En siis kärsi paniikkihäiriöstä,mutta olen saanut muutama vuosi sitten todella pahoja paniikkikohtauksia,johon liittyi kuoleman pelkoa.Olin silloin myös hyvin vaikeassa elämäntilanteessa,joka vaikutti asiaan.Kofeiinista sen verran,että sitä olen käyttänyt aina saman verran,joten sitä en syyllistä.En ensinnäkkään usko suurten kofeiiniannosten aiheuttavan muuta kuin ahdistusta,mutta niitä kuolemanpelkotilanteita ne ei aiheuta.....no se tästä aineesta.Suositus kuitenkin on,että alkoholia vähemmän,jos ollenkaan ja kofeeta kohtuudella.
Psyykkiseen paranemiseen on minulla vaikuttanut kolme tekijää,logoterapia,tahto ja elmäntilanteen helpottuminen.Ja nyt haluan tästä tahdosta kertoa.
Uskon siihen,että monella ihmisellä tulee hetki elämässään,jolloin pelosta,väsymyksestä,ahdistuksesta huolimatta on pystyttävä/jaksettava tehdä päätös,rupeanko elämään ja olen väkevä vai kuihdunko ja pelkään elämää.Toinen tuo elämänrikkautta,toinen vie syvälle pelkojen täyttämään elämään.Itse päätin olla rohkea.Minun tapauksessa tämä liittyi yhtenä tekijänä tähän paniikkiin,oli toki muitakin elämän osa-alueita.
Otan nyt esimerkin,kun monesti kotona ollessani kärsin ahdistuksesta ja rupesin kyllästymään siihen,niin tämä kyllästymine paisui ja kasvoi jonkinmoiseksi vitutukseksi ja tarpeeksi kun vituttaa tuo panikointi,niin pelko rupeaa muuttumaan uhmaksi ja tahdoksi.Muistan sellaisen illan,jolloin ajattelin,että nyt jos tulee ahdistus tai paniikki,niin otan vauhtia toisesta huoneesta ja juksen vaikka päin seinää,jotta se helvetin olotila loppuu ja jos tarpeeksi sattuisi nenään,niin ei voisi mitenkään keskittyä enää ahdistukseen.Nyt en tarkoita itsetuhoha vaan halusin tuntea herääväni.Monella ahdistuneellahan on tämä tunne jonkinmoisesta sumussa elämisestä,jota ihanasti koristavat kirsikan lailla nämä paniikkikohtaukset.MINÄ olin niin lopen kyllästynyt,että olin valmis saamaan niin saatanallisen paniikkihohtauksen ihan missä vaan milloin vaan ja niinpä niin..............arvaatte varmaan mitä tuosta täysin totaalisesta uhmasta ja vitutuksesta koitui? uhma ja rohkeus voittaa aina pelon,AINA! Siihen loppui paniikit ja pelot.
Pelko kolkutti oveen,rohkeus meni avaamaan.Ketään ei ollut oven takana.
Haluan vielä lisätä erään ääriesimerkin,nimittäin lentämisen.Paniikkiaika teetti pelkoja myös lentämiseen,sain käytännössä 4h yhtämittasen paniikkikohtausen lentokoneessa tuolloin.Nyt jälkeenpäin kynnys nousta koneeseen on edelleen jonkinmoinen,mutta tässäkin on uhma ja rohkeus voittanut ja lennetty on.
Lopuksi haluan kiteyttää psykologista elämänkatomusta.Olen lukenut,että kuoleman pelko ja ahdistus on aina liitettävissä jollain tavalla elämättömän elämän kärsimykseen.....olen myös itse samaa mieltä.On myös muita tekijöitä kuten tämä tyypillinen arvojen erillisyys.....siis kun ihmisellä on esim sismmässään voimakkaat arvomaailman vaikuttajat,joita voi olla vaikka esim liikunta ja järkevä ruokavalio,Jos näillä arvoilla varustettu ihminen sitten vuosien saatossa lipsuu käytännön elämässä suureen ylipainoon ja oman ruumiinsa laiminlyöntii,on ihminen jotunut sisäisen ja ulkoisen elämänsä arvoristiriitaa.Jos tämä kuilu kasvaa liian suureksi,ihminen kärsii tästä psyykkisesti.On tärkeää,että ihminen eläisi elämäänsä samassa linjassa arvojensa mukaan.
