Haluaisin hakea tähän apua, mutta en kai edes tietäisi mistä sitä hakisin.
Itken koko ajan, ja tuntuu siltä, että aika ei riitä mihinkään, vaikka oikeastaan en edes tee mitään (paljon olisi todellakin tehtävää). Opiskelen ja käyn töissä samanaikaisesti, ja sen sijaan, että työssäkäyminen tukisi opintojani, koen, että joudun jatkuvasti laiminlyömään kouluvelvollisuuksiani töissäkäynnin takia. En edes koe, että ala, jota opiskelen, olisi minulle erityisen mieluisa. Käyn koulussa vain, koska se kuuluu sukuni "tapoihin", enkä haluaisi ajatella, että "elämä on tässä", tiedän että minusta olisi enempään, en vaan löydä sitä tahtoa itsestäni, jonka joskus tunsin niin vahvasti. Haluan niin vahvasti olla jotain, mutta minkä eteen teen töitä, kun en tiedä, että mitä?
Olin joskus lukioikäisenä hyvin motivoitunut, järjestelmällinen ja kilpailuhenkinen. Sain kaiken tehtyä mitä pitikin ja enemmän. Vaadin itseltäni paljon ja saavutin tavoitteeni.
Nyt tilanne on muuttunut. Enkä voi edes päätellä tapausta, jonka takia näin olisi käynyt, niin vain on. Vaadin itseltäni edelleen paljon, jopa mahdottomia asioita. En kuitenkaan löydä itsestäni sitä voimaa ja motivaatiota, joka ennen piti minut liikkeessä ja hengissä. Ja nyt ruoskin itseäni vielä enemmän juuri siitä syystä, että koen olevani epäonnistuja. Pienet vastoinkäymiset, kuten rypyt kouluni projektityöskentelyssä tuntuvat ylitsepääsemättömiltä. En pysty hahmottamaan kokonaisuuksia kunnolla. Pidin itseäni joskus suhteellisen sanavalmiina ja nopeahuumorisena ihmisenä, mutta nyt kadotan jatkuvasti sanoja; niin englanniksi (olin joskus erittäin sujuva) kuin suomeksikin. Unohtelen itsestäänselviä asioita, kuten mikä on Ahvenanmaan pääkaupunki, aivan kuin mieleni olisi jotenkin tukossa; TIEDÄN NÄMÄ ASIAT MUTTA EN SAA AJATUSTA KOKOON!
Minulla on hyviä ystäviä, mutta koen senkin, että kertoisin ajatuksistani heille, hyvin vaikeana. Aivan kuin myöntäisin olevani heikko, minkä jälkeen he eivät suhtautuisi minuun samalla tavalla. Asun kämppiksen kanssa ja välillä on todella vaikeaa peittää sitä että itkettää, tai että on juuri itkenyt. Joskus keksin hätäisiä valheita, kun joku kysyy mikä minulla on. Olen usein ärtynyt ja pahantuulinen. Koen, että ystäväni koettelevat minua koko ajan, ja että minun pitää jatkuvasti todistella omaa fiksuuttani ja kyvykkyyttäni kaikille. Ajattelen usein että en saa tarpeeksi kiitosta suorituksistani, mikä saa minut yrittämään vielä vähemmän: Miksi yrittäsin kun kukaan ei kuitenkaan arvosta?
Usein odotan vaan kotiin pääsyä että voin hautautua peittoni alle itkemään. Yleensä en pääse edes huoneeseeni asti, vaan kyyneleet tulevat välittömästi kotiovella. Jos kämppikselläni on ystäviä kylässä ahdistun aina vaan enemmän: Olen koko päivän pitänyt itseäni kasassa väkisin. Antakaa minun edes hajota rauhassa kotonani!
