni olevia ihmisiä. Tällä hetkellä olen kihloissa, mutta koskaan aiemmin en ole pystynyt tukeutumaan kehenkään.
Vaikka ympäröivät stressitekijät ovat nyt vähempänä, minulle on kehittynyt krooninen ahdistustila, josta en tahdo päästä hetkeksikään eroon. Suurimman osan päivästä, oloni on tuskainen, keskittymiskyvytön ja masentunut.
Elämä ei kuitenkaan ole pelkkää tuskaa, koska nautin kaikista pienistä onnen tunteista, joita vain saan matkallani kerättyä. Nautin luonnosta, varsinkin aurinkoisista päivistä. Nautin musiikista, taiteesta ja itseni toteuttamisesta. Nautin ihmisten seurasta niinä hetkinä kun en ole liian ahdistunut olemaan seurassa. Nautin opiskelusta ja kirjojen lukemisesta. Rakastan tanssimista ja laulamista sekä liikuntaa :)
Elämässä on todella paljon asioita, joiden takia jatkaa. Välillä rakennelma vain sortuu, eikä sille oikein silloin mahda mitään. Oman mielen voimaan pitäisi voida luottaa enemmän. Tiedän hyvin sen, mitkä asiat vetävät minut pohjalle, mutta en ole läheskään yhtä hyvä pysäyttämään tuhoisaa kehitystä ja nostamaan itseäni pystyyn ennen kuin tilanne vaatii jo sairaalahoitoa.
Mutta opetteluahan tämä elämä on ;) Voimia kaikille ja kiitos toinen masentunut. Viestisi oli todella kaunis ja koskettava :)
Voi voi. kyllä monel on asiat paljon huonommin maailmalla. Monilla ei ole edes ruokaa. Mieti, nälkää näkevät olis iki onnellisia leivän kannikasta tai muusta pienestä purtavasta. Ole tyytyväinen siihen mitä sinulla on. Kaikkien ei tarvitse olla täydellisiä. Ryhditäydy. Ei se noin vaikeaa voi olla. Sinullahan taitaa kirjoittamasi persuteella olla asiat suht hyvin. Kaikilla on vaikeaa joskus.
Itse olen meinannut tappaa itseni ensimmäisen kerran 12-vuotiaana. Olen päivittäin ajatellut itseni tappamista viimeiset 15-vuotta ja saanut siitä voiman jatkaa elämässä eteenpäin. Voisin sanoa, että kuoleman läheisyys on pitänyt minut elossa tähän saakka. On helpotus, kun tietää yksinkertaisen tien ikuiseen rauhaan. Väsyneinä hetkinä olen oppinut jättämään kaiken päätöksen teon, koska silloin on niin helppo päästää irti ja löytää rauha elämän loppumisesta.
Myöhemmin ymmärsin, että siinä vaiheessa vasta voi oikeasti alkaa elämään, kun ei välitä onko elossa vai kuollut. Siinä vaiheessa voi alkaa analysoimaan itseään ja omaa elämäänsä ulkopuolisen silmin ja nähdä omien tunnereaktioiden lähteet. Kun ymmärtää, ettei ongelmat ja viat ole sinussa vaan kulttuurin luomassa aivopesussa - tuska hellittää. Muu maailma on sairas ja se heijatuu herkkiin ihmisiin. Joka puolelta toitotetaan, että ole sitä ja ole tätä, että voit olla onnellinen. Tai vastaavasti mainostetaan, että sinun täytyy omistaa kaikki nämä tullaksesi onnelliseksi. Olen elänyt hyvin rankan lapsuuden, mutta se ei tuskaani kokonaan aiheuttanut vaan itsekeskeisyyttä ylistävä kulttuuri. En koskaan tuntenut kuuluvani mihinkään, koska materia tai muut ihmiset eivät ole koskaan tuoneet minulle onnea. Olen seurustellut useamman ihanan naisen kanssa, mutta aina törmännyt ajatukseen, että tätäkö kaikki tavoittelee. Tämäkö on elämän tarkoitus ja onni...