Elämätöntä elämää ei voi lunastaa takaisin,se on mennyt.Tämä on myös itsellä ollut elämänfilosofiana parantumisessa,siis joko pelkäät hautaan asti ja kuihdut tai rohkaistut ja kasvat,kehityt ja elät.Se vaan on niin,että jos ihminen eläisi 1000 vuotiaaksi voisi vaikka uuden harrastuksen aloittamista siirtää 200 vuotta ja laihdutus aloitetaan 400 vuotiaana......mutta mutta,ei me eletä kuitenkaan kovin pitkään,on ruvettava rohkeaksi ja pantava hösseliksi.....ja siihen auttaa vain toiminat ei asioden päässä pyörittely.
Psyykkiseen paranemiseen on minulla vaikuttanut kolme tekijää,logoterapia,tahto ja elmäntilanteen helpottuminen.Ja nyt haluan tästä tahdosta kertoa.
Uskon siihen,että monella ihmisellä tulee hetki elämässään,jolloin pelosta,väsymyksestä,ahdistuksesta huolimatta on pystyttävä/jaksettava tehdä päätös,rupeanko elämään ja olen väkevä vai kuihdunko ja pelkään elämää.Toinen tuo elämänrikkautta,toinen vie syvälle pelkojen täyttämään elämään.Itse päätin olla rohkea.Minun tapauksessa tämä liittyi yhtenä tekijänä tähän paniikkiin,oli toki muitakin elämän osa-alueita.
Otan nyt esimerkin,kun monesti kotona ollessani kärsin ahdistuksesta ja rupesin kyllästymään siihen,niin tämä kyllästymine paisui ja kasvoi jonkinmoiseksi vitutukseksi ja tarpeeksi kun vituttaa tuo panikointi,niin pelko rupeaa muuttumaan uhmaksi ja tahdoksi.Muistan sellaisen illan,jolloin ajattelin,että nyt jos tulee ahdistus tai paniikki,niin otan vauhtia toisesta huoneesta ja juksen vaikka päin seinää,jotta se helvetin olotila loppuu ja jos tarpeeksi sattuisi nenään,niin ei voisi mitenkään keskittyä enää ahdistukseen.Nyt en tarkoita itsetuhoha vaan halusin tuntea herääväni.Monella ahdistuneellahan on tämä tunne jonkinmoisesta sumussa elämisestä,jota ihanasti koristavat kirsikan lailla nämä paniikkikohtaukset.MINÄ olin niin lopen kyllästynyt,että olin valmis saamaan niin saatanallisen paniikkihohtauksen ihan missä vaan milloin vaan ja niinpä niin..............arvaatte varmaan mitä tuosta täysin totaalisesta uhmasta ja vitutuksesta koitui? uhma ja rohkeus voittaa aina pelon,AINA! Siihen loppui paniikit ja pelot.
Pelko kolkutti oveen,rohkeus meni avaamaan.Ketään ei ollut oven takana.
Haluan vielä lisätä erään ääriesimerkin,nimittäin lentämisen.Paniikkiaika teetti pelkoja myös lentämiseen,sain käytännössä 4h yhtämittasen paniikkikohtausen lentokoneessa tuolloin.Nyt jälkeenpäin kynnys nousta koneeseen on edelleen jonkinmoinen,mutta tässäkin on uhma ja rohkeus voittanut ja lennetty on.
