Joulunpyhien jälkeen on pitkä juhlapyhätön kausi, sillä pääsiäinen on tänä vuonna ennätysmyöhään, vasta huhtikuun lopulla. Jokainen sunnuntai on kuitenkin pyhäpäivä, mutta nykyihmisten elämässä arki ei paljon sunnuntaista eroa. Lepopäivän pyhittämisestä syntyy sentään joskus keskustelua kauppojen sunnuntaiaukiolojen yhteydessä. Itselleni työaikana sunnuntai merkitsi lähinnä rästiinjääneitä kotitöitä, ja lasten kanssa ulkoiluun yritettiin silloin panostaa. Nykyisin sunnuntaitunnelmani syntyy siivotusta kodista, tavallista huolellisemmin tehdystä ja kauniisti katetusta ruuasta ja usein lounasvieraista - useimmin omista nuorista perheistä. Tuore kukkakimppu pöydällä antaa pyhäisen tunnun viikkosiivouksen jälkeen. Sunnuntaina ei äänekkäitä koneita meidän pihassa kuulla, ei edes ruohonleikkkuria.
Lapsuudessa sunnuntaisin pukeuduttiin pyhäleninkiin ja pyhäkenkiin, käytiin pyhäkoulussa , kirkkoaikaan ei saanut metelöidä. Ruoka oli tavallista parempaa ja kangasliinalle katettu, asiatkin olivat "pyhäruualle pyhitettyjä". Päiväkahvivieraita kävi tai itse vierailimme ystävien ja naapureitten kodeissa. Iltapäivällä tai illalla isä ja äiti lähtivät usein sunnuntaikävelylle käsikynkkää, arkipäivinä ilman asiaa eivät aikuiset juuri raitilla kulkeneet. Äiti oli tarkka siitäkin, ettei pyykkejä narulla liehunut sunnuntaina, ja tietysti oli siivottu, leivottu ja pihakin "laastu".
Pyhitys, pyhä ja epäpyhä ovat uskonnollisia termejä, mutta näin ne niveltyvät arkiseenkin tai paremminkin maalliseen kielenkäyttöön. Meillä on pyhiä, koskemattomia arvoja. Tarvitsemme arjen vastapainoksi juhlia , juhlapyhiä ja juhlahetkiä.
Ainakin ruuissa ja leipomuksissa tämä rytmitys elää ja kukoistaa, tosin kaupallisista syistä otetaan förskottia. Mämmiä on ollut jo myynnissä melkein heti joululta, ja kuinkahan moni on jo ehtinyt ruuneperintortut testata, kohta on laskiaispullien aika. Kätevä emäntä voi joulusta jääneet piparit murustaa ruunepereihin, kostuttaa ne houkuttelevasti ja kruunata vadelmahillolla. Ystävänpäivä on ymppääntynyt Suomen helmikuuhun, ja jotain sydämenmuotoista silloin leivotaan, voisi sujauttaa vaikka ystävällisen runon leivonnaisen sisälle...Kalevalanpäiväkin innostaa ainakin ostamaan karjalanpiirakoita, taitavimmat emännät niitä itsekin laativat ja saavat ansaitut kehut.
Kohtsiltään tässä saa taas toivotella viikonloppuja...
Lapsuudessa sunnuntaisin pukeuduttiin pyhäleninkiin ja pyhäkenkiin, käytiin pyhäkoulussa , kirkkoaikaan ei saanut metelöidä. Ruoka oli tavallista parempaa ja kangasliinalle katettu, asiatkin olivat "pyhäruualle pyhitettyjä". Päiväkahvivieraita kävi tai itse vierailimme ystävien ja naapureitten kodeissa. Iltapäivällä tai illalla isä ja äiti lähtivät usein sunnuntaikävelylle käsikynkkää, arkipäivinä ilman asiaa eivät aikuiset juuri raitilla kulkeneet. Äiti oli tarkka siitäkin, ettei pyykkejä narulla liehunut sunnuntaina, ja tietysti oli siivottu, leivottu ja pihakin "laastu".
