Varotan jo nyt että vaikka tekstiin tulee jonkinlaiset kappalejaot, se on silti sekava ja useimpien mielestä se on varmaan myös tylsä. Olisin silti kiitollinen jos saisin yhdenkin normaalin vastauksen (eli siis kuka tahansa paitsi joonas) tai oikeastaan kommentin kun eihän tässä oikein kysymyksiä ole.
nonii, mistäköhän alottais.. no tässä ois lyhyt kuvaus musta: ikää 17v, 12 vuotta aktiivi/kilpaurheilua takana, urheilu näkyy, oon aika sporttinen, varmaan kelpais useimmille tytöille, en kuitenkaan oo siis mikään pretty boy, pituutta 175cm. Asun pienessä kunnassa ison kaupungin laitamilla, kaikki kaverit on kaupungista tai sit ympäri suomee harrastusten ansiosta. Toinen harrastus on musiikin teko, eli siis soitan kaikkia bändisoittimia ja vähän saksofonia. Peruskoulussa ei mitään erikoista, pääsin haluamaani jatkoopiskelupaikkaan, mikä tarkoitti myös "kotoa pois muuttamista" (mikä ei ollut syy), nyt asun yhteismajotuksessa luokkakavereiden kanssa. Haaveena koulun jälkeen vähän lisäopiskeluja pelastusopistossa ja sit toivon mukaan laskuvarjojääkäreihin ja lopulta muutto jenkkeihin ja nimi laivaston papereihin.
Kuulostaa hyvältä? ulkonäkö: ok, harrastukset: on, kavereita: on, hyvä koulu: on, tulevaisuuden suunnitelmat: on,
tyttöystävä: no jaa...
Naissuhteet on kussu noin niinku 10 vuotta... Ekat ny oli ihan leikkiä, sit olikin jotain todellisempaa mikä jotenki vaa jäi. 14 vuotiaana ystävänpäivänä viimeinkin kerroin pari vuotta kestäneelle ihastuksen kohteelle pitäväni hänestä, mutta hän sanoi vihaavansa mua ja siitä alkoi kierre mikä jatkuu vieläkin. En tiedä miks just häneen RAKASTUIN, kaikin puolin täydellinen mulle, ainoa huono puoli oli se että tunteet oli yksipuolisia. Vuoteen en päässyt asiasta ollenkaan yli, mutta sitten luulin löytäneeni jonkun yhtä hyvän. Kolmen kuukauden jälkeen hän pisti suhteen poikki ja parin päivän jälkeen kuulin että hänellä oli toinen pitkän aikaa. Viime kesänä sitten tutustuin yhteen puolituttuun tyttöön jota ajattelin pyytää treffeille mutta en sitten lopuksi uskaltanutkaan koska en halunnut taas samaa kuin aikaisemmin. Lähes päivittäin mietin häntä ja yritän koota itseni ja mennä juttelemaan hänelle fb:ssä
Tänä vuonna uudelle vuosikurssille tuli uusi ihana ja kiltti tyttö, en voisi liioitella hänen ihanuuttaan vaikka yrittäisin. Ensimmäisenä iltana kaikki oppilaat ryyppäsivät yhdessä ja itellä meni rohkasuryyppy yli ja tuli tyhmennysryyppy ja päädyin toisen tytön viereen yöksi. Aamulla hieman vitutti. Myöhemmin sain kuitenkin uuden tilaisuuden jolloin päädyin pienessä kännissä tytölle yöksi (yhteismajoituksen etu, voi vaihdella paikkaa kun siltä tuntuu). Kumpanakaan "kännissä tytölle yönä" ei tapahtunut muuta kuin jälkimmäisen kanssa koin sen ihanan tunteen mitä rakkaudeksikin jotkut sanovat, toiset viinan aiheuttamaksi yliemotionaalisuudeksi. No aamulla heräsin tytön vierestä ja hymyiltiin ja halailtiin ja loving and toching and squeezing each other ja sit lähettiin kouluun. Illalla ja seuraavana iltana ja parina seuraavana viikkona päädyin samaan sänkyyn yöksi. Yhtenä viikkona taas kotoapaluun jälkeen päätinkin mennä omaan huoneeseen. Osittain syynä oli se, että halusin nähdä kysyykö tyttö poissaoloani. En saanut viestiä ja tytön kavereilta kysyttäessä hän oli vain ohimennen ihmetellyt. Koulussa sitten näimme ja morjestettiin ja hymyiltiin ja katottiin toisiamme silmiin ja sit se meni siinä. Sen jälkeen ollaan jotain juteltu mutta tyttö ei ole ainakaan selvästi vihjaten tai suoraan sanoen maininnut asiasta. Tuli sellainen olo että tyttöä ei harmita poissaoloni mikä nostaa ristiriitasia tunteita mutta olen antanut asian olla. Olisin vain halunnut että tyttö kysyy joskus "tuletko yöksi? Miten menee? Lähdetkö lenkille? Tms". Vähäsen kiinnostuskin pääsi lopahtamaan jolloin yritin ottaa etäisyyttä ja katsoa tytön reaktiota mutta otinko sitten liikaa etäisyyttä?
