Jos yksinäisyyden taustalla on pitkälti mt-ongelmat, eli eipä ole sitä kaverikuntaa kun on vuosikausia ollut masentunut ja täten itsetunto pohjalukemissa jatkuvalla syötöllä (eikä mikään sosiaalisen kanssakäymisen taituri muuteenkaan), niin alkaa tuntua että seurusteluyrityksistäkin taitaa olla enempi haittaa kuin hyötyä. Mikään ei ole hyvä, jos masentunut yrittää deitata normaalia ihmistä, niin tämä ei tajua mistään mitään ja pitää masentunutta ilottomana ja kyllästyttävänä. Jos yrittää tavata sairastajakollegaa, niin siitäpä vasta ihanat fiilikset tuleekin... hah.
Olen pari viikkoa työstänyt yhden masentujakollegan kanssa että alammeko seurustelemaan vai emme. Kumpikin narisee vain sitä että ei osaa toivoa enää mitään, ei osaa ehkä tunteakaan mitään ja on niin epävarma olo että tuleeko mistään enää mitään. Apatia valtaa ja auringottomuuskin ahdistaa. Olin jo jotenkin yrittänyt tsempata itseäni kuitenkin kohtaamaan tämän ihmisen kun oli sovittu tapaamisesta ja hän vaikutti jopa innokkaalta tapaamaan, kun yhtäkkiä tulee kylmä kyyti että ei hän haluakaan tavata kun ei halua mennä edes ovesta ulos.
Tällainen pyöritys että yritän jatkuvasti sopeutua aina vaan uusimpaan käänteeseen ei sovi minulle yhtään. En jaksa enää mitään vuoristorataa korvieni välissä. Tulin jätetyksi viime vuonna pitkästä suhteesta jossa miehellä oli vuosien varrella taipumusta raivokohtauksiin, eikä erityisen varmalta tuntunut sitäkään edeltäneessä suhteessa jossa miehellä oli myös mt-ongelmia. Koko elämäni ajan olen saanut sietää epävarmaa oloa läheisteni takia, ja olen sitä KURKKUANI MYÖTEN TÄYS! Lapsuudenkodissa oli jännittynyt ilmapiiri kun isä joi ja äiti häntä siitä vihasi. Tämänköhän takia sitten olen tahtomattanikin hakeutunut aina parisuhteisiin jossa ei voi täysin luottaa toiseen, pääasiassa sen vuoksi että hänellä on niin pahat latvapuolen ongelmat? Sitten ollaan yhdessä yksin. Sitten taas yksin. Ja vuoroin mitäkin, mutta loppujen lopuksi aina päädyn siihen jamaan että olen yksin. Jos niitä kavereita edes olisi niin ehkä en niin epätoivoisesti etsisi kumppania, mutta mistä ne tähän otat kun on vanha ämmä ja kaikilla on jo omat kaverinsa, eikä masentuneena jaksa tuputtaa väkisin itseään kenellekään.
Minulla masennuksen vuoksi eläkkeelle siirtyneenä ei ole oikeutta toivoa tervepäistä kumppania. Mutta kai minulla on oikeus edellyttää ettei mahdollinen kumppani tee olostani vieläkin pahempaa kuin se jo on? Onko masentuneet unohdettava kokonaan kun hakee seuraa? Tietysti ensisijaisesti pitäisi parantua itse ensin, mutta sitä ihmettä ei tapahdu, tai en millään eläkkeellä olisikaan.
Kumma kyllä kumpaakin pitkäaikaista kumppaniani ekoja kertoja tavatessa en ollut erityisen masentunut vaikka edellytykset siihen oli. Ehkä olin vielä niin nuori että maailma ei ollut täysin painanut maan tasalle. Mistä löytäisin sen onnen ja ilon joka tarvitaan että voi lähteä tapaamaan onnellisia ja iloisia ihmisiä?
