viimeaikoina ja oikeastaan koko elämän aikana on sattunut sellaisia asioita että en enää jaksa näiden juttujen kanssa yksin. muutama asia on mennyt nyt liian pitkälle. tarvitsen apua mutta ei ole ketään...
en pysty läheisille puhumaan. en saa suutani auki. keräsin rohkeuteni ja lähetin viestin opiskelupaikan psykologille ajanvarauksesta. ei vastausta... en uskalla soittaa. no tuskin se puhuminen edes auttaisi... tällä hetkellä mulla on sellainen olo että voisin kävellä ulos ja hypätä jonkin junan alle. jokin on tähän asti estänyt, mulla on tää halu ollut jo lapsesta lähtien, mutta nyt se tuntuu jotenkin erityisen voimakkaana.
en pysty läheisille puhumaan. en saa suutani auki. keräsin rohkeuteni ja lähetin viestin opiskelupaikan psykologille ajanvarauksesta. ei vastausta... en uskalla soittaa. no tuskin se puhuminen edes auttaisi... tällä hetkellä mulla on sellainen olo että voisin kävellä ulos ja hypätä jonkin junan alle. jokin on tähän asti estänyt, mulla on tää halu ollut jo lapsesta lähtien, mutta nyt se tuntuu jotenkin erityisen voimakkaana.
Vastaukset 26
Vanhimmat
Omin sanoin mitä tunnet ja mitä mielessä liikkuu, ehkä on parempi purkaa paperille tai tänne jos om ujo puhumaan.
En halua kertoa tänne mun kokemuksistani...sellasia paskoja juttuja vaan sattunut. Näistä ja kaikenlaisista ahdistuksista johtuen olen nyt ihan uupumispisteessä... en kykene enää normaaleihin asioihin. Syöminenkin tuottaa vaikeuksia.
Asiat on menny vaan huonompaan suuntaan. Tällä hetkellä olen hengissä ainoastaan yhden ihmisen takia. Jos häntä ei olisi...olisin jo varmaan kauan sitten mennyt.
Kerro nyt esimerkiksi vaikein juttu mitä sinulle on tapahtunut. Samoja ajatuksia minulla ollut jo useita kuukausia. Jotenkin vaan ahdistaa koko ajan, tavallaan tiedän mistä se johtuu mutta sivuutan sen koko ajan enkä jaksa enää. Itse kärsin epäsosiaalisuudesta ja huonoista taidoissa niissä. Puhua voin kyllä täysin tuntemattomalle.
Huonot taidot ihmissuhteissa siis, ei tuosta saanut selville =S
Niin ja minkä ikäinen olet?
joskus lapsuudessa sattunu "lievä" pahoinpitely mutta se ei itseasiassa ole ´mun mielestä pahin juttu, se on sellainen minkä kehtaan tässä myöntää, on niitä muitakin... mutta esim. se on vaikuttanut koko käsitykseeni ihmisistä vaikka tiedän ettei kaikki ole sellaisia... ja siis mä olen myös tosi epäsosiaalinen. olen 20-vuotias...
minkä ikäinen sinä sitten olet?
voisi ehkä sanoa että lukioaika oli elämäni pahinta aikaa. :/
olisi silloin jo pitänyt tehdä jotain, pyytää apua... kun ei vielä ollut näin pahassa jamassa.
suosittelen sulle ja tietenkin kaikille, että jos on jotain sosiaalisia pelkoja niin niistä huolimatta edes yritää tutustua ihmisiin... mä torjuin kaikki mahdollisuudet, kaikki ne ihmiset myös ketkä olisivat voineet olla mulle hyviä ystäviä...
jotenkin mulla on niin elähtänyt olo... tuntuu että olen nähnyt tästä maailmasta jo ihan tarpeeksi
lukiossa olen ensimmäistä vuotta, onneks on kohta terkkari tarkastus niin saa ehkä apua, ku ei muute kehtaa hakea.