Toinen mikä kusee on kuuppa. Kasetti jumissa. Ei välttämättä varsinaista masennusta eikä ainakaan itsetuhoisuutta. On vaan turha, tyhjä ja mitätön fiilis. Ennen olin ilonen ja reipas, nyt tuntuu vaan tyhjältä kuorelta. En muista koska viimeks olin ilonen tai surullinen. Aikasemminkin olin enimmäkseen kyyninen ja pessimistinen melankolikko mutta kuitenkin olin usein ilonenkin. Pitkään aikaan en oo jaksanu ruveta tekeen mitään ite, kyllä jos kaveri tekee jotain ja kysyy jotain nii mielelläni meen mukaan mut itsealotteisuus on loppu. En ikinä juttele kenellekkään jos ei ole asiaa. Ainoot tunteet mitä oon tuntenu ikuisuuksiin on tyhjyys ja kaipuu, mutta kun on kaikkee paitsi tyttöystävä enkä tiä ketä kaipaan. Asun omassa kuoressani... On fiilikset kuin kaimalla Luotsivenettä laulaessa
murtaisitko panssarini, avaisitko silmäni / jos antautuisin täysin ja olisin sun / kulkisitko kanssani, jos tuntisit mun heikkouteni / mä pelkään rakastua, vaikka haluan sua
nonii, mistäköhän alottais.. no tässä ois lyhyt kuvaus musta: ikää 17v, 12 vuotta aktiivi/kilpaurheilua takana, urheilu näkyy, oon aika sporttinen, varmaan kelpais useimmille tytöille, en kuitenkaan oo siis mikään pretty boy, pituutta 175cm. Asun pienessä kunnassa ison kaupungin laitamilla, kaikki kaverit on kaupungista tai sit ympäri suomee harrastusten ansiosta. Toinen harrastus on musiikin teko, eli siis soitan kaikkia bändisoittimia ja vähän saksofonia. Peruskoulussa ei mitään erikoista, pääsin haluamaani jatkoopiskelupaikkaan, mikä tarkoitti myös "kotoa pois muuttamista" (mikä ei ollut syy), nyt asun yhteismajotuksessa luokkakavereiden kanssa. Haaveena koulun jälkeen vähän lisäopiskeluja pelastusopistossa ja sit toivon mukaan laskuvarjojääkäreihin ja lopulta muutto jenkkeihin ja nimi laivaston papereihin.
Kuulostaa hyvältä? ulkonäkö: ok, harrastukset: on, kavereita: on, hyvä koulu: on, tulevaisuuden suunnitelmat: on,
tyttöystävä: no jaa...
Naissuhteet on kussu noin niinku 10 vuotta... Ekat ny oli ihan leikkiä, sit olikin jotain todellisempaa mikä jotenki vaa jäi. 14 vuotiaana ystävänpäivänä viimeinkin kerroin pari vuotta kestäneelle ihastuksen kohteelle pitäväni hänestä, mutta hän sanoi vihaavansa mua ja siitä alkoi kierre mikä jatkuu vieläkin. En tiedä miks just häneen RAKASTUIN, kaikin puolin täydellinen mulle, ainoa huono puoli oli se että tunteet oli yksipuolisia. Vuoteen en päässyt asiasta ollenkaan yli, mutta sitten luulin löytäneeni jonkun yhtä hyvän. Kolmen kuukauden jälkeen hän pisti suhteen poikki ja parin päivän jälkeen kuulin että hänellä oli toinen pitkän aikaa. Viime kesänä sitten tutustuin yhteen puolituttuun tyttöön jota ajattelin pyytää treffeille mutta en sitten lopuksi uskaltanutkaan koska en halunnut taas samaa kuin aikaisemmin. Lähes päivittäin mietin häntä ja yritän koota itseni ja mennä juttelemaan hänelle fb:ssä
Tänä vuonna uudelle vuosikurssille tuli uusi ihana ja kiltti tyttö, en voisi liioitella hänen ihanuuttaan vaikka yrittäisin. Ensimmäisenä iltana kaikki oppilaat ryyppäsivät yhdessä ja itellä meni rohkasuryyppy yli ja tuli tyhmennysryyppy ja päädyin toisen tytön viereen yöksi. Aamulla hieman vitutti. Myöhemmin sain kuitenkin uuden tilaisuuden jolloin päädyin pienessä kännissä tytölle yöksi (yhteismajoituksen etu, voi vaihdella paikkaa kun siltä tuntuu). Kumpanakaan "kännissä tytölle yönä" ei tapahtunut muuta kuin jälkimmäisen kanssa koin sen ihanan tunteen mitä rakkaudeksikin jotkut sanovat, toiset viinan aiheuttamaksi yliemotionaalisuudeksi. No aamulla heräsin tytön vierestä ja hymyiltiin ja halailtiin ja loving and toching and squeezing each other ja sit lähettiin kouluun. Illalla ja seuraavana iltana ja parina seuraavana viikkona päädyin samaan sänkyyn yöksi. Yhtenä viikkona taas kotoapaluun jälkeen päätinkin mennä omaan huoneeseen. Osittain syynä oli se, että halusin nähdä kysyykö tyttö poissaoloani. En saanut viestiä ja tytön kavereilta kysyttäessä hän oli vain ohimennen ihmetellyt. Koulussa sitten näimme ja morjestettiin ja hymyiltiin ja katottiin toisiamme silmiin ja sit se meni siinä. Sen jälkeen ollaan jotain juteltu mutta tyttö ei ole ainakaan selvästi vihjaten tai suoraan sanoen maininnut asiasta. Tuli sellainen olo että tyttöä ei harmita poissaoloni mikä nostaa ristiriitasia tunteita mutta olen antanut asian olla. Olisin vain halunnut että tyttö kysyy joskus "tuletko yöksi? Miten menee? Lähdetkö lenkille? Tms". Vähäsen kiinnostuskin pääsi lopahtamaan jolloin yritin ottaa etäisyyttä ja katsoa tytön reaktiota mutta otinko sitten liikaa etäisyyttä?