Lopuksi haluan kiteyttää psykologista elämänkatomusta.Olen lukenut,että kuoleman pelko ja ahdistus on aina liitettävissä jollain tavalla elämättömän elämän kärsimykseen.....olen myös itse samaa mieltä.On myös muita tekijöitä kuten tämä tyypillinen arvojen erillisyys.....siis kun ihmisellä on esim sismmässään voimakkaat arvomaailman vaikuttajat,joita voi olla vaikka esim liikunta ja järkevä ruokavalio,Jos näillä arvoilla varustettu ihminen sitten vuosien saatossa lipsuu käytännön elämässä suureen ylipainoon ja oman ruumiinsa laiminlyöntii,on ihminen jotunut sisäisen ja ulkoisen elämänsä arvoristiriitaa.Jos tämä kuilu kasvaa liian suureksi,ihminen kärsii tästä psyykkisesti.On tärkeää,että ihminen eläisi elämäänsä samassa linjassa arvojensa mukaan.
Elämätöntä elämää ei voi lunastaa takaisin,se on mennyt.Tämä on myös itsellä ollut elämänfilosofiana parantumisessa,siis joko pelkäät hautaan asti ja kuihdut tai rohkaistut ja kasvat,kehityt ja elät.Se vaan on niin,että jos ihminen eläisi 1000 vuotiaaksi voisi vaikka uuden harrastuksen aloittamista siirtää 200 vuotta ja laihdutus aloitetaan 400 vuotiaana......mutta mutta,ei me eletä kuitenkaan kovin pitkään,on ruvettava rohkeaksi ja pantava hösseliksi.....ja siihen auttaa vain toiminat ei asioden päässä pyörittely.
Vastaukset 4
Vanhimmat
kiitos tarinastasi. ihan liian vähän saa lukea näistä onnistumisista.
Joo, oon huomannut itsessäni tuon kiukun ja uhman nousun viime aikoina. Sairastuin tähän vuonna 2001 eli kymmenes juhlavuosi menossa. Olen nyt siis 27 v. nainen. On mennyt vuosia välissä ettei se ole juurikaan häirinnyt mutta niinkun nyt taas, se ottaa vallan kun on vaikea ajanjakso elämässä takana. Ja se suututtaa niin vietävästi kun tuntuu että joka kerta palataan lähtöruutuun, kaikki ne ajatukset ahdistuksen vaarattomuudesta ja ohimenevyydestä ym. lentää ikkunasta ulos kun olo on kurja. Raivostuttaa kun tietää ettei ole hullu, ja raivostuttaa kun tuntuu ettei tälle mahda mitään. Minulla on häät tulossa kesällä ja olisi ihana nauttia sen odotuksesta ja suunnittelusta mutta tuntuu kuin kaikki menisi ohi kun päällimmäisenä on vain tämä paska. Onnittelin kuitenkin itseäni että kaikesta huolimatta matkustin juuri viikon sisällä 10h autossa ja 14h lentokoneessa ilman lääkkeitä (en ole niitä koskaan syönyt), vain parin olusen voimalla. Kai se sekin on jo jotain.
Jos oot noinki kauan pärjänny vaivan kanssa,niin suhtaudu siihen eräänlaisena kuumemittarina.........eli ressi nostaa mahdollisesti ahistusta ja silloin on hyvä tarkistaa "vauhtia".
Pitää myös muistaa,että panikoijalla ja ahdistuneella on taipumusta tuntea positiivinen jännitys myös ahdistuksena.On hyvä muistaa erottaa se,että olenko nyt innoissani ja jännittynyt vai olenko ressaantunut ja peloissani oikeasti......esim vaikka jonkun läheisen sairauden takia.
Lapsena saatoit vaikka tuntea hurjaa jännitystä huvipuiston laitteissa,mutta et ahdistusta......tämä on juuri sitä positiivista jännitystä,johon pitää osata suhtautua rohkeasti.