Pyhitys, pyhä ja epäpyhä ovat uskonnollisia termejä, mutta näin ne niveltyvät arkiseenkin tai paremminkin maalliseen kielenkäyttöön. Meillä on pyhiä, koskemattomia arvoja. Tarvitsemme arjen vastapainoksi juhlia , juhlapyhiä ja juhlahetkiä.
Ainakin ruuissa ja leipomuksissa tämä rytmitys elää ja kukoistaa, tosin kaupallisista syistä otetaan förskottia. Mämmiä on ollut jo myynnissä melkein heti joululta, ja kuinkahan moni on jo ehtinyt ruuneperintortut testata, kohta on laskiaispullien aika. Kätevä emäntä voi joulusta jääneet piparit murustaa ruunepereihin, kostuttaa ne houkuttelevasti ja kruunata vadelmahillolla. Ystävänpäivä on ymppääntynyt Suomen helmikuuhun, ja jotain sydämenmuotoista silloin leivotaan, voisi sujauttaa vaikka ystävällisen runon leivonnaisen sisälle...Kalevalanpäiväkin innostaa ainakin ostamaan karjalanpiirakoita, taitavimmat emännät niitä itsekin laativat ja saavat ansaitut kehut.
Kohtsiltään tässä saa taas toivotella viikonloppuja...
Vastaukset 33
Vanhimmat
Kaippa vankilassakin saa synttärijuhlia viettää ja sinne voi neuvokas vaimo tai tyttöystävä lähettää kakun, jonka sisään on leiponut viilan. Hyvä varottaa etukäteen, ettei hammas katkea.
Viila on vielä pientä, olen nähnyt leffan missä mafiapomon jättimäisestä syntymäpäivä kakusta nousi nainen pienissä bikineissä.
???
miten niin ? Pitikö tuo nyt käydä huitasemassa ?
Olin lapsena kova tekemään käsitöitä, harmitti kun isä kielsi kutomasta pyhänä.
Työelämässä ollessani ei juuri jäänyt aikaa kuin tärkeimmille asioille kodinhoidossa.
Lapset olivat etusijalla, siivoaminen ym, sitten kun ehti. Kyllä meillä järjestys oli, mutta ei jokaisen pölyhiukkasen perässä ehtinyt, eikä jaksanut juoksemaan.
Joissakin kodeissa oli tosi tarkkaa se, mitä sai sunnuntaina tehdä. Sanottiin yleisesti, että pyhätyöllä ei ole siunausta. Nälkä ei ainakaan katso, onko pyhä vai arki, ja usein sunnuntai oli ainoa päivä, jolloin ehti istahtaa käsityön pariin.
Suomessa oli vielä 1960-luvulla huvikielto rukouslauantaisin, ilmeisesti vaihdellen eri paikkakunilla, yleensä ei tansseja saanut ainakaan järjestää. Kielto poistui vasta1968.
olivat pyhiä silläkin tavalla, että saatiin levätä viikon töistä,
äiti tosin ei silloinkaan! Miten ihmeessä hän jaksoi?
Jos tuli vieraita, äiti teki kaiken, autoimmehan tietenkin aina.
Pyhäkoulua käytiin ja niihin tulikin aina suuri joukko lapsia.
Pojat pääsivät helpommalla sunnuntaisin, he ajelivat polkupyörillään ison
poikajoukon kanssa, he olivat tosi iloisia - siis silloin ennen sotaa,
valokuviakin on siitä ajasta.
Nykysten juhlapyhien merkitykset ovat muuttuneet,
joulu koetaan oikean syntymisen ihmeen juhlana, oman syntymisen, lasten syntymien,
puolison, omien vanhempien, nyt jo lastenlastenkin syntymisen kiitosjuhlana Luojalle,
kyllä olen kiittänyt Luojaa syntymisen sanomattoman suuresta lahjasta!
Saimme syntyä juuri ihmisiksi! Kiitos Luojani armollinen!
Pääsiäinen on kuoleman ja elämän uudelleen syntymisen valoisa juhla.
Pääsiäinen, kevään valoisuus,
"Rakkaus vain luo meihin elämää...