Kaksi vuotta sitten elämässäni tapahtui merkittävä käänne. Luin kirjan nimeltä Havahtuminen ja tajusin, etten ole ainoa, joka pohtii näitä asioita. Opin ymmärtämään itseäni hyvin paljon ja sain murrettua aivopesuni. Tosin kirjan ymmärtäminen vei minulta kaksi vuotta ja varmaan kymmenen lukukertaa :) Mutta välittömästi lukemisen jälkeen alkoi masennukseni parantua ja suhtautumiseni itseeni. Nykyään olen pelkästään onnellinen. En ajattele eilistä enkä huomista. Olen löytänyt tämän kuuluisan sisäisen rauhan. Se on niin voimakas tunne, että saattaa istua tunteja paikallaa vain nauttien olostaan. Suosittelen siis tuota kirjaa lämpimästi. Se ei ole mikään uskonnollinen kirja, vaikka kirjoittaja Anthony de Mello olikin jesuiittapappi. Tiedän itsemurhaa hautovien ihmisten karttavan uskonnollista höpinää elämän pyhyydestä ;) Ihmiset, jotka eivät ole kokeneet lamauttavaa masennusta yrittävät saada ihmiset ryhdistäytymään syyllistämällä, mikä vain saa aikaan lisää syyllisyyttä, joka masentaa ihmisen entistä kovemmin.
Olen yrittänyt monesti saada tuon kyseisen kirjan käsiini, mutta jostain syystä en ole vielä siinä onnistunut. Pitänee kyllä hommata se kun niin moni on suositellut tässä vuosien varrella.
Sisäisen rauhan löytyminen olisi niin ehdottoman tärkeää. Olen pohtinut samoja asioita kuin sinäkin, pääsemättä kuitenkaan mihinkään järkevään lopputulokseen. Vuosia sisälläni on vallinnut hirveä kaaos, jota en vain saa hallintaan. Ismo Alangon kappale Kriisistä kriisiin kuvastaa aika hyvin elämääni. Mielialat keikkuu ja siirryn äärilaidasta toiseen, pakkomielteestä seuraavaan, aloitan lääkkeet, lopetan lääkkeet, ryyppään ja vedän pillereitä, teen parannuksen ja päätän laittaa elämän järjestykseen. Sitten voi olla hetki tyyntä ennen seuraavaa myrskyä.
Joka hetki tunnen pakottavaa tarvetta suorittaa. Minulla on valtava määrä kaikennäköisiä projekteja työn alla koko ajan. En ole enää vuosiin voinut vain istua ja nauttia olostani. En kykene rentoutumaan kunnolla, vaikka yritän tehdä kaikenmaailman rentoutusharjoituksia, harrastaa liikuntaa yms. Mieli ja keho on hälytystilassa päivästä toiseen, kuukaudesta toiseen, vuodesta toiseen. Oma mieleni vaatii, että minun tulee voida suoriutua kaikesta mitä teen paremmin kuin täydellisesti. Mikään ei ikinä riitä ja rankaisen itseäni epäonnistumisista vähentämällä ruoka-annoksia, lisäämällä liikuntaa tai viiltämällä kehoani. Se on sairas noidankehä, josta on todella vaikea päästä irti.
Ja vaikka kuinka olen lukenut ja katsonut dokumentteja sotien jalkoihin jääneistä ihmisistä, keskitysleireistä, vankiloista, huumeiden käyttäjistä, syöpäpotilaista, katulapsista ja kaikesta mahdollisesta inhimillisestä kärsimyksestä niin ei se ole kyllä minua parantanut. Se että tiedän jossain olevan asioiden vielä huonommin kuin minulla on, ei hirveästi piristä. Niin absurdeja juuri tuollaiset neuvot, että "ryhdistäydy. Ei se noin vaikeaa voi olla" :o Se on aivan helvetillisen vaikeaa
Olen ryhdistäytynyt niin pitkään, että olen saavuttanut ja tehnyt elämässäni vaikka mitä, huolimatta siitä, että olen ollut vakavasti sairas samaan aikaan. Kaiken tämän suorittamisen ja ryhdistäytymisen jälkeen en tunne itseäni minkään arvoiseksi.
Uskon, että erittäin moni, jokseenkin jokainen ihminen jossain elämänsä vaiheessa etsii omaa itseään, koska sen voi hyvin nopeasti todeta, että kaikki pinnallinen ja materialistinen ostettu asia ei tyydytä kuin hetken, sisus on ontto ja vieras, tyhjä tunnistamaton tila. Kuka sitten pakenee tuota totuutta mihinkin, eikä ymmärrä, että onni ja tyytyväisyys omaan itseen on lähempänä, kuin mikään muu itsensä ulkopuolella oleva.