Itse muistan lukion terkkaritarkastuksesta sen, että kun terkkari kysyi yleisestä voinnista ja jaksamisesta niin sanoin että hyvin menee, vaikka eihän mulla mennyt. Rohkeasti sano vaan...ennen kun ongelmat pahenee...
no ehkä mäkin vielä jostain löydän apua. :/ voisi mulla pahemminkin mennä...
nii , ainahan ne asiat voisi pahemminki olla, se on totta. Saas nähhä mitä siitä terkkaritarkastuksesta tulee.
kuuluu, mitä tekisit jotta olisit onnellinen, mitä antaisit jotta olisit elämäniloinen? Oletko valmis työskentelemään että löytäisit tasapainon?
Tiedän että se onnellisuus on mun sisällä jossain ja että tasapainon voi loppujen lopuksi saavuttaa ainoastaan itse, työskennellä itse asioiden eteen. Tiedän tarkalleen mitä mun pitäisi tehdä, yksinkertaisia asioita kuten syödä, nukkua, liikkua ja opiskella... ns. hankkia elämä... sitä olen yrittänyt... pelkäänpä että musta ei ole siihen.
Olen jotenkin lamaantunut paikoilleni, enkä kykene edes selkeään ajatteluun.
Kuolema olisi mun mielestä luovuttamista tavallaan, vaikka välillä iskee sellainen järkyttävä epätoivo ja mielihalu tehdä jotain lopullista (tarkoitan nyt lopullista, en mitään viiltelyä, jota en kykene, onneksi, tekemään).
Tahtoisin tasapainoisen ja yksinkertaisen elämän, paljoa en vaadi että olisin onnellinen... mutta ajan itseäni umpikujaan, ja luon itse tätä kaaosta. En todellakaan tiedä miksi.
Todella, onnellisuus on sisälläsi. Olet oikeassa :) syödä, nukkua, liikkua ovat ne perusasiat mitä jokainen sanoisin melkeinpä automaattisesti tekee. Eikä sinun tarvitse hankkia elämää sehän on sinulla jo. Ilo siihen tulee löytää, kyllä...sisältäsi.
Sinä tarvitsen jonkun antamaan potkun tai näyttämään miten pääsee alkuun, toinen vaihtoehto etsiä tietoa itse. Mutta ei tieto yksin riitä, sinun tulee kokea se ilo.
"Tiedän tarkalleen mitä mun pitäisi tehdä, yksinkertaisia asioita kuten syödä, nukkua, liikkua ja opiskella... ns. hankkia elämä... sitä olen yrittänyt... pelkäänpä että musta ei ole siihen."
just noin... jos pystyisin ajattelemaan tällä hetkellä selkeästi niin just noin mä olisin kirjottanu, mut onneksi joku on ilmaissut sen mun puolestani. mä tiedän mitä mun pitäisi tehdä jotta saisin tän elämän parempaan järjestykseen, mut mä en vaan pysty.... pitäs kertoa ihan oikeasti jollekin kasvotusten, kommunikoida, tunnustaa. sanoa että mä tarviin apua, en selviä yksin. mut se taitaa olla liian vaikeeta, kun tätä paskaa on jo jatkunut vuosia, eikä kukaan oikeasti halua edes huomata että mun on paha olla tai että mun käytöksessä on jotakin pahasti vialla.
voin samastua tän ketjun aloittajaan, koska mullakin alko kasaantua nää probleemat nimenomaan lukiossa, missä mä siis olen vieläkin nyt kolmatta vuotta... oon myös todella. erittäin. epäsosiaalinen, pelkään ihmisiä, en osaa puhua oikein kenellekään kunnolla, vanhemmille en oo puhunu vuosiin normaalisti. kavereita sain lukiosta, mutta meillä kaikilla taitaa olla niin paljon omia ongelmia ettei kukaan jaksa kuunnella toisen valituksia. ei oikeasti välitetä... tulee aina se 'no ohan mullakin toi ihan sama ongelma' ja that's it. saattaa johtua myös itestäni se, etten osaa luottaa ihmisiin, luoda hyviä ja turvallisia ihmissuhteita. kaipaan ihan helvetisti läheisyyttä ja sitä että toinen ymmärtäis, mut toisaalta en vaan pysty antaa kenenkään tulla liian lähelle...