Nyt on aika luottaa juurten, siementen,
hetki kun lyö, puu kukkii, vihertää.
Aurinkomme loista, rakkaus meihin jää!"
Kyllä ennenkin tehtiin viikonloppuna ja esim sunnuntaisin töitä. Totta kyllä oli, että arjet ja viikonloput oli selvästi eroavia kuten avaaja kertoo. Mutta ainakin meidän isä teki viikonloppunakin töitä ja äitimme puursi viikonloppunakin, koska meitä sisaruksia oli kuusi. - Isommat tytöt jo auttoivatkin äitiä leipomuksissa ja pikkusisaruksien hoidossa ym kotiaskareissa. - Ulkona saimme olla ja leikkiä, kunhan emme pitäneet meteliä. Kyllä meilläkin saattoi olla ainakin puhtaat vaatteet viikonloppuna. Ja jos kyläiltiin, niin kaikki leivonnaiset oli taatusti kotona tehtyjä, samoin meillä. Muuten eikö se ollut aika pitkään lauantaikin ihan työ- ja koulupäivä, hieman lyhempi vain? Kirkkokin ja kirkkopyhät vaikutti vielä 60-luvulla näkyvästi yhteiskunnassa, toisin kuin nykyään vain harva käy kirkossa sunnuntaisin.
Kirkonmenojen televisiointi on osaltaan vaikuttanut kävijämäärän vähenemiseen sunnuntaisin. Monikaan ei jaksa lähteä säässä kuin säässä, kun kotonaan voi seurata silloin kun aikaa on, tai tarvetta siihen. Minä pidän sitä hyvänä asiana monelle.
Kiittää voi niin monella tavalla sisimmässään, se ilo minkä tuntee, kun kaikki tapahtunut on ollut siunaukseksi, on kiitosta Luojalle. Silloin soi sydämessä virsi:
Soi kunniaksi Luojan, nyt virsi kiitoksen.
Tuon kaiken hyvän tuojan, ja suojan ainaisen.
Hän Isä rakkahasti, ain' vaalii luotujaan.
Ja kaiken taitavasti, hän ohjaa tuolta taivaastaan.
Hän säät ja ilmat säätää, ja aallot tainuttaa,
ja hyisen hallan häätää, ja viljan vartuttaa.
Hän onneen meidät ohjaa, myös aikaan vaikeaan.
Sen rakkauden pohjaa, ken pystyis koskaan tutkimaan?
Lauantai oli muistaakseni vielä 70-luvun alussa koulupäivä, tosiaan tavallista lyhyempi. Muilla aloilla 5-päiväiseen työviikkoon oli siirrytty jo 60-luvun alussa. Nythän viikonloppu tuntuu venyvän aina vain aikaisemmaksi, varsinkin kun katsoo perjantai-iltapäivän autojonoja maalle kesäisin varhain iltapäivällä tai jo puoleltapäivin.
Suomisen perhe -elokuvia fimattiin jo sotavuosina, mutta uskon niitten arvomaailman säilyneen vielä pitkälle 50-luvulle. Varsin porvarillinen perhe on kyseessä, mutta ei siinä mielestäni yhteiskuntaluokkia korosteta. Minulla on ne kaikki taltioituna, paitsi ihan viimeinen, kauan muitten jälkeen valmistunut. Lasse Pöysti on Suomisen Ollina suosikkini, ja ihailen hänen koko näyttelijänuraansa.
Vieno Kekkonen lauloi iskelmää "Ei koskaan sunnuntaisin", jossa suukkoja sai suoda joka päivä paitsi sunnuntaisin. Laulu on tunnusmelodia Melina Mercouri -elokuvasta, jossa tämä esittää kreikkalaista ilotyttöä laulamassa Pireauksen satamakapakassa käheällä äänellään merimiehille.
Varhain olet sirkeänä kirjoittelemassa. Minut herätti tavallista aikaisemmin ilkeät yskänpuuskat, nousin keittämään vettä ja höyryhengittelemään.
