Onko lukijoilla kokemusta syyllisyydentunteesta? Jos olet tehnyt toista ihmistä kohtaan jotain todella törkeää ja alhaista miten syyllisyydentunteen kanssa voi elää? Miten siitä pääsee irti, vai pääseekö koskaan? Riittääkö pelkkä pahoittelu?
Pystyykö ihminen, joka on toista verisesti loukannut selittämään asiat itselleen aina parhaiten päin, toisinsanoen selittämään itsensä syyllisyydestä eroon? Eikö selittely silloin juuri ole merkki syyllisyydestä?
Nousevatko vanhat asiat esiin uudelleen?
Veljeni joutui avovaimonsa pettämäksi ja tylysti jätetyksi, kun jäi rysänpäältä kiinni. Pikkuveljeni hajosi henkisesti täysin pirstaleiksi, koska ei osannut millään tasolla odottaa puukkoa selkään. En osannut oikein muuten lohduttaa, kuin sanomalla:
"Jos hän ei koskaan ymmärrä, miten sinulle teki, sääli häntä. Jos hän joskus ymmärtää, silloin hän vasta sääliä tarvitseekin"
Kirjoittakaa kokemuksianne, kiitos etukäteen!
Pystyykö ihminen, joka on toista verisesti loukannut selittämään asiat itselleen aina parhaiten päin, toisinsanoen selittämään itsensä syyllisyydestä eroon? Eikö selittely silloin juuri ole merkki syyllisyydestä?
Nousevatko vanhat asiat esiin uudelleen?
Veljeni joutui avovaimonsa pettämäksi ja tylysti jätetyksi, kun jäi rysänpäältä kiinni. Pikkuveljeni hajosi henkisesti täysin pirstaleiksi, koska ei osannut millään tasolla odottaa puukkoa selkään. En osannut oikein muuten lohduttaa, kuin sanomalla:
"Jos hän ei koskaan ymmärrä, miten sinulle teki, sääli häntä. Jos hän joskus ymmärtää, silloin hän vasta sääliä tarvitseekin"
Kirjoittakaa kokemuksianne, kiitos etukäteen!
Vastaukset 5
Vanhimmat
"Jos hän ei koskaan ymmärrä, miten sinulle teki, sääli häntä. Jos hän joskus ymmärtää, silloin hän vasta sääliä tarvitseekin"
Mielestäni erittäin hienosti sanottu ja allekirjoitan tuon täysin. Ikävä tuo veljesi tilanne...
Kiitos vastauksesta! Kyllä, on turhauttavaa ja sydäntä särkevää katsella vierestä toisen kärsimystä, kun itse ei voi tehdä mitään muuta kuin kuunnella.
Koko episodi tuli kaikille täysin puskista ja olimme koko perhe järkyttynyt. Kun velipoika soitti minulle täysin poissa tolaltaan, luulin ensin jonkun kuolleen. Veljeni avopuoliso vain luikki karkuun ja hoki mantraa, että hoidetaan nyt vain nopeasti kaikki asuntolaina-asiat yms. pois alta, että kumpikin voi jatkaa elämäänsä. Hän varmaan tarkoitti, että hän voi jatkaa ja jätti toisen siivoamaan sotkun.
Mutta ulkopuolisena minua vain kiinnostaa, voiko ihminen todella loukata toista ja kuvitella elämän jatkuvan normaalisti, kuin mitään ei olisi tapahtunut? Ymmärtäisin tuollaisen käytöksen 11-vuotiaalta joka leikkii nukkekodilla, mutta vaikea käsittää 29 vuotiaan käyttäytyvän noin. (Paitsi henkisesti täysin epäkypsän tai jonkin asteisesta persoonallisuushäiriöstä kärsivän)
En siis ole laittamassa mitään pyhimyksen sädekehää veljeni päähän, mutta hän on yksi hyväsydämisistä ihmisistä jonka tiedän. Ei hän ihan tuollaista olisi ansainnut. Eroaminen on aina surullista ja rankkaa, mutta ei sitä pitäisi ihan kai noinkaan tehdä. Vain häipyä ja olettaa, että muut siivoavat sotkut.
Omalla kohdallani kävi vähän samalla tavalla. Kyseessä oli henkisesti sairas ihminen. Hän ei tuntenut tekevänsä mitään väärää eikä hän välittänyt kenestäkään muusta kuin itsestään. Anteeksipyyntöä en odota kun tiedän ettei hän sellaiseen edes pysty. Tällaiset ihmiset tekevät samat asiat aina vaan uudelleen koska se on heidän tapansa selviytyä ja tukahduttaa kokemansa paha olo. Nämä ovat myös mestariselittäjiä jotka puolustelevat tekojaan täysin järjettömillä väitteillä ja suuttuvat mikäli heitä arvostellaan tai narautetaan valheellisista puheista. Ihmisiä vaan valitettavasti on niin moneen junaan ja tällaisten kokemusten seurauksena tuntee itsensä varautuneeksi ja sellaiseksi ettei uskalla enään luottaa toisiin. Kun oikeasti pyytää anteeksi törkeää tekoaa niin silloin ei enään selitellä eikä keksitä mitään tekosyitä vaan ollaan nöyränä. Selittely on merkki siitä että pyrkii kiemurtelemaan syyllisyydestään ja pahasta olostaan eroon.
En tiedä mitä muuta tähän todeta. Tällaisia ajatuksia vaan heräsi.
Kuulostaa kyllä erittäin ikävältä, enkä tiedä miten itse kestäisin vastaavaa tilannetta veljesi asemassa. Toivottavasti hän ajan kanssa tuosta toipuu, vaikka helppoa se ei varmasti tule olemaan.
Luulen että parhaiten hänelle avuksi vain olemalla mukana arjessa ja muistuttamalla tarvittaessa hänen tärkeydestään sinun ja mahdollisesti muiden läheistenne elämässä yms. Itsellänikin on sisko, joka ollut tukena aina tarvittaessa ja se merkitsee minulle valtavan paljon.
Valitettavan moni ei näe omaa napaansa pidemmälle ja heillä ei ole kykyä/halua empaattisuuteen. Tämä ihan yleisenä, koska en henkilöitä tunne. Mutten siis ole kovin yllättynyt että tällaista tapahtuu.
**Mutten siis ole kovin yllättynyt että tällaista tapahtuu***
Tuntuu siltä, että tämä nykyajan minäminäminäminä-asenne näkyy ihan kaikkialla. Ehkäpä tämä on taas niitä kohtia, missä pitäisi antaa vain anteeksi, koska ihminen ei näköjään tiedä mitä toiselle tekee.
Mutta, vaikka tuollaiset ihmiset eivät välttämättä tunne syyllisyyttä, niin he yleensä ajautuvat vain murheesta murheeseen. Ja aiheuttavat sen ihan itse.