Kirjoitan tarinani tänne, omien tuntojeni purkamiseksi, muiden ihmisten auttamiseksi ja ihmisten sekä vanhempien herättämiseksi. Tarinani on niin tosi, että saattaapi joku minut tunnistaakin, mutta enää en siitä välitä. :) Tällä hetkellä olen 20 vuotias avosuhteessa elävä naisen alku,
mutta tarinani alkaa jo ala-aste iästä. Asuin pienessä kylässä, joka kylläkin 5km päässä kaupungista. Silti ympyrät ovat/olivat siellä pienet, kaikkien kanssa oli tultava toimeen ja olla tekemisissä enemmän tai vähemmän halusit tai et. Kaupunkiin ei tuossa iässä juurikaan päässyt huonojen yleistenkulkuyhteyksien vuoksi. Myös vanhemmat tunsivat kaikki toisensa. No ala-asteella ajaduin erään tytön kanssa, Maria, erimielisyyksiin, koska en ollut aina joka asiasta samaa mieltä, ainakin näin koen asian itse. Siinä enemmän tai vähemmän sitten välillä tapeltiin ja välillä yritin kaveeratakin kun pakko tekemisiskin oli olla. Muuten tulin ihan toimeen muiden kanssa, ja minulla oli ns.2 bestistä joiden kanssa pää asiassa liikuin.
Jatketaan tarinaa hyppäämällä ylä-asteelle, seiskaluokalle. Uusi koulu josta en tuntenut kuin 2 ihmistä ennestään (kaupungissa 2 ylä-astetta ja halusin toiseen kuin ala-astekaverit musiikkiin erikoistumismahdollisuuden vuoksi). Sain uusia ystäviä uudesta koulusta kyllä, sosiaalinen ja puhelias kun olen aina ollut. Yhteydet silti useampaan ala-astekaveriin jatkuu yhteisen liikunta harrastuksen myötä, välit tietenkin käristyvät Marian kanssa nyt kun ei tarvitse välttämättä olla tekemisissä, korkeintaan vain nähdä harjoituksissa. Erittäin hyvä juttu ajattelin. Sitten harjoituksissa tämä Maria ja hänen äitinsä, joka oli huoltajamme joukkueessa, alkoivat sorsia minua. Syy, äitini toi mies ystäväänsä katsomaan harjoituksiamme. Marian äiti puhui kylällä äidistäni huorana (äiti kyllä petti isääni, mitä en hyväksy mutta minkäs minä tein) , ja tytär mustamaalasi minua harjoituksissa ja kylällä kertomalla juttuja mitkä eivät pitäneet paikkansa. mm. että olin puhunut pahaa ihmisistä joista pidin kovasti. Tuli siis sotkuja, osan sai selvitettyä osaa ei. Joukkueeni ja kyläläiset suurin osa ei enää uskaltaneet olla tekemissä kanssani, selkäänhän ne olis Marialta saanut samal lail ku minä.
Ja pahin mahdollinen, veljeni teki itsemurhan. Siitä lähti jutut jotka levisivät minusta, että olen pikku huora, mielisairas ja puhun paskaa kaikista leviämään 4 kunnan leveydeltä. Sen jälkeen multa hävis lähes poikkeuksetta kaikki ystävät kuin kusi lumeen, ja mulla meni hirveen kauan että pystyin luottamaan kehenkään, mikä huononsi välejä pariin jääneeseenkin ystävään. Myös sukulaiset hävis vanhempien avioeron ja veljen takia, eivät enää tunnistaneet kaupoissa, välttelivät.
Vielä 20- vuotiaanakin törmään tilanteisiin kun yritän tutustua uuteen ihmiseen, ensin menee hyvin, sit kun sanon nimeni ja juttelu etenee, henkilö tajuaa yhtäkkiä kuka olen ja jutut joita kuullut minusta vuosien takaa, ja homma rapistuu kasaan. Edelleenkin olen epäluuloinen ihmisten suhteen, ja mietin mitähän tuokin on kuullut musta, olen epävarma etenkin kotipaikkakunnallani (miehen kotipaikkakunta eri juttu koska kukaan ei tunne, ja tulen ihmisten kanssa tosi hyvin juttuun, uskallan olla oma itseni koska ei ole ennakkoluuloja ihmisillä) ja mieten turhankin usein muiden ihmisten mielipiteitä.