Välillä minulle on tullut jopa itsetuhoisia ajatuksia. Tai oikeastaan ei, haluaisin vain lakata olemasta, niin, että minua ei olisi koskaan ollutkaan. Koen, että tulevaisuudella ei ole minulle mitään tarjottavaa, vaan että motivoituneet, aktiiviset ihmiset kuuluvat tänne, ja vain he ansaitsevat olla onnellisia. Miksi minä ansaitsisin? Enhän edes tee mitään konkreettista onneni eteen! En koe itseäni tärkeäksi tai rakastettavaksi. Jos joku osoittaa minua kohtaan jotain kiinnostusta, en voi mitenkään ymmärtää, mitä minussa pidetään mielenkiintoisena. Minua sanotaan kauniiksi, ja oikeastaan lähestyjiä ei ole puuttunut, en kuitenkaan aivan sisimmässäni usko minua kehuvia kommentteja. Voin jotenkin ajatella, että heidän mielestään saatan olla kaunis, mutta mitä hyötyä siitä on, kun en pidä itseäni kauniina?
En ole koskaan seurustellut. Selitän asiaa ystävilleni sillä, että haluan tehdä elämässä kaikkea muuta ensin, mitä seurustelu vain rajoittaisi. Haluan luoda uraa (Mitä uraa? Sen kun vielä keksisi), matkustella ja työskennellä ulkomailla ja niin edelleen. Silti kaipaan läheisyyttä, niinkuin ihmiset yleensä. Harrastan lyhyitä/yhden illan -juttuja, kehitän päässäni meille tulevaisuuden, ja kun ajatukseni käyvät liian ahdistaviksi, sorsin kaiken tahallani.
Nytkin tiedän että minulla olisi sata asiaa, joita olisin voinut hoitaa sen sijaan, että valitan turhanpäiväisestä elämästäni täällä. Tuntuu, että kaikki, mitä teen itseni vuoksi, on vain velvollisuuksien välttelyä ja laiskuutta.
Onko murheeni tosiaan turhanpäiväisiä/pieniä, vai kannattaisiko minun hankkia apua? Mistä sitä edes saisi?
Kallistakin se varmaan on...
Itken koko ajan, ja tuntuu siltä, että aika ei riitä mihinkään, vaikka oikeastaan en edes tee mitään (paljon olisi todellakin tehtävää). Opiskelen ja käyn töissä samanaikaisesti, ja sen sijaan, että työssäkäyminen tukisi opintojani, koen, että joudun jatkuvasti laiminlyömään kouluvelvollisuuksiani töissäkäynnin takia. En edes koe, että ala, jota opiskelen, olisi minulle erityisen mieluisa. Käyn koulussa vain, koska se kuuluu sukuni "tapoihin", enkä haluaisi ajatella, että "elämä on tässä", tiedän että minusta olisi enempään, en vaan löydä sitä tahtoa itsestäni, jonka joskus tunsin niin vahvasti. Haluan niin vahvasti olla jotain, mutta minkä eteen teen töitä, kun en tiedä, että mitä?
Olin joskus lukioikäisenä hyvin motivoitunut, järjestelmällinen ja kilpailuhenkinen. Sain kaiken tehtyä mitä pitikin ja enemmän. Vaadin itseltäni paljon ja saavutin tavoitteeni.
Nyt tilanne on muuttunut. Enkä voi edes päätellä tapausta, jonka takia näin olisi käynyt, niin vain on. Vaadin itseltäni edelleen paljon, jopa mahdottomia asioita. En kuitenkaan löydä itsestäni sitä voimaa ja motivaatiota, joka ennen piti minut liikkeessä ja hengissä. Ja nyt ruoskin itseäni vielä enemmän juuri siitä syystä, että koen olevani epäonnistuja. Pienet vastoinkäymiset, kuten rypyt kouluni projektityöskentelyssä tuntuvat ylitsepääsemättömiltä. En pysty hahmottamaan kokonaisuuksia kunnolla. Pidin itseäni joskus suhteellisen sanavalmiina ja nopeahuumorisena ihmisenä, mutta nyt kadotan jatkuvasti sanoja; niin englanniksi (olin joskus erittäin sujuva) kuin suomeksikin. Unohtelen itsestäänselviä asioita, kuten mikä on Ahvenanmaan pääkaupunki, aivan kuin mieleni olisi jotenkin tukossa; TIEDÄN NÄMÄ ASIAT MUTTA EN SAA AJATUSTA KOKOON!
