Ompa viime aikoina tullut ajateltua paljon.. kaikenlaista... Jotain on tapahtumassa... Jotain jota en olisi ikipäivänä uskonut todeksi...
Olen ilmeisesti raskaana. Noin. Ensimmäistä kertaa myönnän sen itselleni. Ja tähän vaadittiin paljon. Tähän asti olen vain kieltänyt sen itseltäni ja uskotellut vaikka mitä muuta. Typeräksi tässä tuntee itsensä. Minkäs teet. Enää tässä vaiheessa.
Nyt jälkeenpäin ajateltuna raskauden todennäköisiä merkkejä on ollut jo pidemmän aikaa. Menkkoja ei ole näkynyt eikä kuulunut. Itseasiassa tarkemmin ajatellen ei ehkä tammikuun jälkeen kertaakaan. Mulla on aikasemmin joskus jäänyt menkkoja väliin stressin takia, siispä vain sivuutin asian kummemmin ajattelematta ja raskaustestiä tekemättä.
Alkuvuodesta kärsin vatsaflunssasta. Tai sitä luulin sen olevan, kaikenmoisia viruksia kun sitä silloin oli liikkeellä ja vaikka kuinka moni kaverikin oli enemmän tai vähemmän kipeänä. Varmaankin kuukauden ajan oli erinäistä heikottavaa oloa. Jonain päivänä oli parempi olo, jonain toisena taas oksentelin ja ripuloin useaan otteeseen päivän aikana. Parin tunnin välein piti syödä vähän kerralla, muuten tuli huono olo ja taas oltiin pää vessanpytyllä. Kai assosiaatiosta johtuen, wc-raikastimen haju rupesi etomaan ja pahasti. Pelkkä vessaan meno saattoi laukaista oksennusrefleksin. Puhumattakaan hampaiden pesusta. Hammasharjalla ei voinut kunnolla koskea takahampaisiin, aloin kakomaan heti. Kaiken päälle oli tosiaan flunssaa samaan aikaan, siksi ei epäilykset taaskaan heränneet sen kummemmin. Yskän takia jouduin röhimään kurkusta sitkeää limaa ulos - joka useimmiten johti oksentamiseen.
Nännien tuntoherkkyys kasvoi. Rintsikat tuntui hieman ahtaalta. Rintani ovat muutenkin suuret - D75 - joten ajattelin vain että täytyypä käydä ostamassa uusia tukevampia rintsikoita, vanhat jo sen verran kulahtaneet ettei meinaa kunnolla päällä pysyä. Nyt jälkikäteen ajateltuna viimeistään tässä vaiheessa olis pitäny herätä todellisuuteen ja tajuta että turhaa syyttää kulahtaneita rintsikoita. Mutta kun ei niin ei.
Joskus alavatsa navan alapuolella tuntui melkein kovalta, kiinteältä. Pikku hiljaa housujen valitseminen muuttui vaikeaksi - reisistä saattoi olla sopivat mutta vyötärönapin tai vetskarin kiinnisaamiseen tarvitsi jo keskittyä. Ja kuinka ollakaan, sivuutin taas tämänkin vain ajatuksella - olen varmaan lihonut vaihteeksi.
Tämä kaikki tuntuu aivan naurettavalta nyt ajateltuna. Miten ihmeessä ei ihminen voi tajuta aikasemmin? Miksi sitä vaan uskottelee itselleen jotain aivan muuta?
Viimein heräsin todellisuuteen. Aloin tuntea vatsassani jotain. Ensin vain jotain pientä pulputusta - jonka tietysti ajattelin johtuvan ruoansulatusvaivoista. Kunnes nuo pulputukset voimistuivat. Nykyään potkut jopa joskus näkyy. Vessassa täytyy käydä mahdottoman usein, pissattaa vähän väliä. Kuin pisteenä iin päälle rinnoistani vuotaa joskus tippa tai pari jotain kirkasta tai hieman sameaa nestettä.
Tänä viikonloppuna tuli valvottua avomieheni kanssa melkein kokonainen yö. Keskustelimme aiheesta - ei kovin iloisin mielin. Raskaus ei ole kovinkaan toivottu tapaus tähän elämäntilanteeseemme. Olen 21 ja mieheni 23. Asumme pienessä opiskelijakaksiossa.