Edelleen on vain pariystävää jäänyt tuolta ajalta, uudet suhteet kotipaikkakunnilla ei onnistu koska minut tunnistetaan, mutta onneksi on hyvä mies ja parisuhde, hyvä suhde molempiin vanhempiin ja nykyiseen isäpuoleen. Nyt jatko-opintoihin haku pois omalta paikkakunnalta, niin ehkei tarvitse tätä leimaa enää kauaa kantaa :)
Onneksi tiedän nykyään sen, että vika ei ollut tuolloin mussa ja mua kohtaan tehtiin tosi väärin, ja vaikka itse typeryyksiä epätoivoisena teinkin niin voin puhtaasti vannoa että ketään en kuitenkaa koskaan loukannut, kuten mua loukattiin, ennemminkin itseäni loukkasin. Ja nyt mun ei tarvi baareis mennä pyytämää keltää anteeksi tekojani kuten mulle jotkut tulevat puhdistamaan omaa tuntoaan. Hatun nosto heille,ja anteeksi anto muttei unohdus, sillä ystävyyttä ei sen jälkeenkään enää rakenneta.
Tulipas tästä kiihtyneempi kuin uskoin :D
mutta tarinani alkaa jo ala-aste iästä. Asuin pienessä kylässä, joka kylläkin 5km päässä kaupungista. Silti ympyrät ovat/olivat siellä pienet, kaikkien kanssa oli tultava toimeen ja olla tekemisissä enemmän tai vähemmän halusit tai et. Kaupunkiin ei tuossa iässä juurikaan päässyt huonojen yleistenkulkuyhteyksien vuoksi. Myös vanhemmat tunsivat kaikki toisensa. No ala-asteella ajaduin erään tytön kanssa, Maria, erimielisyyksiin, koska en ollut aina joka asiasta samaa mieltä, ainakin näin koen asian itse. Siinä enemmän tai vähemmän sitten välillä tapeltiin ja välillä yritin kaveeratakin kun pakko tekemisiskin oli olla. Muuten tulin ihan toimeen muiden kanssa, ja minulla oli ns.2 bestistä joiden kanssa pää asiassa liikuin.
Jatketaan tarinaa hyppäämällä ylä-asteelle, seiskaluokalle. Uusi koulu josta en tuntenut kuin 2 ihmistä ennestään (kaupungissa 2 ylä-astetta ja halusin toiseen kuin ala-astekaverit musiikkiin erikoistumismahdollisuuden vuoksi). Sain uusia ystäviä uudesta koulusta kyllä, sosiaalinen ja puhelias kun olen aina ollut. Yhteydet silti useampaan ala-astekaveriin jatkuu yhteisen liikunta harrastuksen myötä, välit tietenkin käristyvät Marian kanssa nyt kun ei tarvitse välttämättä olla tekemisissä, korkeintaan vain nähdä harjoituksissa. Erittäin hyvä juttu ajattelin. Sitten harjoituksissa tämä Maria ja hänen äitinsä, joka oli huoltajamme joukkueessa, alkoivat sorsia minua. Syy, äitini toi mies ystäväänsä katsomaan harjoituksiamme. Marian äiti puhui kylällä äidistäni huorana (äiti kyllä petti isääni, mitä en hyväksy mutta minkäs minä tein) , ja tytär mustamaalasi minua harjoituksissa ja kylällä kertomalla juttuja mitkä eivät pitäneet paikkansa. mm. että olin puhunut pahaa ihmisistä joista pidin kovasti. Tuli siis sotkuja, osan sai selvitettyä osaa ei. Joukkueeni ja kyläläiset suurin osa ei enää uskaltaneet olla tekemissä kanssani, selkäänhän ne olis Marialta saanut samal lail ku minä.