Minulla on hyviä ystäviä, mutta koen senkin, että kertoisin ajatuksistani heille, hyvin vaikeana. Aivan kuin myöntäisin olevani heikko, minkä jälkeen he eivät suhtautuisi minuun samalla tavalla. Asun kämppiksen kanssa ja välillä on todella vaikeaa peittää sitä että itkettää, tai että on juuri itkenyt. Joskus keksin hätäisiä valheita, kun joku kysyy mikä minulla on. Olen usein ärtynyt ja pahantuulinen. Koen, että ystäväni koettelevat minua koko ajan, ja että minun pitää jatkuvasti todistella omaa fiksuuttani ja kyvykkyyttäni kaikille. Ajattelen usein että en saa tarpeeksi kiitosta suorituksistani, mikä saa minut yrittämään vielä vähemmän: Miksi yrittäsin kun kukaan ei kuitenkaan arvosta?
Usein odotan vaan kotiin pääsyä että voin hautautua peittoni alle itkemään. Yleensä en pääse edes huoneeseeni asti, vaan kyyneleet tulevat välittömästi kotiovella. Jos kämppikselläni on ystäviä kylässä ahdistun aina vaan enemmän: Olen koko päivän pitänyt itseäni kasassa väkisin. Antakaa minun edes hajota rauhassa kotonani!
Välillä minulle on tullut jopa itsetuhoisia ajatuksia. Tai oikeastaan ei, haluaisin vain lakata olemasta, niin, että minua ei olisi koskaan ollutkaan. Koen, että tulevaisuudella ei ole minulle mitään tarjottavaa, vaan että motivoituneet, aktiiviset ihmiset kuuluvat tänne, ja vain he ansaitsevat olla onnellisia. Miksi minä ansaitsisin? Enhän edes tee mitään konkreettista onneni eteen! En koe itseäni tärkeäksi tai rakastettavaksi. Jos joku osoittaa minua kohtaan jotain kiinnostusta, en voi mitenkään ymmärtää, mitä minussa pidetään mielenkiintoisena. Minua sanotaan kauniiksi, ja oikeastaan lähestyjiä ei ole puuttunut, en kuitenkaan aivan sisimmässäni usko minua kehuvia kommentteja. Voin jotenkin ajatella, että heidän mielestään saatan olla kaunis, mutta mitä hyötyä siitä on, kun en pidä itseäni kauniina?
En ole koskaan seurustellut. Selitän asiaa ystävilleni sillä, että haluan tehdä elämässä kaikkea muuta ensin, mitä seurustelu vain rajoittaisi. Haluan luoda uraa (Mitä uraa? Sen kun vielä keksisi), matkustella ja työskennellä ulkomailla ja niin edelleen. Silti kaipaan läheisyyttä, niinkuin ihmiset yleensä. Harrastan lyhyitä/yhden illan -juttuja, kehitän päässäni meille tulevaisuuden, ja kun ajatukseni käyvät liian ahdistaviksi, sorsin kaiken tahallani.
Nytkin tiedän että minulla olisi sata asiaa, joita olisin voinut hoitaa sen sijaan, että valitan turhanpäiväisestä elämästäni täällä. Tuntuu, että kaikki, mitä teen itseni vuoksi, on vain velvollisuuksien välttelyä ja laiskuutta.
Onko murheeni tosiaan turhanpäiväisiä/pieniä, vai kannattaisiko minun hankkia apua? Mistä sitä edes saisi?
Kallistakin se varmaan on...
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.