Menin joskus kirjakauppaan, en mennyt tietoisesti ostamaan mitään, kunhan vain katselin. Silmiini osui melko pian Wayne W. Dyer´in kirjoittama kirja "Löydä henkinen minäsi". Otin sen, koska tiesin, että se minulla on aivan varmasti kateissa. Tämä kirja on mielestäni niin täydellinen, että toista ei voi olla, ei ainakaan minulle. Jokainen sivu ja rivi puhuttelee. Minä en pystynyt sitä lukemaan montaakaan sivua kerrallaan, koska en ehdi sisäistää sen sanomaa. Kirjaa en ole vieläkään lukenut loppuun, eli olen vielä matkalla henkisen minäni ytimeen. Mutta suosittelen. Kirjasta todetaan: "Kirja koreamman henkisen minämme ja suunnattomien voimavarojemme löytämiseen, ilon ja tasapainon saavuttamiseen sekä elämämme tarkoituksen ymmärtämiseen".
Sitten: "Wayne W Dyer, maailman kuulu professori ja psykoterapeutti ohjaa meitä vapauteen, jollaisesta emme ole osanneet uneksiakaan. Meidät on ehdollistettu uskomaan, että elämän lahjat löytyvät itsemme ulkopuolelta. Sisäinen ilo, elämä uudessa henkisessä ulottuvuudessa arkitietoisuuden ulkopuolella, saa kuitenkin kaiken ulkoisen, aistein koetun ilon tuntumaan vähäpätöiseltä."
Mielestäni olen sisäistänyt tästä kirjasta aika paljon. Uskon olevani aika tasapainossa itseni kanssa vaikeuksienkin keskellä. Tämä kirja on ollut minun raamattuni!
Olen lukenut useampia kirjoja, joissa etsitään minuutta ja sisäistä rauhaa, mutta tuo on ylivoimaisesti paras. Mikäli englanti on hyvin hallussa suosittelen sitä alkuperäisellä kielellään http://awareness.tk/. Tuolta löytyy kirja ilmaiseksi (ihan laillisesti) tekstinä ja äänikirjana.
Tunnen hyvin tuon tarpeen täydellisyyden tavoitteluun. Itsellänikin on valtava tarve osata kaikki itse ja osata nimenomaan asiat täydellisesti. Suurin pelkoni elämässä on todennäköisesti avuttomuus ja virheiden teko. Ainoa asia jonka tekemisestä nautin aidosti on tiedon hankkiminen. Työni kannalta se ei juurikaan haittaa, koska teen väitöskirjaa, mutta pääni kannalta se on hyvin raskasta. Ennen sisäisen rauhani löytämistä tunsin fyysistä kipua opetella uusia asioita, koska tein sitä niin paljon. Nyt pakonomaisuus on kadonnut ja kipu myös.
Näen, että sinulla on myös tarve hankkia tietoa ja varsinkin maailman epäkohdista. Jossain vaiheessa se kaikki kasaantuu, alkaa tuntea valtavaa epätoivoa ja epäuskoa ihmisen julmuudesta ja järjettömyydestä. Voisin kokemuksestani sanoa, että mitä enemmän uutisia lukee, sitä pahemmalta maailma tuntuu. Kai se on jonkinlainen addiktio pahaanoloon. Minua pelotti suuresti ajatus siitä, että voisin joskus olla onnellinen, koska en kokenut ansainneeni sitä olotilaa. Jotenkin tuntui, ettei saa olla itselläkään hyvä olla, jos kaikilla muilla ei ollut.
Alkoholi näytteli suurta roolia myös minun elämässäni aiemmin. Se oli ainoa keino päästää irti suorittamisen kierteestä. Ainoa tapa rentoutua hetkeksi. Nykyään vähenevissä määrin tai oikeastaan en koe lainkaan enää tarvetta juoda, mutta seuraksi saatan ottaa. Välillä söin nukahtamislääkkeitä, että sain nukuttua. Tosin silloin on seuraavan päivän aivan kuolemanväsynyt eli hyöty oli näennäinen.
Ryhdistäytyminen on kyllä uskomattoman rankkaa ja nimenomaan ihmiselle, joka ei koskaan tunne tekevänsä riittävästi tai koe osaavansa riittävästi. Masentujathan ovat todennäköisesti tunnollisimpia ihmisiä kaikista. Aina itsemurhan jälkeen sanotaankin, että ei ois tuosta uskonut. Sehän oli aina niin tunnollinen ja mukava ihminen.