TV-jumalanpalvelukset tuovat kirkon sinne, missä ihmiset ovat ja niitten välityksellä voi hengellisen annin lisäksi tutustua maamme kirkkorakennuksiin. Äitini kertoi, että kun hänen lapsuuskotiinsa hankittiin 30-luvulla radio, radiottomia kyläläisiä joskus kutsuttiin jumalanpalveluksia kuuntelemaan. Väki oli pukeutunut kuten kirkkomatkalle ainakin, luettiin yhdessä uskontunnunnustus ja noustiin seisomaan oikeissa kohdissa. Kirkkokahvitkin tarjottiin , ja sama mukava perinne jatkuu vielä seurakunnissa.
Oletko nyt Ramoona 1 sama kuin ennen Ramona*'na kirjoittanut? Hämmennyin hieman kun huomasin eron ja kirjautuneena.
Minä profiili on kuitenkin poistettu!
En ihan ole nyt varma kirjoitustyylistäsi. Olenko erehtynyt vai oletko aina kirjoittanut nim.merk.
Ramoona kahdella oo:lla?
PS. Joo, yskä kuuluu tuohon nyt liikkuvaan flu:hun , sama oli minulla, mutta ei kuiva yskä ja on jo hellittänyt inhalaattorin avulla:) Heräsin myös aikaisin, pidän aamuhetkistä, moikka
Hassulta kuulostaa nousta seisomaan kotioloissa:D Mutta jo lapsuudessa opittu kirkonmenoissa ilmeisesti.
Kyllä mummolassa, mummo kuunteli kideradiolla jumalanpalvelusta, mutta istui kyllä kuulokkeet päässä paikallaan. Kuunteli varmaan muutakin, kun muistan hänen usein istuneen radiota kunnellen.
On se jännää kuinka nuo näkömuistikuvat on tallella, ihan näen ja muistan tuolin missä mummo istui ikkunan vieressä välikamarissa:D
Jumala, joka on armossaan niin paljon meille suonut, on luvannut myös kostaa niile, jotka eivät niin tee. Minä lienen vm´maisena myös sen suuren koston uhri, jolle kostaa isäin pahoista teoista.
Raamatussa tuo "lupaus" on annettu ja me vammaiset olemme tuon kohteena.
Me muistamme lhihistoriasta kuinka maailmaan syntyi raajattomia lapsia, ns, thaliidomia-lapsia.
Muistan televisio-ohjelmasta kuinka pappi kehoitti raajatonta lasta kiittämään Jumalaa osastaan. Tuo tapahtui Ruotsissa ja lapsi kieltäytyi.
Minäkään en ole kiittänyt Luojaani, joka minulle on Jumala, en tule kiittämäänkään!
Kaikki se karmeus, jonka vammainen kokee elämänsä kaikissa vaiheissa on muistissani ja pysyy.
Olenhan täällä palstallakin osoittautunut monien mielestä kelvottomimmaksi. Anteeksi pitäisi kai pyyttää olemassaoloani. Onhan joukossa toki kaltaisiasi, joita voin hyvinkin kiittää tilaisuudesta kohdata.
Kirkko on minulle kauhistus pappien saarnoineen Minulla on Luoja turvanani.
Kirjoitan usein ei-kirjautuneena ilman ykköstä, siis nikillä Ramoona*. Syy on se, että joskus unohdin poistaa ruksin sähköpostikohdasta, ja posti täyttyi vastauksista. Mielestäni se on ihan turha toiminto, täältä sivultahan käydään keksustelu lukemassa. Ramoona on tarkoituksella kahdella o:lla, ykkönen on sen takia, että käytin nikkiä ensin rekkaamatta, mutta joku ehti sen itselleen rekata ennen minua. En ole nähnyt Ramona-nikillä missään kirjoituksia. Ennen olin rekattuna nikillä Likka 123 ja sitten 321. Ramoona oli jo sitä ennen sättinikkinä - sitäkin harrastin kauan sitten. :)
on ihmiselle taakka, jota muiden on vaikea täysin ymmärtää, vaikka haluaisikin,
ja joukossamme on varmaan niitäkin, jotka eivät ede halua paneutua ymmärtämään.
