Olen koittanut jaksaa, nousta ylöspäin ja jatkaa, mutta en enää tiedä kauan jaksan.
En tiedä mistä aloittaisin. Terapiaan on kyllä varattu aika mutta siihen voi mennä kuukausia ennenkuin pääsen siihen ja minä tyhmänä kieltäydyin lääkkeistä vain sen takia että sillä hetkellä kun asiasta kysyttiin olin toiveikas ja luulin, että kaikki on hyvin.
Ongelmani on, että en vaan kestä vastoinkäymisiä. Nytkin olen itkenyt kaksi tuntia siitä kun nolasin itseni tänään kaksi kertaa julkisella paikalla.
Tämä on niin hankalaa ja sekavaa selittää.
En vaan jaksa enää mitään. Tahdon käpertyä peiton alle, en jaksa enkä pysty enää menemään opiskelupaikkaani, nolottaa liikaa. Tahtoisin koko kaupungista pois, mutta en voi tietyistä syistä muuttaa. Haluaisin uuden elämän koska nolottaa liikaa. Koko kaupunki on nähnyt tuhannet mokailuni, kaikki varmasti muistavat minut kaupungilla sinä nolona tyttönä. En pysty menemään bussiin sen väenpaljouden takia, ahdistaa.
En pysty syömään, en nukkumaan. Masennustestistäkin tuli vaikea masennus, mutta senhetkisen (iloisen ja hyvän) olotilan vuoksi ajattelin että ei ole mitään hätää. Koitan aina nostaa itseni ylös ja katsoa valoisaan tulevaisuuteen, mutta en vaan jaksa. Enkä tiedä miksi sen tänne tulin kertomaan edes.
Olen ihan normaalinnäköinen ja mukava ihminen, mutta silti olen yksin, ei ole ketään kelle voisi täysin avoimesti avautua tästä olosta ja ongelmista kun tiedän että niille naurettaisiin. Työnnän muutenkin ihmisiä pois luotani.
Olen täysin hyödytön tässä maailmassa ja ensimmäistä kertaa tahdon tappaa itseni. Minulla ei ole mitään merkitystä tässä maailmassa, ei paikkaa, olen nolannut itseni täysin koko kaupungin edessä ja tulevaisuuskaan tuskin mitään tuo. En jaksa enää olla yksin.
Mieliala heittelee, enkä tiedä mikä minua vaivaa... Jumala varmasti rankaisee minua koska mikään mihin ryhdyn elämässäni ei onnistu, ei mikään. Epäonnistun kaikessa ja lisääksi nolaan itseni.
Ehkä minun elämäni on sitten tarkoitettu tällaiseksi... mutta miksi??
En tiedä mistä aloittaisin. Terapiaan on kyllä varattu aika mutta siihen voi mennä kuukausia ennenkuin pääsen siihen ja minä tyhmänä kieltäydyin lääkkeistä vain sen takia että sillä hetkellä kun asiasta kysyttiin olin toiveikas ja luulin, että kaikki on hyvin.
Ongelmani on, että en vaan kestä vastoinkäymisiä. Nytkin olen itkenyt kaksi tuntia siitä kun nolasin itseni tänään kaksi kertaa julkisella paikalla.
Tämä on niin hankalaa ja sekavaa selittää.
En vaan jaksa enää mitään. Tahdon käpertyä peiton alle, en jaksa enkä pysty enää menemään opiskelupaikkaani, nolottaa liikaa. Tahtoisin koko kaupungista pois, mutta en voi tietyistä syistä muuttaa. Haluaisin uuden elämän koska nolottaa liikaa. Koko kaupunki on nähnyt tuhannet mokailuni, kaikki varmasti muistavat minut kaupungilla sinä nolona tyttönä. En pysty menemään bussiin sen väenpaljouden takia, ahdistaa.
En pysty syömään, en nukkumaan. Masennustestistäkin tuli vaikea masennus, mutta senhetkisen (iloisen ja hyvän) olotilan vuoksi ajattelin että ei ole mitään hätää. Koitan aina nostaa itseni ylös ja katsoa valoisaan tulevaisuuteen, mutta en vaan jaksa. Enkä tiedä miksi sen tänne tulin kertomaan edes.