Olen pari viikkoa työstänyt yhden masentujakollegan kanssa että alammeko seurustelemaan vai emme. Kumpikin narisee vain sitä että ei osaa toivoa enää mitään, ei osaa ehkä tunteakaan mitään ja on niin epävarma olo että tuleeko mistään enää mitään. Apatia valtaa ja auringottomuuskin ahdistaa. Olin jo jotenkin yrittänyt tsempata itseäni kuitenkin kohtaamaan tämän ihmisen kun oli sovittu tapaamisesta ja hän vaikutti jopa innokkaalta tapaamaan, kun yhtäkkiä tulee kylmä kyyti että ei hän haluakaan tavata kun ei halua mennä edes ovesta ulos.
Tällainen pyöritys että yritän jatkuvasti sopeutua aina vaan uusimpaan käänteeseen ei sovi minulle yhtään. En jaksa enää mitään vuoristorataa korvieni välissä. Tulin jätetyksi viime vuonna pitkästä suhteesta jossa miehellä oli vuosien varrella taipumusta raivokohtauksiin, eikä erityisen varmalta tuntunut sitäkään edeltäneessä suhteessa jossa miehellä oli myös mt-ongelmia. Koko elämäni ajan olen saanut sietää epävarmaa oloa läheisteni takia, ja olen sitä KURKKUANI MYÖTEN TÄYS! Lapsuudenkodissa oli jännittynyt ilmapiiri kun isä joi ja äiti häntä siitä vihasi. Tämänköhän takia sitten olen tahtomattanikin hakeutunut aina parisuhteisiin jossa ei voi täysin luottaa toiseen, pääasiassa sen vuoksi että hänellä on niin pahat latvapuolen ongelmat? Sitten ollaan yhdessä yksin. Sitten taas yksin. Ja vuoroin mitäkin, mutta loppujen lopuksi aina päädyn siihen jamaan että olen yksin. Jos niitä kavereita edes olisi niin ehkä en niin epätoivoisesti etsisi kumppania, mutta mistä ne tähän otat kun on vanha ämmä ja kaikilla on jo omat kaverinsa, eikä masentuneena jaksa tuputtaa väkisin itseään kenellekään.
Minulla masennuksen vuoksi eläkkeelle siirtyneenä ei ole oikeutta toivoa tervepäistä kumppania. Mutta kai minulla on oikeus edellyttää ettei mahdollinen kumppani tee olostani vieläkin pahempaa kuin se jo on? Onko masentuneet unohdettava kokonaan kun hakee seuraa? Tietysti ensisijaisesti pitäisi parantua itse ensin, mutta sitä ihmettä ei tapahdu, tai en millään eläkkeellä olisikaan.
Kumma kyllä kumpaakin pitkäaikaista kumppaniani ekoja kertoja tavatessa en ollut erityisen masentunut vaikka edellytykset siihen oli. Ehkä olin vielä niin nuori että maailma ei ollut täysin painanut maan tasalle. Mistä löytäisin sen onnen ja ilon joka tarvitaan että voi lähteä tapaamaan onnellisia ja iloisia ihmisiä?
Vastaukset 13
Vanhimmat
Hei.
Kirjottelit ettei normaali-ihminen ymmärtänyt mistään mitään.
Ite masennusta-ahd.-sos.tila välttelyä lääkitsevänä pidän itseäni yksinäisyyteni aiheuttajana.
Mitä se normaali sitten oli sinusta mieltä, tähänkin on vaikee saada reilua vastausta,
kun miehet voi käydä hyväksikäyttämässä mt-ongelmaisiakin surutta ja puhua puppua.
Ite kun muistelen lapsuuttani ja nuoruuttani, ennen koulua ja koulussa oli aina 1 kaveri, joskus 2,
en viihtynyt porukoissa, 13vuotiaassta alkaen oli kerättävä alkoholista rohkeutta,
vaikka oli vaan illanistujaisia tutuissa. 30 jälkeen alkoi paniikkihäiriö vaivata ja hiljalleen muita mt-
propleemia. Ihan pikkusällistä jo olis osannut tietää et melangolin ihminen oon, eikä vierelle ole
tunkosta.