Kirkko tulisikin puhdistaa vanhasta 'saarnaamisesta', ottaa kaikki elävä kirkon helmaan,
olisi tuotava sitä rakkautta ja ymmärtämystä kaikkia kärsiviä kohtaan enemmän peliin.
Kirkko on meitä e l ä v i ä varten, se on ihmisten yhteisö.
- Muistathan, että kaikki se lahjakkuus, minkä olet saanut, on myöskin Luojan lahja.
Ja se armolaulu on minusta totta ainakin omalla kohdallani, toivon että muidenkin!
Kaikkea hyvää toivotan!
http://www.youtube.com/watch?v=dGO9UZGv-FY
Kiitos kun viitsit vastata>D Nyt koitan kirjoittaa Ramoona, likka 123 olen joskus lukenutkin, onhan se mukavaa
kun on sama kirjoittaja!
Vedet tulvahtivat silmiin kun luin kirjoituksesi Ruuneperi. Sanot kaikki se karmeus jota vammainen kokee
el'm'ns' kaikissa vaiheissa on muistissani ja pysyy! Tulee kysyneeksi mit' oletkaan kokenut! Luonteestahan se riippuu,miten sopeutuu. Liioittelet osaasi palstalla, harvaa on hemmoiteltu niinkuin sinua!
"Muistan televisio-ohjelmasta kuinka pappi kehoitti raajatonta lasta kiittämään Jumalaa osastaan. Tuo tapahtui Ruotsissa ja lapsi kieltäytyi."
Olipa fiksu lapsi, pappi sensijaan käyttäytyi tökerösti.
Maailma on epäoikeudenmukainen paikka. Kaikki eivät saa yhtä hyviä eväitä elämää varten. Vielä pitäsi kiittää asiasta josta on haittaa koko elämän ajan.
Tuo isien pahat teot kosteteaan lapsille on yksi vastenmielisimpiä hokemia. Perheen vääränlaiset käyttäytymismallit tahtovat periytyä. Mutta sillä, että viaton lapsi syntyy vammaisena ei ole mitään tekemistä perisynnin kanssa.
Itse kirjoittelen satunnaisesti, voi mennä vuosikin että en vastaa yhdellekään keskustelupalstalle. Nyt on sellainen tilanne että on aikaa:)
On helppoa sanoa, että anna palstaloan valua kuin vesi hanhen selästä, mutta en muutakaan keksi. Minäkin kannatan kaikille rekkausta, mutta koska sitä ei ole eikä ehkä tulekaan, on näillä eväillä mentävä. Olen varma, ettet ole voinut olla huomaamatta meidän nikillään kirjoittavien arvostusta Sinua kohtaan. Lisään vielä, että myös persoonaasi kohtaan, ei vain kirjoituksiasi. Sinulle uskaltaa tarjota virtuaalikahvit ja arrakkipunssilla kostutetun ruuneperintortun - positiiviselta kuulostaa myös, kun kerrot käyväsi tanssimassa.
Olet myös hyvä esimerkki runoilevasta, tunteensa näyttävästä insinööristä - se onkin mahtava yhdistelmä !
Terveiset auringossa kylpevältä etelärannikolta !
Muistelenpa lapsuuteni arkia ja pyhiä.
Oli töitä jotka tehtiin vain lauantaina, siivoukset, tuuletukset, vuodevaatteiden vaihto, ja jopa ruoka.
Silloin oli koulua lauantaisin, tiesin mitä meillä oli ruokana, kalasoppaa jossa oli voisulalauttoja, ja karjalanpiirakoita, voi kun taitaa kyynel pyrkiä silmäkulmasta.
Kaikkien arkiaskareiden jälkeen sitten saunaan, myrskylyhty roikkui saunanikkunan ulkopuolella 'valaisemassa' kylpijöitä.
Siellä oli määrätty järjestys peseytymisessäkin, suurien pellavaisten kylpylakanoiden suojatessa pakkasellakin juostiin sisälle pukemaan puhdas yöpaita.