Ja pahin mahdollinen, veljeni teki itsemurhan. Siitä lähti jutut jotka levisivät minusta, että olen pikku huora, mielisairas ja puhun paskaa kaikista leviämään 4 kunnan leveydeltä. Sen jälkeen multa hävis lähes poikkeuksetta kaikki ystävät kuin kusi lumeen, ja mulla meni hirveen kauan että pystyin luottamaan kehenkään, mikä huononsi välejä pariin jääneeseenkin ystävään. Myös sukulaiset hävis vanhempien avioeron ja veljen takia, eivät enää tunnistaneet kaupoissa, välttelivät.
Vielä 20- vuotiaanakin törmään tilanteisiin kun yritän tutustua uuteen ihmiseen, ensin menee hyvin, sit kun sanon nimeni ja juttelu etenee, henkilö tajuaa yhtäkkiä kuka olen ja jutut joita kuullut minusta vuosien takaa, ja homma rapistuu kasaan. Edelleenkin olen epäluuloinen ihmisten suhteen, ja mietin mitähän tuokin on kuullut musta, olen epävarma etenkin kotipaikkakunnallani (miehen kotipaikkakunta eri juttu koska kukaan ei tunne, ja tulen ihmisten kanssa tosi hyvin juttuun, uskallan olla oma itseni koska ei ole ennakkoluuloja ihmisillä) ja mieten turhankin usein muiden ihmisten mielipiteitä.
Edelleen on vain pariystävää jäänyt tuolta ajalta, uudet suhteet kotipaikkakunnilla ei onnistu koska minut tunnistetaan, mutta onneksi on hyvä mies ja parisuhde, hyvä suhde molempiin vanhempiin ja nykyiseen isäpuoleen. Nyt jatko-opintoihin haku pois omalta paikkakunnalta, niin ehkei tarvitse tätä leimaa enää kauaa kantaa :)
Onneksi tiedän nykyään sen, että vika ei ollut tuolloin mussa ja mua kohtaan tehtiin tosi väärin, ja vaikka itse typeryyksiä epätoivoisena teinkin niin voin puhtaasti vannoa että ketään en kuitenkaa koskaan loukannut, kuten mua loukattiin, ennemminkin itseäni loukkasin. Ja nyt mun ei tarvi baareis mennä pyytämää keltää anteeksi tekojani kuten mulle jotkut tulevat puhdistamaan omaa tuntoaan. Hatun nosto heille,ja anteeksi anto muttei unohdus, sillä ystävyyttä ei sen jälkeenkään enää rakenneta.
Tulipas tästä kiihtyneempi kuin uskoin :D
Vastaukset 1
Vanhimmat
Juu.mäkin riitelin monta vuotta yhen mun vanhan kamun kans mut sit se yhtäkkiä sano et oonko enään vihanen sille ja sit sanoin et en ja me oltiin taas kavereita =) ja luvattiin toisille ettei koskaan enään riidellä ja sanoin sille et haluan olla sovussa =) ja niin haluu sekin..kyl säkin saat niit ystävii =)ihan varmasti..jep.mä oon 18 ja ny lähden 4 viikoksi siivoomaan yhelle koululle en mitenkään jaksais ja yleensä oon aina useesti väsyny...joo mut pakko kai se on jaksaa jotenkin ja sit mä vaan aattelen et miten mä pystyn siel siivoomaan kun mua nolottaa kun siivoon ja kaikki tuijottaa mua siis aivan kauheeta mennä nyt sit 4 viikoks sinne siivoon kun en tiedä et miten kaikki ihmiset suhtautuu muhun....yleensä oon kauheen jännittynyt outojen ihmisten seurassa ja nyt mä tulen varsinkin olemaan jännittynyt kun mun pitää siivota amiksessa ja julkisella paikalla oikeesti saan paniikki kohtauksen sit ku meen sinne mua rupee ahistaan siel ihan varmasti kun siivoon outojen ihmisten katsellessa ja tuijottaessa mua mulla herää kysymyksiä mitä kaikki ajattelee musta..ja sit et miten mä kehtaan siivota siel? mitä jos kaikki tuijottaa mua? mitä jos kaikki nauraa mulle? help...jos mä jotenkin täst 1kk selviydyn siel niin on ihme