Olen ihan normaalinnäköinen ja mukava ihminen, mutta silti olen yksin, ei ole ketään kelle voisi täysin avoimesti avautua tästä olosta ja ongelmista kun tiedän että niille naurettaisiin. Työnnän muutenkin ihmisiä pois luotani.
Olen täysin hyödytön tässä maailmassa ja ensimmäistä kertaa tahdon tappaa itseni. Minulla ei ole mitään merkitystä tässä maailmassa, ei paikkaa, olen nolannut itseni täysin koko kaupungin edessä ja tulevaisuuskaan tuskin mitään tuo. En jaksa enää olla yksin.
Mieliala heittelee, enkä tiedä mikä minua vaivaa... Jumala varmasti rankaisee minua koska mikään mihin ryhdyn elämässäni ei onnistu, ei mikään. Epäonnistun kaikessa ja lisääksi nolaan itseni.
Ehkä minun elämäni on sitten tarkoitettu tällaiseksi... mutta miksi??
Vastaukset 8
Vanhimmat
Jos mokailut seuraavat sinua, sinun kannattaisi nähdä asian humoristinen puoli ja nauraa sille, siten voit piristää monia ihmisiä kun masentuneena pahennat vain omaa mieltäsi. Kukaan ihminen ei ole hyödytön. Ystäviä saa lähes mistä vaan jos muistaa olla avoin ja oma itsensä. Ensin tulisi oppia näkemään mokat ja ongelmat sellaisina kuin ne on, ei liioitella tai paisutella, ennen kuin pystyy hyväksymään itsensä. Ja kun on oma itsensä, löytyy oikeita ystäviä.
Jos päättäisit lopettaa kaiken tähän, voisit missata niin paljon.
Itsekin olin yhdessä vaiheessa hyvin kyllästynyt kaikkeen ja kyllä itsekin mietin kuolemaa. Mutta nyt olen tutustunut niin ihaniin ihmisiin etten edes uneksisi itsemurhasta. Tosin en usko että koskaan tulisin tapaamaan muutamaa heistä kasvokkain, mutta voihan sitä ulkomaisellekin ystävälle uskoutua. Kyllä lähiympäristössä myös tulisi olla joku tukipiste. Minulla sattuu olemaan kaksi. En usko että enää saisin yhtä hyviä ystäviä kuin minulla nyt on, en osaa enää hankkia ystäviä kun on niin vaikeaa pitääkin niitä. Tosin osa heistä on muuttunut niin paljon etten haluaisi olla tekemisissä. Minulla on tällä hetkellä kaksi kaverisuhdetta joiden eteen tulisi tehdä jotakin.
Yksi ystäväni oli hyvin masentunut, halusin piristää häntä mutta ihastuinkin häneen ja lopulta sydämeni särkyi kun hän alkoi seurustella. Mutta nykyään hän voi paljon paremmin. Muutos tekee hyvää, voisit kokeilla jotakin uutta harrastusta tai ihmistä jolle voisit purkaa tunteitasi. Myös ihmisten kuunteleminen usein voi auttaa.
Itse olen saanut avun serotoniinilääkityksestä (escitalopram nyt).
Itselleen hyvää tekee se, joka tajuaa, että mieli voi sairastua ihan samalla tavalla kuin ihminen voi vaikkapa saada diabeteksen.
Ja jääkö joku vaan pohtimaan, että en ota lääkitystä diabetekseen, vaan olen urhea ja selviydyn muuten?
En ala juuri sinun tilannettasi pohtimaan, kun en siitä tarpeeksi tiedä. Mutta osa masennuksista ym. oireista on aivoperäisiä, esim. aivoissa on liian vähän välittäjäaineita, serotoniinia, dopamiinia ym. Eikä niitä synny sinne lisää pelkällä tahdonvoimalla.
Ympäristönvaihdos ei asiassasi auta; saat paeta koko loppuelämäsi.