Sunnuntaina saatiin sentään nukkua noin tunti myöhempään kuin arkipäivisin, ja äiti oli jo keittänyt puuron ja kahvit hellan kulmalle.
Elämä oli kiireetöntä, sen muistan.
Tuli viime kesänä hassu ajatus palstalta Kukkahameesta ja Ramoonasta. Teissä on paljon yhteistä. Nyt olette palstallakin toisenne löytäneet. Sattumaa kai että viime kesänä keskieurooppaakin molemmat kiertelitte.
Juuri tuo asioiden oikea järjestys ja vanhempien huolehtiva läsnäolo antoi turvallisuuden ja kiireettömyyden tunnun . Ensimmäinen muistoni on kolmi-nelivuotiaana , kun isä kantoi minua kovassa pakkasessa pyyhkeeseen ja huopaan kiedottuna saunapolulla - silmäripset tuntuivat jäisiltä.
Sunnuntaitunnelmaan sopivia runoja tänne on siteerattukin ja laitan vielä katkelman Seitsemän veljeksen Vuohenkalman torpasta. Siinä Eeron nuori vaimo Anna puhelee lapselleen, kohtauksen lopussa on tuttu Sydämeni laulu : Tuonen lehto, öinen lehto...
"Kerranpa kesällä, eräänä sunnuntai-iltana, koska aurinko kallistui luoteiseen ja tyyni oli ilma ja metsä, istui hän yksin lapsensa kanssa, istui rahilla, pöydän päässä. Niittujansa, huhtiansa katsomassa käyskeli Eero, ja kylään olivat lähteneet huoneen palvelijat kaikki. - Oli nyt ihana rauha sekä ulkona että sisällä torpan sunnuntai-lakeassa tuvassa, ja lehditettynä laattia hymysi. Oli rauha ja hiljaisuus; ainoastaan tuolloin, tällöin kuului karjankelloin kaukainen kilahdus koivuiselta mäeltä. - Mutta rahilla istui emäntä nuori ja haasteli lapsellensa, joka hänen helmastansa katseli häntä vastaan kuin hehkuva aamu. "
Sinä olet tämän ketjun ja koko palstan suuria ihmisiä, jotka synkkinäkin hetkinä sytyttävät ikäänkuin hyvyyden valon tänne palstalle.
Päivien kimallusta toivon päivienne jokaiseen hetkeen!
Kyynelsilmin, Ruuneperi
Olen kyllä kiitollinen Luojaltani saamista lahjoista. Mahdollisuus opiskella ja edetä urallaan, lisää myös itsetuntoa.
Olet syvästi ja aidosti uskovainen ja varmaan loukkasin kertomalla näkemyksistäni kirkosta, papeista ja uskosta.
Minun kirkkoni on luonnossa, poutapilvien alla, jossa tuuli suhisee lehvistössö, linnut laulavat ja aurinko lämmittää säteillään. Talvikirkkoni on vähän kylmä!
Ihailen luontoa, myrskyn raivontaa ukkosta ja aallokkoa. Ihmiselle osoitetataan hänen pienuutensa, ihan mitättömyytensä
"kun tuuli käy ylitsemme ei meitä enää ole"
Kiitos että vielä kirjoitit, luonnossa jos missä, voi tuntea Luojan läsnäolon! Tässäkin.
minäkin Luojan läsnäolon voimakkaammin kuin kirkossa. Ihmisten rakentamia, usein hyvin kauniitakin saleja kirkot ovat, ja toivoisinkin niiden sisällönkin kutsuvan ihmisiä luokseen voimakkaammin.
Ruuneperin tekstiä lainaan nyt, sillä sen voin allekirjoittaa minäkin:
..........................................................................................................................................
"Minun kirkkoni on luonnossa, poutapilvien alla, jossa tuuli suhisee lehvistössö, linnut laulavat ja aurinko lämmittää säteillään. Talvikirkkoni on vähän kylmä!