"Olen yrittänyt monesti saada tuon kyseisen kirjan käsiini, mutta jostain syystä en ole vielä siinä onnistunut"
Tilaa kirja netistä, alla linkki. Itse tilasin äsken, eikä maksa paljoa, taisi olla jotain 4 eur:n hintainen postituskulut.
http://www.bookplus.fi/kirjat/mello,_anthony_de/havahtuminen-4235356
Ikuinen pohdiskelija, mainitsit aikaisemmin, että tuo Havahtuminen -kirja ei ole uskonnollinen kirja. Voinko siis olettaa, että siellä ei millään lailla tarjota Jeesusta tai muitakaan ylempiä voimia ratkaisuksi? Kiinnostaa tuo kirja jos siitä kerran voisi olla apua, mutta lukeminen loppuisi kyllä siihen paikkaan, jos sieltä löytyisi jotain vakuutteluja, että ylemmät tahot pitävät minusta huolta. Se on minulle tässä tilanteessa yhtä kuin luovuttaminen. Epäilyttää muutenkin kannattaako näin alttiina antautua jonkin valmiiksi pureskellun elämänkatsomuksen alle. Mitä mieltä?
En rupea pienistä ongelmistani puhumaan tässä muuta kuin sen, että tämä alamäkeni tekee ongelmistani pian suuria, jos en tee jotain. En olisi jokin aika sitten uskonut, että lueskelen läpi yön masennus -palstaa, saati sitten hakisin käännettä elämääni kirjallisuudesta.
Toivon ketjun aloittajalle ja muillekin parempia päiviä.
Itse olin yhtä skeptinen kuin sinä, kun kuulin kirjasta ensimmäisen kerran ystävältäni ja pohdin samoja asioita. Aluksi luinkin kirjaa äärettömän kriittisesti ja ehkä se on tarkoituskin. Aina, jos tuli jotain viittauksia Jeesuksiin sun muihin, nousi karvat pystyyn.
Kirjan hienous piilee nimenomaan siinä, ettei se tarjoa mitään ratkaisua. Se laittaa pohtimaan asioita ja kyseenalaistaa perinteiset totuuksina hyväksytyt asiat. De Mello alussa toteaakin, että kaikki mitä kirjassa puhutaan pitää kyseenalaistaa, eikä hyväksyä niitä automaattisena totuutena. Hän painottaa, että sillä tavalla vaihtaa pelkästään aivopesun toiseen. Siinä puhutaan kyllä eri uskonnoista ja niiden näkökulmista, mutta hyvin toisella tavalla, mitä muuten kuulee. Ylempien voimien huolenpidosta ei puhuta. De Mello toteaa itsekkin, että nykyiset säännökset on tehty lähinnä ihmisten ohjailuun ja helpompaan hallintaan ja sillä ei ole mitään tekemistä hengellisyyden kanssa. Paavi on itseasiassa todennut, että kirjailija on poikennut perinteisestä kristillisestä opista ja kirja ei ole sovinnainen kristityille ja voi aiheuttaa suurta harmia katolilaisuudelle.
Kirja eroaa nimenomaan tyypillisistä elämänkatsomus/hengellisistä kirjoista siinä, ettei siinä yritetä käännyttää lukijaa vaan laittaa lukija pohtimaan. Näkemään ympärilleen ja ajattelemaan itse. Asioiden ajatteleminen saa ymmärtämään ja ymmärrys antaa sisäisen rauhan. Ja rauha on mahtavin tunne kaikista. Suosittelen sitä lämpimästi.
Täytyy kokeilla olisiko kirja minulle sopiva, kuulostaa kyllä hyvältä, kiitos.
"ylemmät tahot pitävät minusta huolta. Se on minulle tässä tilanteessa yhtä kuin luovuttaminen"
Voi ei, voiko olla ihmisiä edelleen, jotka tuudittautuisivat sellaiseen, joka muu "ylempi taho" pitäisi aikuisesta ihmisestä huolta, senkun heittäytyisi tuon huolen pidon "helmoihin". Et sinäkään todennäköisesti tarkoittanut mitään kirjaa sisältävän tuollaista sanomaa.