Vaihtoehtoja on tullut harkittua laidasta laitaan. Abortti on todennäköisesti myöhäistä tässä vaiheessa. Toisaalta en haluaisi rangaista uutta elämänalkua meidän tilanteemme takia. Siispä tuli mieleeni myös lapsen antaminen adoptoitavaksi. Kaipaisin siitä vaan enemmän tietoa. Meillä itsellämmekään ei ole mitään lapsia vastaan, mutta tämänhetkisessä tilanteessamme ei ole lapselle tilaa - ikävää mutta totta.
Kiitos Sinulle, joka jaksoit lukea tarinani loppuun asti. Tuplakiitokset Sinulle, joka lisäksi jaksat kertoa omia kokemuksiasi tai jopa informoida minua esimerkiksi adoptiokäytännöistä.
Asiattomat vastaukset voit jättää kirjottamatta. Kiitos.
Olen ilmeisesti raskaana. Noin. Ensimmäistä kertaa myönnän sen itselleni. Ja tähän vaadittiin paljon. Tähän asti olen vain kieltänyt sen itseltäni ja uskotellut vaikka mitä muuta. Typeräksi tässä tuntee itsensä. Minkäs teet. Enää tässä vaiheessa.
Nyt jälkeenpäin ajateltuna raskauden todennäköisiä merkkejä on ollut jo pidemmän aikaa. Menkkoja ei ole näkynyt eikä kuulunut. Itseasiassa tarkemmin ajatellen ei ehkä tammikuun jälkeen kertaakaan. Mulla on aikasemmin joskus jäänyt menkkoja väliin stressin takia, siispä vain sivuutin asian kummemmin ajattelematta ja raskaustestiä tekemättä.
Alkuvuodesta kärsin vatsaflunssasta. Tai sitä luulin sen olevan, kaikenmoisia viruksia kun sitä silloin oli liikkeellä ja vaikka kuinka moni kaverikin oli enemmän tai vähemmän kipeänä. Varmaankin kuukauden ajan oli erinäistä heikottavaa oloa. Jonain päivänä oli parempi olo, jonain toisena taas oksentelin ja ripuloin useaan otteeseen päivän aikana. Parin tunnin välein piti syödä vähän kerralla, muuten tuli huono olo ja taas oltiin pää vessanpytyllä. Kai assosiaatiosta johtuen, wc-raikastimen haju rupesi etomaan ja pahasti. Pelkkä vessaan meno saattoi laukaista oksennusrefleksin. Puhumattakaan hampaiden pesusta. Hammasharjalla ei voinut kunnolla koskea takahampaisiin, aloin kakomaan heti. Kaiken päälle oli tosiaan flunssaa samaan aikaan, siksi ei epäilykset taaskaan heränneet sen kummemmin. Yskän takia jouduin röhimään kurkusta sitkeää limaa ulos - joka useimmiten johti oksentamiseen.
Nännien tuntoherkkyys kasvoi. Rintsikat tuntui hieman ahtaalta. Rintani ovat muutenkin suuret - D75 - joten ajattelin vain että täytyypä käydä ostamassa uusia tukevampia rintsikoita, vanhat jo sen verran kulahtaneet ettei meinaa kunnolla päällä pysyä. Nyt jälkikäteen ajateltuna viimeistään tässä vaiheessa olis pitäny herätä todellisuuteen ja tajuta että turhaa syyttää kulahtaneita rintsikoita. Mutta kun ei niin ei.
Joskus alavatsa navan alapuolella tuntui melkein kovalta, kiinteältä. Pikku hiljaa housujen valitseminen muuttui vaikeaksi - reisistä saattoi olla sopivat mutta vyötärönapin tai vetskarin kiinnisaamiseen tarvitsi jo keskittyä. Ja kuinka ollakaan, sivuutin taas tämänkin vain ajatuksella - olen varmaan lihonut vaihteeksi.
Tämä kaikki tuntuu aivan naurettavalta nyt ajateltuna. Miten ihmeessä ei ihminen voi tajuta aikasemmin? Miksi sitä vaan uskottelee itselleen jotain aivan muuta?
Viimein heräsin todellisuuteen. Aloin tuntea vatsassani jotain. Ensin vain jotain pientä pulputusta - jonka tietysti ajattelin johtuvan ruoansulatusvaivoista. Kunnes nuo pulputukset voimistuivat. Nykyään potkut jopa joskus näkyy. Vessassa täytyy käydä mahdottoman usein, pissattaa vähän väliä. Kuin pisteenä iin päälle rinnoistani vuotaa joskus tippa tai pari jotain kirkasta tai hieman sameaa nestettä.