Toinen mikä kusee on kuuppa. Kasetti jumissa. Ei välttämättä varsinaista masennusta eikä ainakaan itsetuhoisuutta. On vaan turha, tyhjä ja mitätön fiilis. Ennen olin ilonen ja reipas, nyt tuntuu vaan tyhjältä kuorelta. En muista koska viimeks olin ilonen tai surullinen. Aikasemminkin olin enimmäkseen kyyninen ja pessimistinen melankolikko mutta kuitenkin olin usein ilonenkin. Pitkään aikaan en oo jaksanu ruveta tekeen mitään ite, kyllä jos kaveri tekee jotain ja kysyy jotain nii mielelläni meen mukaan mut itsealotteisuus on loppu. En ikinä juttele kenellekkään jos ei ole asiaa. Ainoot tunteet mitä oon tuntenu ikuisuuksiin on tyhjyys ja kaipuu, mutta kun on kaikkee paitsi tyttöystävä enkä tiä ketä kaipaan. Asun omassa kuoressani... On fiilikset kuin kaimalla Luotsivenettä laulaessa
murtaisitko panssarini, avaisitko silmäni / jos antautuisin täysin ja olisin sun / kulkisitko kanssani, jos tuntisit mun heikkouteni / mä pelkään rakastua, vaikka haluan sua
Vastaukset 2
Vanhimmat
Kauheelta kuullostaa sun elämäntilantees ja tulevaisuudensuunnitelmas, täysin liioiteltuja ja suuruudenhulluja! Ei millään pahalla poika, mietis nyt vähän mitä oikeasti elämältäs haluat...
Itse olen 19v nuori mies, olen ollut mielisairaaloissa ja peruskoulut menivät loppuosaltaan täysin paskaksi. Urheilullinen olen kuten sinäkin, rääkkään itseäni niin usein kuin vain pystyn, ja teen musiikkia, mutta asun vanhempieni nurkissa vielä pitkään koska hoitokontaktitkin jatkuvat ja toisekseen en pysty muuttamaan itsenäiseksi sillä mielenterveyteni kärsi jo edellisessä muutossa (kaupungin laidalta tähän keskustaan) niin pahasti etten toivo kenellekään samanlaista kohtaloa... Käyn iltalukiota, joka sijaitsee kotini vieressä (!) Kavereita minulla ei ole koskaan ollut eikä naisia, todennäköisesti en tule tyttöystävää saamaankaan. Armeijasta sain vapautuksen mielenterveyshäiriön takia ja hyvä niin.
Minä en ole tehnyt mitään suunnitelmia tulevaisuuteen, sillä en halua kokea pettymyksiä siitä, että pitkään haaveissa olleet asiat eivät tapahdukaan. Oletko koskaan miettinyt haaveidesi ja elämäsi realistisuutta? Minä olen sairauksistani huolimatta miettinyt pääni puhki itseäni ja olemistani sekä saanut selkeän mielikuvan siitä, miten elämäni pitää tällä hetkellä mennä, tulevaisuudesta toivon vain sen menevän yhtä hyvin kuin tämän hetken.
Mietis vielä: onko elämäsi tarkoitus naisten perässä juokseminen, ja sotiminen sitten sodan syttyessä Yhdysvaltain laivastossa?
No joo suunnitelmat on aika suuruudenhulluja mutta ilman niitä mulla ei olis mitään. Ja ihan kohtalaisen realistisia on, pääsyvaatimukset täyttyy kevyesti, ainut epäselvä ois amerikkaan muutto
Elämän tarkotusta en kyl tiä, 42? Ainakaan se ei oo missään afganistanissa kuoleminen, se on varma. Tai mitä jos on? Kun ei voit tietää... Eikä se naisten perässä juokseminen oo, on jääny pakkomielle siitä yhestä jota en ikinä saanu ja sen jälkeisiin kahteen suhteeseen panostanut tarpeeksi. Sille on kai ihan joku termikin, en pakkomiellettä tarkota mut sekin on. Muita naisia kyl sais mut haluun just hänet.
Mikäs mielenterveysongelma sulla oli?