Serkkuni, joka oli "uskovainen", hänen yrityksensä meni konkurssiin, hän oli sisäistänyt kaiken hoituvan tämän ylemmän tahon hoivassa, eli itsensä ei tarvinnut ottaa vastuuta mistään. Ei ihme, yritys kaatui, itse alkoholisoitui ja kuoli alkoholistina.
Ehkä tähän sopii myös vertaus dementikoista, joka sairaus on toistaiseksi parantumaton. Dementoitunutta ihmistä ei voi kuntouttaa, jos hän ei pysty itse siihen aktiivisesti osallistumaan, eli itsensä on tehtävä se työ, joka kuntouttaa esim. jalat toimiviksi.
Ei psykiatri ja terapeuttikaan pysty masentunutta parantamaan, jos masentunut odottaa valmista osallistumatta hoidossa tarvittavaan aktiivisuuteen. Lääkkeet ei paranna masentunutta, mutta auttaa mielen tilaa vaiheeseen, jotta henkilö jaksaa itse osallistua toipumiseen tarvittavaan työhön, ajatusten ja arvojen käsittelyyn ymv.
Siis nämä kirjat, myös "Havahtuminen", jota en ole lukenut, aktivoivat ihmistä itseään ajattelemaan omaa minäänsä, tutustumaan itseensä, muuttamaan asenteitaan ja arvojaan ajan kanssa. Mikään ei tapahdu sormia napsauttamalla, mutta vain oma tahto ja aktiivisuus voi ohjata tutustumismatkaan omaan itseensä. Tuntematonta on mahdoton muuttaa, mutta tutun kanssa päästä jo sinuiksi myös itsensä kanssa.
Itse olen lukenut Wayne W. Dyer´in kirjaa "Löydä henkinen minäsi". Tämä kirja on opas tutustumismatkaan itseensä. Minulle tämä kirja on ollut paras opas ja mielenkiintoisin, mitä tähän mennessä olen lukenut. Tilasin myös kirjan "Havahtuminen", sillä itselleni on tärkeintä tuntea itseni. Aika paljon tunnen, mutta luulen, että erittäin paljon on vielä varaa tutustua ja oppia itsestään. Kun on oppinut kaiken, ilmeisesti tämä maallinen vaeltaminen on jo loppusuoralla.
Katsoin tämän kirjan arvosteluja netistä ja myös sinun kirjoitus mukaan lukien päätin tilata k.o. kirjan. Sen hinta on n. 4 eur, joten ei tule kalliiksi.
Rohkenin suositella k.o. kirjaa myös muille, suositukseni pohjautuu siis sinun kirjoitukseesi ja netistä löytyneeseen kirja-arvosteluun.
Kiitos vinkistä!
Sumppi! Kuulostaa kiinnostavilta kirjoilta. Itseasiassa haluaisin keskustella asioista mutta miten yhteys?
Minkä ikäinen olet ja missä asut? Itselleni on tullut tältä palstalta yksi nuori kirjoittaja (ei pk-seudulta), jonka kanssa käymme e-postitse keskustelua ja välillä tekstiviestein hyvinkin tiivistä keskustelua päivittäin. Meillä on ikäeroa lähes 50 vuotta, mutta ei haittaa mitään, siis en ole nuori, jos en ole vanhuskaan.
Ostapa ensin tuo kirja "Havahtuminen". Tänään itse kävin ostamassa kirjakaupasta jo neljännen. Eli lähetin yhden tälle nettituttavalle, yhden tyttärelleni (oireilee syömishäiriön kanssa), yhden ystävälleni, joka oireilee masennuksen kanssa ja yksi itselleni. Olen kirjaa vähän selannut, ja vaikuttaa tosi mielenkiintoiselta. Muuten netistä ostettaessa maksoi vajaat 4 eur, kirjakaupassa n. 9 eur. Uskon vakaasti, että moneen mielen sairauteen tällaiset kirjat on parasta terapiaa. Sisäiset asiat ja oman itsensä tunnistaminen saa oikeat suhteet ulkoisiin asioihin verrattuna.
Eli periaatteessa voin antaa e-osoitteeni, mutta vastaa vielä.