Tänä viikonloppuna tuli valvottua avomieheni kanssa melkein kokonainen yö. Keskustelimme aiheesta - ei kovin iloisin mielin. Raskaus ei ole kovinkaan toivottu tapaus tähän elämäntilanteeseemme. Olen 21 ja mieheni 23. Asumme pienessä opiskelijakaksiossa.
Vaihtoehtoja on tullut harkittua laidasta laitaan. Abortti on todennäköisesti myöhäistä tässä vaiheessa. Toisaalta en haluaisi rangaista uutta elämänalkua meidän tilanteemme takia. Siispä tuli mieleeni myös lapsen antaminen adoptoitavaksi. Kaipaisin siitä vaan enemmän tietoa. Meillä itsellämmekään ei ole mitään lapsia vastaan, mutta tämänhetkisessä tilanteessamme ei ole lapselle tilaa - ikävää mutta totta.
Kiitos Sinulle, joka jaksoit lukea tarinani loppuun asti. Tuplakiitokset Sinulle, joka lisäksi jaksat kertoa omia kokemuksiasi tai jopa informoida minua esimerkiksi adoptiokäytännöistä.
Asiattomat vastaukset voit jättää kirjottamatta. Kiitos.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Hei!
Jos tosiaan päädytte siihen tulokseen, että ette itse voi pitää lasta, on adoptio ehdottomasti suositeltava vaihtoehto. Lapsenne saa hyvän kodin ja rakastavat vanhemmat, jotka ovat kenties vuosikausia toivoneet lasta perheeseensä. Käytännön informaatiota voit tiedustella Pelastakaa lapset ry:stä, he hoitavat kotimaisia adoptioita. Asiasta kannattaa ottaa jo etukäteen selvää, varsinaista päätöstä ei tarvitse (eikä saakaan) tehdä ennen kuin vauva on kahden kuukauden ikäinen. Tässä vielä yhteystiedot Helsingin pela:an. Onnea vaikean ratkaisunne tekemisessä!
Pelastakaa Lapset - Rädda Barnen
Ruoholahdenkatu 22, PL 177
00181 Helsinki
Puh. 09-4135 5400
Fax 09-4135 5444
info @pela.fi
Kannattaa miettiä kuitenkin, josko lapsen voisitte pitää.
Lapsi on osa teitä, aina.
Aikanaan hän tulee etsimään teidät (18v.).Ihmisellä on syväänjuurtunut halu tietää, mistä olen tullut? Miksi vanhemmat eivät voineetkaan minua pitää, millaiseen sukuun kuulun jne...?
Onneksi teillä on aikaa miettiä, vielä lapsen syntymänkin jälkeen. Voi olla että rakastutkin lapseen ja ne esteet jotka tuntuivat ylipääsemättömiltä, eivät enää olekaan sitä.
Toisaalta jos ette voikaan itse pitää lasta, Suomessa on todella valtavan pitkät kotimaiset adotiojonot. Lapsi saisi varmasti rakastavan kodin jostain. Te voitte itse esittää esim. toiveita millaiseen perheeseen lapsenne annettaisiin. Jossain määrin toiveitanne tultaisiin huomioimaan.
Onnea valitsemallenne tielle. Toivottavasti et "abortoisi" lasta. Lapsi on jo noin iso (liikkeet), hän on elävä pikkuihminen...älä riistä hänen henkeään. Pitäkää itse tai antakaa adotioon. Elämä on aina arvokas.
Halauksin
3.n äiti, sekä yhden enkelilapsen äiti.
Hei,
oletpa vaikeassa tilanteessa. Sanoit ettei teillä ole juuri nyt tilaa lapselle. Mitäköhän tarkoitit sillä? Itse tulkitsin sen viestisi perusteella niin, että olette molemmat vielä opiskelijoita ja taloudellinen tilanne on tiukka...?