Heips! Onpa mukava lukea tekstiä joka tukee omaa ajatusmaailmaa ja tapaa käsitellä paniikkia.Paniikin iskiessä minun kohdalleni se oli kuin pysäys täydestä vauhdistä tiiliseinään.Loppujen lopuksi olin niin poikki oireitteni kanssa etten melkein pysynyt tuolilla istumassa,koko kroppa saattoi mennä täysin tunnottomaksi,vain silmät pyöri päässä,tv:tä katsellessa kuvat ja tekstit hyppi silmissä ja tietysti pitkä liuta muita oireita sydämmen hakkaamista,korvien soimista jne.jne.En antanut kuitenkaan olotilalle periksi vaan väänsin väkisin töihin aamuisin ja pidin rutiinia yllä vaikka mieluummin olisin jäänyt pimeään huoneeseen peiton alle (tosin sitten eläisin varmaan edelleenkin pelkojen ja eri oireiden ja tuntemusten tutkiskelun maailmassa).Hain ja sain apua Akuuttiryhmältä.Puhuin paljon miltä minusta tuntuu ja huomasin etten ole sen poikkevampi kuin muutkaan,tunnen ja reagoin tilanteisiin vain liian voimallisesti.Itseasiassa,kun rupesin puhumaan paniikistani huomasin lähelläni jo olleen monta samasta "vaivasta" kärsivää.Tuntiessani "aallon" lähestyvän huokasen syvään ja otan vastaan sen mikä on tuleva,ei voisi vähempää kiinnostaa saada paniikkikohtaus,keskityn siihen mitä olen tekemässä,en kohtaukseen.Paniikin laukaisseiden syiden tiedostaminen avaa väyliä ymmärtämään omia reaktioita.Itselläni stoppi tuli 10 vuoden kotona olon jälkeen jolloin tein kaikkeni perheen eteen (tietenkin teen edelleenkin,mutta järkevämmissä mittakaavoissa) ja välillä kävin töissä ja olin valmiina auttamaan toisia ja tekemään TOISTEN puolesta mitä vain.En huomannut omaa väsymystäni.En myöskään huomannut,että olin erakoitunut ystävistäni.Keksin aina jonkun syyn kieltäytyä lähtemästä kotoa jonnekkin ystävien kanssa vaikka en ole kärsinyt sosiaalisten tilanteiden pelosta tms.Luulin olevani täysin korvaamaton jos olisin muutamaksi tunniksi lähtenyt "vapaalle".Revin viimeiset voimanrippeeni,kun minua pyydettiin erinäisiin lyhytkestoisiin töihin.En osannut sanoa ei.Minun täytyi vaan suoriutua koko ajan ja jatkuvasti.Touhusin kotona imurin varressa ja äksyilin perheelle ahdistuessani pyykkivuorten,kuraisten kenkien,koiran lenkkeilyttä jättämisen jne. kourissa.Olisinpa osannut keskittyä oleelliseen.Mitäpä sitten jos pyykkivuori pullistelee,olisin voinut köllähtää lasten kanssa kirjoja lueskelemaan,mitäpä sitten jos joskus olisin sanonut joskus nyt en jaksa,katsotaan huomenna.Viimeinen niitti oli 1,5 vuotiaan poikani saadessa pahan kohtauksen jolloin hän kävi kuoleman porteilla.Poika kuitenkin toipui,äidille jäi vain jättimäinen huoli kuinka perheenjäsenet pärjää hoitopaikassa,koulussa,työssä.En takerru kuitenkaan siihen mitä olisi pitänyt tehdä joskus aiemmin,koska voin tehdä sen nyt. Olen huomannut viimeisen vuoden aikana kuinka tärkeää tässä hurjaa vauhtia menevässä maailmassa on pysähtyä ja rauhoittua ja olla hetki ilman velvoitteita ja painetta selviytyä yksinkertaisistakin arjen askareista.Täytyi siis opetella ottamaan elämä rennommin ja nauttia elämästä hetki kerrallaan.Tämä kuullostaa liian helpolta ja tylsätä,mutta näin on. Nautin leppoisista sunnuntaipäivistä perheen kanssa.En kiirehdi sen sataan suuntaa vaikka oven takana koputteleekin jo huominen omine touhuineen.Haluan olla tässä ja nyt.En murehdi eilistä,enkä stressaa huomisesta.Kerkeän maailman mukaan hiljaisemmallakin tahdilla.Haluan elää ja nauttia.