"mutta ajan itseäni umpikujaan, ja luon itse tätä kaaosta. En todellakaan tiedä miksi."
joo tää on ikävää... kun ite aiheuttaa itelleen sen paskan. ihankun sitä haluais testata että kuinka pitkälle voi mennä ennenkun oikeasti joudut kohtaamaan ne kaikki ongelmat mitä on paennut. mä olen paennut viinan, sekoilun, huumeidenkin avulla, ne on pitäneet mua siinä uskossa että mun elämässä on jotain hauskaakin välillä. mutta oikeasti mä en ole ollut onnellinen ainakaan pariin vuoteen...
syy, miksi mä nyt (taas) ajauduin tänne suomi24:ään, on se että musta tuntuu että on pakko toimia jotenkin. kukaan ei ota muhun yhteyttä, mut on hylätty. tuntuu että saan nyt maksaa jotenkin jostainn mitä olen itse tehny väärin, käyttäytynyt väärin, ollut väärä ihminen, tehnyt vääriä päätöksiä, ollut väärien ihmisten kanssa.
tälläsinä hetkinä sitä tajuaa, kuinka paskaa tää todella on, kun istuu perjantai-iltana yksin omassa pimeessä huoneessa, ilman että kukaan kaipaa. kaikki vaan välttelee. todellisuus iskee, kun tajuaa, että yksin ei ole mitään. ja kun ymmärtää, ettei itse ole kyvykäs tekemään asialle yhtään mitään. kun ei pysty puhumaankaan.
tää on sekavaa ja hullua tekstiä, mutta en voi sille mitään että mun aivot lakkasi toimimasta järkevästi jo aikoja sitten.
Päästää toinen lähelle, siinä on riskinsä että tulee haavoitetuksi, mutta ottaisin riskin koska tahansa. Ihminen on sosiaalinen, mutta tarvittaessa osaa olla yksinkin ja ei siinä ole mitään huonoa, mikäli ei kärsi yksin olosta. Kommunikointi ihmisten välillä on tärkeätä, se opettaa meitä ihmisiä hyväksymään erilaisuuden, vaikka pohjimmiltamme olemme kaikki samanlaisia. En ole itsekään maailman sosiaalisin ihminen mutta pystyn toimimaan ihmisten joukossa ja puhumaan silloin kun katson se tarpeelliseksi. Sama kuin edelliselle että tulee aloittaa jostain työn tekeminen, ulkoisen ja sisäisen.
Joo ei auta, masennuksesta pääsee eroon jos vaan tekee kaikkia niitä asioita mitä pitäs. Tietenkään se ei oo nii yksinkertaista, koska masentunut on jo siinä uskossa että parempaa ei ole luvassa. Se on se ajatus joka pitäisi heittää menemään. Ja usein alemmuuden tunteet estää normaalin elämän. Sitä vain niinkuin tyytyy siihen huonoon tilanteeseen ja sisällä tajuaa kuitenkin että eihän tää ole nyt enää normaalia.
"Eikä sinun tarvitse hankkia elämää sehän on sinulla jo."
Olet ihan oikeassa... :') olen elossa. en vain osaa elää. tuntuu että olen hukassa joka ikisessä asiassa, niin käytännön kuin tunneasioissakin. Tarvitsisin todellakin jonkun "potkaiseemaan" minut liikkeelle.
"ihankun sitä haluais testata että kuinka pitkälle voi mennä ennenkun oikeasti joudut kohtaamaan ne kaikki ongelmat mitä on paennut."
Niimpä. Tavallaan tämä on omien rajojen ja kestämisen testaamista. Itsetuhoa. Tällä hetkellä olen mennyt tässä jo liian pitkälle ja tarvitsisin apua. Vaikka osittain en edes halua apua...tarvitsisin sitä kuitenkin. Pitäisi soittaa sinne koululle. mikä siinä on niin vaikeaa pyytää apua.