Minulla on kokemuksia molemmista ja olen kahden pojan äiti. Lyhyesti: opiskelu ja lapsi ei ole mahdoton yhdistelmä, mutta voi olla hankala riippuen siitä mitä opiskelet. Jos opintosi vaativat lähinnä lukemista, tenttimistä ja luennoilla olemista on lapsen sovittaminen tähän kuvioon aivan mahdollista.(Itse opiskelen alaa, jossa pitäisi olla kokoajan tekemässä projekteja eikä 8tuntia päivässä tahdo läheskään aina riittää, lisäksi pitäisi luoda elintärkeitä kontakteja hillumalla milloin missäkin iltatilaisuudessa -lähes mahdotonta lapsen kanssa.) Muista, että opiskelijakin voi pitää äitiyslomaa. Onko teillä sukulaisia tai avuliaita ystäviä siinä lähistöllä? Jos on, niin siitä on valtaisa apu. (Minulla ei ole ollut mitään näistä.......) Kun teitä on enemmän olette oikeutettuja suurempaan asuntoon ja perheenä saatte yleistä asumistukea.
Köyhyys. Meillä on tällä hetkellä erittäin tukala taloudellinen tilanne. Mieheni ei ole yllättäen tienannut lähes mitään koko kevään aikana (freelance työläinen) ja itse olen minimiäitiyspäivärahalla. Erinäisistä syistä johtuen emme saa oikein mitään tukia... Välillä ollaan hermot piukeina ja elämä tuntuu melkein musertavalta, mutta välillä taas melkein naurattaa tämä mahdoton tilanne -hieman valoa on onneksi näkyvissä tunnelin päässä.
Kaikista hankaluuksista johtuen olen useammankin kerran "harmitellut" huonoja valintojani. Mutta -elämässä mikään ei ole varmaa, joten turha murehtia muita mahdollisia mahdollisuuksia, parasta on iloita siitä mitä on!
Minullakin ovat opinnot jo ihan loppupuolella, joten vuoden parin päästä pääsen töihin ja silloin elämäntilanteemme onkin jo aivan toinen ja työantajallekin voin ilmoittaa, että lapset (ne ihanat ja suloiset) on jo tehty...
Muutama vuosi sinne tai tänne ja hetkellistä rahattomuutta -sen kyllä kestää jos vain omaa rakkautta ja luovuutta... Teidän täytyy itse tietää onko teistä siihen. Minä olen kestänyt ja kasvanut (ja purrut hampaita yhteen). Jos kiinnostaa kirjoitella näistä (tai muista asioista) niin ilmoittaisitko sähköpostiosoitteesi, mieluusti jaan kokemuksiani.(oma sähköpostiosoitteeni on turhan paljastava, varsinkin kun omistan hyvin harvinaisen nimen, joten en viitsisi laittaa sitä tähän...)
sori jos hieman sekava teksti -yritän tässä samalla viihdyttää hieman kränää vauvaa....
Hei
Olen tullut isäksi vastaavanlaisessa tilanteessa, vieläpä saman ikäisenä. Ja pienessä kaksiossa... Kyllä se vanhemmuus onnistuu. Elämä toki muuttuu, mutta ei huonompaan.
Elämä kantaa kyllä. Ei se helppoa ole, niin en väitä, mutta vaikka et kovin paljoa kertonut, niin väitän että onnistuu, jos ei ole muita syitä kuin opiskelu ja se että rahaa on vähän.
Vaikka raskaus ei olisi vielä toivottu, sen voi muuttaa sellaiseksi. Ja sitten kun on nyytti käsivarsilla, niin asiat voivat näyttää ihan erilaisilta.
Mutta kun nyt kysyit, niin kunnan sosiaalitoimi tai Pelastakaa Lapset osaavat varmaan kertoa tuosta adoptoitavaksi antamisesta.
Synnytyksen jälkeen lapsen äidillä on vähintään kahdeksan viikon harkinta-aika, ennen kuin hän voi allekirjoittaa lopullisen suostumuksensa adoptioon. Jos lapsi on syntynyt avioliitossa tai isyys on vahvistettu, tarvitaan myös lapsen isän suostumus adoptioon.
Muista vanha sanonta: Kyllä lapsi tuo leivän tullessaan. Aikaisempina vuosikymmeninä lapset olivat aina yllätys, kun ehkäisystä ei ollut tietoakaan. Harva silti antoi lapsensa pois, sillä kyllä asiat aina lutviutuvat. Sinulla on alkupaniikki, joka menee ohi, kun alat katsella kaupoissa vauvanvaatteita.
Mulle kävi juuri noin: tajusin raskauden vasta, kun oli liian myöhäistä aborttiin. (tai olisi sen vielä saanut, mutta lapsi oli kuitenkin lapsi jo...) Meidänkin tilanteemme oli vaikea: itse olin valmistumassa, mies työtön. (nyt pienellä palkalla) Ei olisi ollut meidänkään elämäntilanteessamme tilaa lapsille - mutta lapsi päätti toisin.