En varsinaisesti ole edes yrittänyt seurustella kenenkään normaalin kanssa, sillä kaikilla kohtaamillani miehillä on AINA ollut jos jotain latvapuolen ongelmaa. Epäilen vain että normaalit eivät jaksaisi ja ymmärtäisi, enkä sitä heiltä voisi edellyttääkään.
Yhden itse itseään normaalina pitävän tapasin yhden kerran viime vuonna, joka katsoi että kun hän on töissä niin hän on terve. Mutta hänellä on niin vinksahtaneet asenteet että enpäs tiedä sittenkään pitääkö se kauhean vakavasti ottaa kun haukkui minut pystyyn siitä että olen masennuksen takia eläkkeellä. Ne haukut taisivat kyllä olla kosto siitä etten innostunut tapamaan häntä toistamiseen. (Olisi halunnut pelkän hyväksikäyttösuhteen eli pelkästään seksiä, enkä kiinnostunut hänestä niin paljoa että olisin alkanut juoksemaan vakipanoilla juurikin hänen kanssaan.)
Normaali ja terve ihminen kyllä kestää varmaan torjutuksi tulemisen ilman että pitää tehdä kaikkensa että toisella olisi mahdollisimman kurja olo. Liekö se sitten käynyt yli ymmärryksen että masentunutkin ihminen kykenee punnitsemaan kannattaako jotakuta tavata ja osaa tarvittaessa myös tehdä tapailusta lopun... Vähän kuin että masentuneen pitäisi olla onnesta soikea, varsinkin eläkkeellä olevan, että joku itseään ihmeellisenä pitävä alentuu hänen kanssaan edes sängyssä olemaan...
Maailma muuttuu ja ihmiset hirmu vauhdilla, mut ei kaikki ihmiset osaa seurata aikaa.
Ite en ole osannut enkä halunnutkaan mukautua tähän parisuhdevapauteen.
Ennen oli helppoa kun oli selvät sävelet, tänään pitää ymmärtää normaalina tapana,
jos esim. avopuolisolla on toisen sukupuolen kavereita kämpillä toisen ollessa pois.
Tänään pitää olla tilaa ja suhteessakin mahdollisuus ulkoistaa ehkä karrikoidusti vaikka seksi.
Jos puoliso ei ymmärrä, on se sitten uhkaava narsisti.
Itelläni on tavat jääny vanhalle hyvälle ajalle, siten et omani otan vaik toisen alta.
Tämä "toisinajattelijan" rooli myös tukee yksinäisyyttä.
Sitten myös alkoholittomuus, kun käyttää lääkkeitä,
ei tule käytyä keppuloissa kattelemassa ihmisiä,
sikäli alkoholittomuuskin on normaalista poikkeavaa ja höpinäkontakteja karsivaa.
Helppoa kun sen yksin oivaltaa. ;) tänäänkin olisi ollut jo 3 tilannetta joissa olisi pitänyt olevaisesta metaamaan. mut ei kun ei, mutta kyllä se kevät sieltä tulee ;)
oon lähes samassa tilanteessa sun kanssa, uhkaava narsisti siirtelee tunteita, mutta suojat pitää. ei se rakkaus ja rakastelu niin isoja asioita ettei niitä saisi ulkoistaa...
Itse haaveilen joskus kommuunissa asumisesta tai tämänkaltaisesta: http://www.hemistan.fi/ . Kuvittelen, että tuonlaisissa yhteisöissä oltaisiin melkein joka ilta isolla porukalla yhdessä, eikä välttämättä tarvitse edes itse puhua mitään jos tekee mieli vain kuunnella. Omalla paikkakunnallani ei tietääkseni ole vastaavia eikä minulla ole rahaa rakentaa sellaista. Asia tuli mieleeni kun kerroit ettei kavereita ole ja kaikilla on jo omat kaverinsa.