Kiitos muuten kaikista vastauksista. Oikesti tämäkin jo auttaa että saa tänne purkaa..vaikka eihän se ongelmia poista.
kaikilla meillä on ongelmia joskin erilaisia. Sanon tämän vaikket ehkä usko, mikään mikä on ulkopuolellasi ei tuota sinulle lopullista onnea eikä rauhaa. Ennenkuin olet löytänyt sen sisältäsi. Tämä on vain totuus ja minulle se tuottaa vielä ongelmia hyväksyä sitä täysin.
Rohkeasti vain puhumaan ja pyytämään apua, uskon että apua löytyy kun osaa pyytää.
Vähän sivuten asiaa. Ehkä ihminen osaa olla onnellinen pienistäkin hetkistä kun ymmärtää että emme tosiaan tiedä hetkeä milloin kuolemme. Se voi olla koska vain.
SUOMEN VALTIO ON KUSETTANUT MEITÄ TODELLA PITKÄÄN. MONTA SATAAA!!!!! VUOTTA. OIKEUDESSA NÄHDÄÄN SAATANA!
Kaikilla on tosiaan omat ongelmansa. Läheisten ongelmat huolettavat myös. Kun ei osaa auttaa edes itseään on vaikea auttaa muita.
"mikään mikä on ulkopuolellasi ei tuota sinulle lopullista onnea eikä rauhaa. Ennenkuin olet löytänyt sen sisältäsi" niinhän se...sisäinen tasapaino pitäisi löytää. Tällä hetkellä löydän pääni sisältä kaiken sekamelskan seasta ajatuksen, että kuolema toisi lopullisen rauhan.
En osaa puhua tai luoda ihmissuhteita. Jokin on varmaan mun aivoissa pahasti pielessä. Joskus ajattelin että voisin oppia avoimemmaksi...no, en enää ajattele niin, olen mikä olen... Olen pettynyt moneen asiaan ja ihmiseen, eniten kuitenkin itseeni.
Yritin vähän aikaa sitten jotain lopullista mutta se ei onnistunut. jossain myrkytystilassa kuitenki
että yritän auttaa ja keskustella. En lupaa enkä takaa mitään koska se työ on sinun tehtävä. suitab aa hotmail . com
Jos uskallan niin voin yrittää keskustella. Mulla vaan on tosi huono luottamus ihmisiin.
Monelle puhuminen on vaikeaa, ei ole rohkeutta avautua omista ongelmistaan. Asiasi on ilmeisesti solmussa, etkä löydä keinoa, kuinka avata sitä solmua. Ei ole sellaista solmua, joka ei avautuisi.
Yksi, mitä suosittelen, lainaapa kirjastosta aforismikirja, elämän viisauden kirja. Aforismeissa on tiivistettynä elämän viisaudet, joita on hyvä sisäistää mieleensä. Mitäänhän ei tapahdu sormia napsauttamalla, mutta solmu avautuu pienin edistysaskelin, kun oivaltaa ja sisäistää keinot.
En ole lukenut tätä ketjua, tänne on paljon kirjoitettu. Mutta itselleni on ollut helpotus, kun olen oppinut hyväksymään itseni, oli minusta kuka mitä mieltä tahansa, se on heidän asiansa. Hyväksyessäsi itsesi sen jälkeen voit suunnata katseesi oman napasi ulkopuolelle, sillä siellähän se elämä on, itsesi ulkopuolella.
Jos elämä on pelkkää itselleen hamuamista, saamisen odottamista, on tehtävä täyskäännös, elämä on antamista. Sillä jos ei itsestään mitään anna, ei myöskään mitään saa. Tämäkin on antamista, sillä samalla saan edes miedosti hyvän mielen, että yritän neuvoa sinulle jonkinlaista keinoa solmun avaamiseksi. Itse saan hyvän mielen siitä, että pyrin huomioimaan, auttamaan heitä, jotka apuani, seuraani ja ajatuksiani tarvitsevat. Muistathan, että hymyyn vastavaan hymyllä, antamiseen yleensä kiitoksella ja hyvällä mielellä ainakin itselleen ja tyytyväisen apusi vastaanottajaan. Lumipalloa voi pyörittää myös näinpäin. Vanhukset on myös hyvä elämän viisauden "opettaja", heillä on turhat "kuorrutukset" karisseet matkan varrella, jäljellä on yleensä aito ihminen. Itse saan paljon hyvää mieltä ollessani vanhusten seurassa, auttaen heitä ja kuunnellen heitä. On hyvä olla eräänlainen "peili", mihin voi heijastaa omaa elämäänsä, sen arvoja ja tapoja.