Vaikutat normaalilta, järkevältä ihmiseltä, sinulla on elämänkumppani, et ole mikään
teini enää. Minun on hyvin vaikea uskoa, että kykenisit antamaan synnyttämäsi lapsen pois. Et ole vielä tottunut ajatukseen, että kohdussasi on tosiaan oma lapsesi, mutta kun se masu kasvaa ja liikkeet voimistuvat, alat todennäköisesti tuntea yhteyttä lapseesi ja kaivata häntä syliisi. No, en tietenkään voi luvata puolestasi, mutta niin kävi ainakin minulle...
Raha/opiskelupuoli järjestyy, kun järjestää. Aluksi voi olla tiukkaa, mutta tilanteet muuttuvat. Minulle lääkäri aikoinaan sanoi, että "kyllä tämä tästä vielä iloksi muuttuu". En heti uskonut, mutta niin kävi.
Ja jos tosiaan päädyt adoptioon, toivon vilpittömästi sinulle paljon voimia, sillä voimia tulet tarvitsemaan - loppuelämäsi ajan.
Entä jos et tulekaan raskaaksi, sitten kun aika on mielestäsi sopiva. Entä jos odottamasi lapsi jää ainoaksesi.
Sellaisiakin tapauksia on.
Pakko kertoa tämä tuttavan tarina, joka osoittaa sen ettei elämä aina ole itsemme suunniteltavissa.
Outi (nimi muutettu) tapasi miehensä 17-vuotiaana ja he avioituivat seuraavana vuonna. Molemmat opiskelivat ja Outi söi e-pillereitä. Raskaus sai kuitenkin alkunsa (ilmeisesti vatsataudin takia pillerit olivat jääneet imeytymättä). Periskunta ei "huomannut" raskauden alkua ennen kuin abortin tekeminen oli liian myöhäistä. Lapsi syntyi ja elämä jatkui, opiskeltiin, asuttiin välillä ulkomailla, työskenneltiin. Sitten tuli suunnitellun toisen lapsen aika - lapsi kuoli juuri ennen syntymäänsä. Samana vuonna Outilla todettiin kohtusyöpä ja kohtu, sekä munasarjat poistettiin. Nyt hän on tyytyväinen siitä, että heillä on yksi, jo aikuinen lapsi.
saada vielä uli 20:nnelläkin raskausviikolla, tosin iihen tarvitaan oikeuden päätös, mutta se on aika läpihuutojuttu, jos on vähänkin perusteita.
kuitenkin upeaa, jos kykenet ratkaisemaan asian adoption kautta. päätös tulee takuulla olemaan raskaampi, kuin abortti, mutta jos koet sen mahdolliseksi, niin ihailen valtavasti!
vaan anna pois sitä lastasi?
Miltä sinusta olisi tuntunut jos sinun äitisi olisi antanut sinut pois, vain sen syyn takia mitä sinä nyt yrität itsellesi selittää?
Eikö tunnukin tyhmältä?
Pidä vauvasi, voi olla sinun ainut? et voi tietää?
Ja kyllä te pärjäätte, vähän asenteen muutosta ja kaikki onnistuu, ihan varmasti! Ja kaiken vaivan ja valvotut yöt kuittaa kuitenkin sen pienen lapsen riemullinen hymy kun hän tunnistaa oman äidin kasvot, siinä on sinulla itselläsikin itku herkässä! jos annat sen vauvan pois, on se sama kuin kävisit amputoimassa jalkasi tai kätesi, sitä aavesärkyä ei kukaan poista, eikä sitä pahaa mieltä jonka siitä saat koko loppuelämäsi ajaksi!
Sinusta tulee invalidi, sinulta tulee aina puuttumaan osa! Puhumattakaan siitä pienestä ihmisestä joka aina tulee kärsimään pahaa mieltä, kun ei kelvannut omalle äidilleen, vaan äiti antoi pois! Mieti nainen !!!!!
En kirjoita tätä pahalla, vaan näin siinä käy!
Valinta on yksin sinun.
Vaikka raskautesi ei ole toivottu niin uskon että äidin rakkautesi herää viimeistään kun lapsi on syntynyt!