Olen saanut sellaisen käsityksen, että Suomessa olisi enemmänkin tarvetta yhteisölliselle asumiselle, mutta harvalla se käy edes mielessä, koska kulttuurimme on mitä on. Aina silloin tällöin kuulee kuinka jotkut ovat tyytyväisiä toiseen maahan muutettuaan, koska siellä otetaan rennommin jne, mutta on harmi ettei täällä kotimaassa saada aikaan tarpeeksi muutoksia. Haaveilen, että esim. joskus 20 vuoden päästä saisin aikaan jotain muutaman ihmisen mittakaavassa.
Itse en ole kaupunki-ihminen, mutta yhteisö joskus on väikkynyt omassakin mielessäni. Epäilen vain että olisin liian itseeni käpertyvä ihminen olemaan jatkuvasti sellaisessa jutussa mukana jossa on vähän pakko jaksaa olla ihmisten kanssa jatkuvalla syötöllä. Erakkona vietetyn elämän perään se voisi olla melkein veretseisauttava kokemus. Ja olen niin kumppanihakuinen, halukas 1:1-suhteeseen että luulen ettei yhteisö voisi korvata minulle sitä täydellistä kokemusta minkä saa kun voi jakaa kaiken elämässään toisen ihmisen kanssa, omaa kehoakin myöten.
Ainakin sellaisen yhteisön pitäisi olla hyvin lämmin ja ymmärtävä, mutta normaaliin elämään kuuluu että muiden ihmisten kanssa tulee aina välillä riitoja. Se on asia mitä en kestänyt ja yksi syy siihen että olen mt-eläkkeellä. Eli työelämän konfliktitilanteet olivat yksi syistä että masennuin kroonisesti.
En ole itsekään kaupunkissa viihtyvää sorttia. Yhteisö on käynyt mielessä, mutta ongelma on ollut oma puolustus. Mitä teet kun kuolemanpartiot tulee? Tuo kommuunissa asuminen yhteiskunnan ulkopuolella on tuhoon tuomittua, mistä nyt sitä rahaakin saisi?
Ei taida sosku auttaa jos ei mitään meinaa tehdä omavaraisuuden eteen...
Mun masennus muuttui jo psykoottiseksi kroonisesta. Para noituus natisi päästäni.
MT-Reistailun kanssa eläneenä tiedän kumppanin tärkeyden korostuvan reistailun tähden.
MT-Potilas voi olla kovin oikkuileva ja raskas kumppanilleen, välillä jopa kakaramainen ruinuttaja,
mikään ei oikeen tunnu olevan hyvin ja vika on aina jossain muualla kuin itessä.
MT-Ongelmainen voi vaatia kumppaniltaan liikaa vierihoitoa ja juttutaitoa kaivoksen ja avaruuden väliltä,
eli rasittaa kumpaninsa myös sairaaksi, sillä ei mt-potilaan kuuppa todellakaan ole ihan terve.
Lääkityksen sattuessa täsmäämään just eikä melkein, saattaa olla terveen oloinen kunnes taas
tulee toleranssit vastaan.
Itekkin tässä pölönä "toisinajattelijana" huomaan oman pölöyteni monta kertaa päivässä.
Esim. Nyt on yksinäisyyteen löydettävä kumppani ja suuri määrä ihmisiä antaa äänensä yli-ihminen
Soinille, koska nyt on hänen vuoro poistaa, työttömyys, köyhyys ja yksinäisyys.