Sinulla on oikeus myös rakastaa itseäsi, sillä sisimpäsi on sinulle paras neuvonantaja, ohjaaja, kun kuuntelet sen aitoa sanomaa. Ilman tervettä itserakkautta ei elämässä voi olla myöskään henkistä tasapainoa.
Toivon sinulle kaikkea hyvää! Myös tämä kirjoittaminen tänne on yksi terapian muoto, ei kaikkeen tarvita ammatti-ihmistä. Hyvät ihmissuhteet on parhaita mielenterveyden hoidossa.
Tiedän tuon kirjan. :) elämänviisailla vanhuksilla on aina parhaat neuvot. :)
"jos ei itsestään mitään anna, ei myöskään mitään saa."
Tuo on totta. Olen ajatellut, että olen ystävällinen/kiltti ihminen. Pohjimmiltani olenkin. Mutta käytökseni on joskus todella tylyä...:( Olen mahdottoman hidas keskustelutilanteissa, ahdistus iskee. Sosiaaliset tilanteet menevät niin nopeasti ohi ja päässä lyö tyhjää, kun tietää että jotain pitäisi tehdä tai sanoa. Jälkeenpäin keksin miten mun olisi pitänyt toimia tai sanoa.
Kiitos toivotuksesta, toivon myös kaikkea hyvää sinulle ja muillekin...kuka tätä nyt sattuukaan lukemaan.:)
niinonhyva, lähetin sähköpostilla viestin...(mulla ei siis ole meseä.)
En taida enää tänne enempää kirjoittaa mutta kiitos kuitenkin vastauksista...olen saanut uusia näkökulmia ja purettua tätä oloa. yritän olla tekemättä enempää typeryyksiä itselleni, auts.
Hei
Muistin näitä kirjoituksia lukiessani, että mistä minä olen löytänyt paljon sisältöä kateissa olevan henkisen minäni tyhjiöön. Vuosia sitten osui kirjakaupassa silmiini kirja: Wayne W. Dyer´in kirjoittama "Löydä henkinen minäsi". Tämä on minun raamattuni. Jokainen rivi, sivu on niin mielenkiintoinen, opastava, perusteleva, että en ole voinut lukea kuin sivun, korkeintaan kaksi kerrallaan, jotta edes jotain siitä sisäistäisin. En ole vieläkään lukenut sitä loppuun, eli henkisen minäni syvin ydin on vielä kateissa, mutta matkalla sinne olen sisäistänyt elämän arvojani uusiksi, voinen todeta, että olen sinut itseni kanssa. Minä, jonka sisin oli ontto, tyhjää täynnä, kaiken kuvittelin löytyvän itseni ulkopuolelta, mutta väärin, onni ja tasapaino on sisimmässämme, se ei maksa mitään, vain tahdon tutustua omaan minään ja löytää uudet arvot elämälle.
Toivon sinulle antoisaa matkaa omaan henkiseen minääsi!
http://www.astro.fi/forum/index.php?topic=21708.0
http://www.nettiet.fi/forum/kulttuuri/907-Elamanapua-kirjoista.html
http://www.huuto.net/kohteet/wayne-w-dyer-loyda-henkinen-minasi/163713683
Viimeisimmässä huuto.netin linkissä on kirjan sisällöstä enemmän, muuten sivu on jo suljettu
Hyvä Sumppi! Olet oikeassa , jostain on aloitettava ja lukemalla aluksi löytyy mutta se täytyy myös kokea. Pelot lentävät jossain vaiheessa pois kun alkaa löytämään itseänsä.