Minua kiinnostaisi tietää millainen on elämäntilanne johon lapsi ei mahdu?? Sanoit että olet 21 ja miehesi 23 ja asutte pienessä opiskelijakaksiossa. Mitä sitten? Onko sillä väliä missä asuu? Ensinnäkin Suomessa kaikki on oikeesti niin helppoa kun vertaa muihin maihin. Täällä raha virtaa kaikille vaikka ei tekisi mitään! Eli taloudellista puolta ei ainakaan tarvitse pähkäillä.
Ei se lapsi tarvitse muuta kuin hoivaa, rakkautta, ravintoa ja hellyyttä. Ulkoiset puitteet eivät lapselle merkitse mitään.
Eikä varsinkaan äidin ikä!
Ilmeisesti opiskelet. Olen aina ajatellut että miksiköhän niin monet ajattelevat että opiskelevat ja hankkivat ammatin ensin, saavat hyvän vakituisen työpaikan ja hankkivat asunnon, auton ym. Ja kaiken tämän jälkeen on lasten aika.
Ikää silloin voi olla jo 40 vuotta.
En tiedä ajatteletko itse ollenkaan noin...
Minä en henkilökohtaisesti itse käytä ehkäisyä vaan lapset tulevat sitten kun tulevat. Ensimmäinen ja tällä hetkellä ainoa syntyi reilu 9 kk naimisiin menon jälkeen.
MUTTA, jos päättäisin itse milloin lapsi tulee niin se olisi ehdottomasti nuorena! Ja vaikka opiskelujen lomassa! Useampikin. Opiskelujen kanssa on helppo joustaa. Mutta entäpä työelämä, pahimmassa tapauksessa menetät työpaikan raskauden takia.
Nuorena raskausaika sujuu yleensä helpommin.
Nuorena jaksat enemmän, olet energisempi!
Kun sitten joskus valmistut ja haet töitä niin lapset on jo "tehty"!
Kun ikätoverisi alkavat suunnitella lasten "hankkimista" niin sinun lapsesi ovatkin jo lentämässä pesästä! Ja sinulla koittaa "vapaus"! (esim.matkusteluun...)
Kun minä huomasin olevani raskaana olin aluksi hyvin masentunut, mutta tilanne meni muutamassa viikossa ohi. Ja lapsemme on oikeasti parasta mitä meille on ikinä tapahtunut! Minä olen kotona ja mieheni opiskelee.
Aluksi minulla oli monenlaisia nyt naurettavalta tuntuvia ajatuksia. Kuvittelin esim. että nyt kroppani on ikuisesti pilalla, ja en enää koskaan ole vapaa. Mutta, kroppani on oikeastaan parempi kuin ennen. Ja olen edelleenkin vapaa! Mutta tottakai pitää aina ottaa lapsi mukaan kaikkeen, mutta miksi ei haluaisi ottaa, hän on täysivaltainen perjeen jäsen.
Ulkomaillekin olemme päässeet, kun mieheni kävi vaihto-oppilaana. Lapsen kanssa saimme siitäkin reissusta irti ehkä enemmän kuin perheetön opiskelija...
Anna anteeksi jos menin pahasti hakoteille tässä jutussa. Halusin vain kertoa...
Vastauksen varsinaiseen kysymkseesi olet varmasti saanut jo.
t.nuori, kohta 2-vuotiaan vesselin äiti
http://ranneliike.net/keskustelu.php?act=rthrd&grpid=2&thrdid=661
Itse vain olin 15v ja silloinen poikaystäväni 20v. Tulin siis raskaaksi ja elämä meni aivan sekaisin! Vanhempani heittivät mut pihalle ja poikaystäväkin jätti.....asuin turvakodissa tän raskausajan, ja olin antamassa lapseni adoptoitavaksi. Vielä synnytyspöydällä olin varma tästä asiasta, mutta kun vauva annettiin syliini, se oli aivan jotain mieletöntä!!=) Se tunne on sanoinkuvaamaton! Tuskallisen projektin jälkeen sain pitää lapseni=) Tosin pahoitin varmasti jonkun mielen, joka odotti lasta kaikki valmiina.....Mutta sanonkin että mieti asiaa RAUHASSA ja päätä vasta sitten kun olet pitänyt lasta sylissäsi!! Muutin poikani kanssa heti sen jälkeen vuokra-asuntoon ja elämä lähti luistamaan vaikka välillä tiukkaa tekikin....pojan isä ei ole eikä välitä nähdä...Mutta nyt olen 26v ja poika 11v, enkä ole päivääkään katunut päätöstäni! Ja kyllä ne sukulaisetkin siitä leppyivät nähdessään vauvan=)