Eikö nyt kannattaisi tuntea kuuluvansa tähän suureen ihmismäärään kuurona ja silmät kiinni, ajattelematta ite. Ei, pitää harata vastaan, sillä onhan näitä pelastavia Vennamoita, loistavia juttumiehiä,
historia täynnä. Nekin raukat sairastuu ennen aikojaan ihrasairauksiin, joista heidän jälkipolvensakin
tulee kärsimään ylilihavia perintöjä syödessään. Soinillakin on päässä niin paljon lupauksia, ettei kaalin
kapasiteetti riitä, jolloin alkaa muistisairaus, koska ihmiskoneisto panee lopullisen vapaan silmään.
Aattelin lähtee suksilla kaatuilemaan, jospa seuraa löytäisin, ensin kuitenkin suksenpohjat pitää vahata.
Ohje neuvoo laittamaan pohjustusvahaa 5-10 kerrosta, jonka jälkeen luistovahat.
Aloin sitten taas tätäkin kummastelemaan, samaan aikaan kun avaruuteen tehdään keihäsmatkoja,
on suksenpohjan kehitystyö tässä hantis. Onhan näitä lentokoneiden pintoja, kilpaveneen pohjia, ym.
Eikö suksenpohjaan ole 100vuodessa saatu mitään kestävää, luistavaa, sama kynttilänpätkä edelleen.
Ei tämä ihmisen yksinolo ole läheskään yhtä ikävää kun seuranhaku ladulta.
Taitaa masentuneistakin löytyä niin ekstrovertteja kuin introverttejakin. Ekstroilla kaikki tapahtuu ulkomaailmassa, introilla omien korvien välissä. Kun masentavinta kamaa elämässäni ovat loputtomat sairaudet ympäri kroppaa, niin eihän niistä oikein voi muitakaan syytellä. Parisuhteissani en ole nalkuttanut, ruikuttanut enkä syyllistänyt toista osapuolta, mutta omista vaivoista olen kyllä valitusta pitänyt, kun ei osaa vaitikaan kärsiä.
Enkä edes jaksaisi suhdetta missä pitää kokoajan nuohota toisessa kiinni. Tarvitse välimatkaa ja tilaa touhuta omiani, että eipä minusta kukaan mitään roikkujaa ja riesaa saa itselleen. Mutta enpä silti pärjää sellaisten miesten kanssa jotka käpertyvät täysin omaan itseensä. Jonkinlaista avoimuutta toista kohtaan pitää olla ja varmuutta suhteessa, eikä niin että saa pelätä että joku päivä löytää toisen osapuolen hirrestä, tai tämä jossain epävakauden puuskassaan sanoo että hyvästi ja lähtee toisen naisen matkaan (tämän olen jo kokenutkin). Tai mikä puuska lie sitten olikaan.
Ehkä täysin normaali ja terve ei edes ymmärrä lanttuvikaista, mutta toisen lanttuvikaisen kanssa ei pärjää jos ei sitten siten että tämä toinen kaikista mt-ongelmistaan huolimatta pystyy silti osoittamaan että ei aio lähteä minnekään (oman käden kautta tai muuten vain).
Moninaiset krämpät tottakai häritsee mielenterveyttä.
Lievä nilkannyrjähdys voi kipeyttää polven, lonkan ja alaselän, tähän potutukseen
iskee kahden ja puolen vrk:n migreeni, josta jää muistoksi niska yläselkä-ja olkapääkipu, tähän
viellä muut vaivat ja kolotukset päälle, sattuvasti usein ellei jatkuvalla säryllä, jo alkaa
masennus kroonistua.
Joskus mietin et jos sairastuis pahasti tai loukkaantuis, olis onni
jos yläkerta pehmenis samalla henkisenä tukena,
nyt huomaa et tässä käy vielläkin paremmin,
kun yläkerta näyttää pehmenevän jo etukäteen.
Säästyy yksinäiseltä alkorahat seuranjäljestysreissulla.
Jatkan saagaani tähän aloittamaani ketjuun niin ei tarvitse uutta pukata.