Ihailen luontoa, myrskyn raivontaa ukkosta ja aallokkoa. Ihmiselle osoitetataan hänen pienuutensa, ihan mitättömyytensä
"kun tuuli käy ylitsemme ei meitä enää ole"
.........................................................................................................................................
Pitää mennä! - Hyvää lauantaita!
Samansisältöisä psalmeja on monta, Jesajan kirjassakin sanotaan :
Ihminen on kuin ruoho, ihmisen kauneus kuin kedon kukka! Ruoho kuivuu, kukka lakastuu, kun Herran henkäys koskettaa sitä. Niin! Ruohoa ovat ihmiset. Ruoho kuivuu, kukka lakastuu, mutta meidän Jumalamme sana pysyy iäti. Jes. 40: 1-8.
Ihmistä verrataan myös maan tomuun ja saviastiaan, pienuutensa tuntee erityisesti myös tähtitaivasta katsellessa.
Paljon kuulee kritiikkiä siitä, että tuhlataan ylellisiin kirkkorakennuksiin - ja ylimitoitettuja ne monessa paikoin ovatkin käyttäjälukuun verrattuna. Kirkkorakennukset ovat kuitenkin myös aikanasa arkkitehtuurin ja rakennustaiteen muistomerkkejä ja kansallisia aarteita. Oma kotikirkkoni on täysi, kun lauletaan kauneimpia joululauluja tai kesäisessä urkukonsertissa. Vaikuttavimpia kirkkoja on Petäjäveden vanha puukirkko, joka on Unescon maailmanperintölistalla. Lohjan Vivamossa sijaitsee v. 2003 vihitty pikkuruinen Pyhän Birgitan kappeli, kuparikattoinen, talkoovoimin Kirkniemen kivistä koottu keskiaikaisen kirkon tekniikalla. Siellä on vain seisomapaikkoja muutamalle kymmenelle , lasimaalausikkunoista avautuu maisemat koivikkoon ja kauas Lohjanjärven selälle. Siellä tuntee olevansa luonnon ja Luojan helmassa.
Suomessa on monet kirkot ainakin kesäisin auki n.s. tiekirkkoina. Niihin voi mennä hiljentymään ihan yksinkin.
Kyllä meilläkin oli pyhäruualle pyhitettyjä astioita, perunat laitettiin pyhänä pöytään aina samassa posliinikulhossa, arkena kattilasta suoraan otettiin. Äiti sanoi tiukkana, että uusi emalipotta on sitten vauvalle pyhitetty, isommat tehköön tarpeensa yöllä ämpäriin.
Totena ennen kerrottiin, että kätilö meni kotikäynnille mökkiin, jossa oli vastasyntynyt. Emäntä halusi keittää kahvit, mutta kun ei muuta sopivaa puhdasta astiaa ollut, hän kiehautti kahveet uudessa puhtaassa emalipotassa. Kolhuinen nostalginen emalipotta on nyt monessa pihassa pyhitettynä kukka-asetelmalle.
Tämän jutun todenperäisyyden voin taata. Kälykokelas kaatoi kiisselin vanhaan kristalliseen kastemaljaan anoppilassa, siis minun vanhempieni luona. Äitini kuittasi asian, että olkoon, mutta hän itse haluaa pestä maljan. Maljaa ei ollut käytetty muuhun tarkoitukseen kuin kasteeseen, se oli ollut todella vain lasten kastamiseen pyhitetty, ja pyhän toimituksen esineenä se on tavallaan myös pyhä esine.
Hyvä vaan, ettei niitä salakähmäisiä tabuja vaalita mitä kummallisimmista syistä.
Tuo tarina pottakahvista on tuttu minullekkin, kiertänyt varmaan ympäri Suomea. Koulusta tullessa oikaistiin joskus hautausmaan kautta ja kerran innostuttiin leikkimään lumisotaa, oli niin hyvä suojautua palloilta hautakivien taakse. Saatiin kaikki kotona selkäsauna ja jouduttiin opettajankin puhutteluun. Pyhäin häväistyksestä hän puhui, vaikka me nimen omaan vältettiin hautoja tallaamasta.
Tykkään vieläkin kävellä hautausmailla .