Itse olen jo keski-ikäinen mutten vanha, Espoossa asun. Minulla on tuo kirja ja luen aina välillä uudestaan. Vain olisi mukava joskus keskustella ihmisten kanssa jotka ovat kiinnostuneita samoista asioista. Annan oman osoitteeni ja saat itse päättää jos kirjoitat suitab at hotmail com
Uskoisin, että otan sinuun yhteyttä. Otin e-osoitteesi talteen. Nämä on asioina mielenkiintoisia, mutta silti uskon olevani kuin koulun ensimmäisellä luokalla, yritän löytää elämälleni sen oikean johtolangan edes alun. Mutta oppi ei tule tuosta vaan, se tulee hiljaa hiipien, huomaamatta. Etsin todella sisäistä minääni, luulen jotain löytäneeni, mutta silti olen ottanut vasta ensi askeleita, siltä tuntuu.
Elämä on todella mielenkiintoista. Aikansa se tuntuu pelkästään suorittamiselta, ja kun alkaa elo alkaa kääntyä ehtoopuolelle, ryhtyy miettimään tarkemmin, miksi olen täällä, mikä on kutsumustehtäväni. Oletan, että se on lähimmäisen auttaminen, huomioiminen, mutta onko se oikeaa vai itsekästä? Huh, en ole siihen löytänyt edes aakkosten A-vastausta, saati, että olisin käynyt kaikki aakkoset lävitse.
Ei, en tarkoita että hurahtaisin uskoon jos sitä minulle tarjottaisiin. Lähinnä tiedustelin sen takia, että kannattaako alkaa lukemaan ollenkaan, nimittäin jos siellä Jeesusta tarjottaisiin, menisi minulta kirjan uskottavuus sillä hetkellä, kirja olisi siis hyödytön minulle. Toivottavasti tämä nyt ei ole loukkaavaa, mutta pidän sellaista luovuttamisena, kun vaikeuksista selvitään uskoon tulemisella. Siksi haen siis jotain potkua oman ajatusmaailman avartamiseen ja kriittiseen ajatteluun, jne. Haluan nimenomaan itse ottaa elämäni takaisin hallintaan.
Sama tilanne - melkein. Olin itkenyt päiviä elämääni terapeuteille ja psykologeille, sitten yhtäkkiä tuli pitkästymisen ja tylsyyden tunne. Päivä mateli, mutta viikko vierähti ohitseni ja pian olin taas surkuttelemassa maanantaita ja tunsin helpostusta perjantaissa. Sama toistui joka viikko. Se meni vain ohi. Ainoa asia mistä oikeasti välitän elämässäni on terapia. Ainoa paikka jossa saan olla oma itseni on terapia. Ainoan asian saan sillä jos olen sairas. vituttaa. Odotan sitä joka viikko ja rupean itkemään kun se loppuu.
Harrastuksiin lähteminen pelottaa ja ahdistaa. Edellisinä yöinä en saa unta. Kirjaimellisesti istun sänkyni päällä ja ajatukset pyörivät ensimmäiset kaksi tuntia päässä. Seuraavaksi saatan vuodattaa pari kyyneltä. Ehkä vedän kerran itseäni turpaan. Sitten vain istun auringon nousuun saakka ja odotan. Mitä? Istun vain ja odotan. Kun kello on tietyn verran nousen ja lähden lenkille. Juoksen reitin, ja palaan takaisin himaan. Syön ja menen kouluun. Odotan ensimmäisen tunnin, toisen, kolmannen, ruokailu, neljäs, viides, kuudes, kotiin. Polje iso ylämäki. Tee läksyt. Istu ja odota. Älä syö - et ansaitse sitä. Ajattele, itke, lyö, istu ja odota. On pian jo seuraava päivä, sama toistuu.
Vihaan seuraavaa päivää, rakastan yötä. Hetkeksi pois. Koulu = täynnä auktorittien tiedostamia opettajia ja ilkeitä tyttöjä. Harrastukset pelottaa. Mutta terapia, ei mulla ole muuta. Olen kuitenkin tottunut pahaan oloon. Se olen minä. Rakastan ja vihaan sitä, mutta päätin elää sen kanssa. En uskalla luopua siitä, koska se tekee minusta erilaisen ja antaa minulle luovuutta jota en edes kuvitellut saavani. Olen päättänyt että en kuole, koska mielihyvää minulle tuottaa se että kidutan itseni loppuun saakka. Ja nyt kirjoitettuna se tuntuu vielä ihanammalta. Tahdon kiduttaa itseni, monta pitkää vuotta. KIDUTUSTA. Pitkät lenkit ja syömättömyys =