Ihan mieluusti deittaisin ns. kollegoita eli mieskin voisi olla mt-tapaus ja vaikkapa eläkkeellä. Omakohtaisestihan tiedän että ei se tarkoita sitä että riehuu kirveen kanssa ympäriinsä tai on jatkuvasti kiskomassa ranteitaan auki. Ongelmahan voi olla vaikka se että ei kestä olla työympäristössä ahdistumatta jatkuvan kiireen, metelin ja paikan tulehtuneiden ihmissuhteiden vuoksi, mutta jonkun yksittäisen ihmisen kanssa tulee ihan hyvin toimeen. Pystyy huolehtimaan omasta elämästään, on oma talous ja niin edelleen. Vaikuttaisi tosin kyllä siltä että miehiltä tämä ei luonnistu niin hyvin kuin naisilta, eli miehet luovuttavat totaalisesti helpommin ja sitten tällaisen miehen kanssa ei kertakaikkiaan pysty olemaan ettei omakin mielenterveys romahda lopullisesti.
Eipä noita "sopivasti hulluja" vaan tahdo löytyä jos ei ole varaa körötellä ympäri maakuntaa eri tapaamisissa, missä sitten tahtoo olla sitä vanhempaa väkeä josta en voi omaani löytää.
Yritin kumminkin rohkeasti taas kerran ihan menestynyttä miestä, kun tämä oli kiinnostunut ulkonäöstäni. Kyllähän sen tietää melkein jo etukäteen miten siinä käy, mutta tuli kumminkin tosi paha mieli kun rehellisesti köyhyydestäni kerrottuani tapaus napautti aika äkäisesti että tämä oli sitten tässä. Ei päässyt taaskaan edes treffeille asti. Enkä edes kertonut eläkkeestäni. Mutta pakkohan minun on paljastaa etten ole varakas, kun se kumminkin tulisi jossain vaiheessa ilmi.
En tiedä pitäisikö sitä kauheasti korostaa että aion asua omaa talouttani enkä ryhtyä miehelle riipaksi, joten sikäli vähävaraisuudellani ei ole merkitystä. Jos mies olisi todella varakas ja hän itse haluaisi reissata ympäri maailmaa, niin onko se sitten hirveän väärin jos hän maksaisi minunkin lippuni? Joskus tuntuu että rikkaat ne vasta nuukia ovatkin. Kerran tapailin yhtä varakasta miestä kun oma statukseni oli työtön, ja kun hän tuli luokseni viikonlopuksi niin vahingossakaan ottanut mitään muuta mukaan kuin jotain leipäjuustoa jota sitten mussutti pari päivää. Sensijaan velkojen painama tavallinen duunari ei pitänyt minään ongelmana että kun hän itse kumminkin kävi jokatapauksessa kaupassa tai halusi välillä ajaa järvenrantaan että minäkin olin siinä sitten ilmaiseksi mukana. Joskus kun halusin kovasti jonnekin mihin hän ei niin kauheasti, maksoin bensasta osan.
Korostan etten todellakaan edellytä että joku maksaa minua sinne sun tänne eli jos se on niin kamala ajatuskin niin ei todellakaan väkisin. Mutta että se että ei ole töissä on niin jumalaton stigma ja sitä pitäisi hävetä silmät päästään niin se alkaa pikkuhiljaa nyppiä. Olisikohan niin että entisillä 80-luvun nuorilla joista seuraani haen on aika kovat arvot, kun kuitenkin se mammona alkoi siihen aikaan olla kaikki kaikessa?
Minulta ainakin riittäisi iso annos hellyyttä ja rakkautta masentuneelle tytölle.
Vaan mistä sellaisen saisi omakseen?
Jos tiedät niin kerro minullekin
Jos laitat numerosi maililla mikanhki ät yahoo piste com niin soitan sinulle.
Fiksusti kyllä kirjoitat. Saako sinuun jotenkin yhteyden? Olen 28v mies. Voitaisi vaikka kirjoitella pikkuisen ja katsella miltä maailma näyttää? [email protected] laita vaikka mailia jos tahdot kirjoitella.