Sinun pitää opetella myös armollisempi asenne itseäsi kohtaan. Veikkaanpa, että olet niin tarkka ihminen, että mokailet vähemmän kuin ihmiset keskimäärin, mutta kannat siitä suurempaa häpeää ja syyllisyyttä kuin ihmiset keskimäärin. Kestämätön yhtälö eikö?
Voimia sinulle ja muista auttaa itseäsi!!!!
Tuo nyt on ihan normaalia tiettyyn rajaan asti. Hae kavereita, juttele heille niin kohta et muista enää koko ongelmaa joka on hyvin pieni muutenkin. Kyllä monet on joutunu kärsimään paljon pahemmista asioista kuin siitä että nolaantuu helposti. Ihan turhasta masennut.
Kiitos kaikille vastauksista. Ennen osasin nauraa mokilleni, mutta sitten niitä tuli enemmän ja isompia.
ja Dr.Phil1: Onhan se helppoa netissä sanoa, että olen turhasta masentunut kun ei tunne minua.
Elämässäni on tapahtunut niin järkyttäviä juttuja, että ne varjostavat elämääni joka päivä. Ja niitä juttuja ei voi pieniksi sanoa.
Eikä niitä kavereita niin vain hankita, olen sosiaalinen, iloin ja avoin, mutta kun koitan tehdä tuttavuutta ei kukaan ole koskaan kiinnostunut tutustumaan minuun...
Yksinkertainen ratkaisu: Älä ota elämää tai itseäsi liian vakavasti. Jos asiat menee perseelleen joskus niin menkööt. Ei ihminen nyt voi jokaista virhettä jäädä miettimään, siinähän tulee hulluksi. Eikä kukaan pysty lukemaan ajatuksiasi. Teeskentelet vain kuin mitään ei olisi tapahtunut. Allekirjoittanut itse on myös kokenut elämän julman puolen ja ollut masentunut ja lopettanut ihmsisuhteita, kokenut itsensä ulkopuoliseksi sun muuta. Täällä sitä vielä ollaan ja yritetään opiskella vain eteenpäin.
Olisi kaikille parempi, kun et jakaisi noita "yritä enemmän" -neuvojasi.
Olet selvästikin riman alittaja, joka ei pysty kohtaamaan itseään ja omia tunteitaan. Vauhdilla vaan ohi ja eteenpäin, kun ahdistus nostaa päätään. No eteenhän ne tulevat jossakin vaiheessa.
Kaikki eivät ole "ei jokaista asiaa voi jäädä miettimään" -yksinkertaistajia.
Eli jos olet vastuullinen aikuinen, niin et vähättele toisten ongelmia, vaan yrität tukea. Olisiko liian vaikeaa tai muuten liikaa vaadittu?
Miten oikea tohtori philli tähän nyt liittyy? Loppujen lopuksihan asiat menee näin: Ihmiset kohtaavat ongelmia, jokainen. Joskus vaikeampia joskus vielä vaikeampia. Niitä mietitään hetki sitten suunnataan ajatuset toisaalle. Muuten ei tule mitään. Ei kaikkea voi murehtia. Mieti sitä tilannetta jos kaikki ihmiset maan päällä vetäytyisivät maan rakoon heti kun jotain "vähän noloa" tapahtuisi. Sillä ei ole paskan väliä mitä muut ajattelee. Ei kannata voivotella, koska jokainen valitsee itse sen mitä tekee ja loppujen lopuksi kaikki on vain kiinni korvien välistä.
Ei sun tarvi jaksaa yhtää mitää,anna vaa asioitten olla.Pääset paljo helpommalla.Jos jumala on olemassa niin se rankasee meitä kaikkia,usko pois.Me kaikki ollaan syntisiä ihmisiä,tavalla tai toisella,jotkut enemmän,jotkut vähemmän.Puhu ongelmistas psykologil tai vastaavalle,ei tarvi kuin terveyskeskukselle mennä ja se on siinä.
Ajattele asioita toiselta näkökulmalt,älä aina samalta!