Olen vasta 17-vuotias tyttö, mutta olen kärsinyt useita vuosia pirullisen narsistiystäväni kynsissä. Tutustuimme ala-asteella, jolloin minä olin luokkani äänekkäimpiä ja suosituimpia tyyppejä, kun taas narsistiystäväni oli yksinäinen ja luokan hiljaisimpia. Jotenkin hämmästyttävällä tavalla ystävystyimme vuosien aikana, ja viidennellä luokalla rupesimme olemaan tiiviisti yhdessä. Ajan myötä olimme aina vaan enemmän kahdestaan, ja suhteet muihin ystäviin alkoivat hiipua.
Yläasteelle mentäessä touhu muuttui hulluksi. Ystäväni osoitti minulle mieltä ja piti mykkäkoulua, jos juttelin vähänkin jonkun toisen kaverini kanssa. Hän ei sallinut minulla muita kavereita tai edes tuttuja kuin itsensä. Hän piti minua eristyksissä muista ihmisistä. Kun hän oli poissa koulusta, hän jatkuvasti soitteli minulle kysyäkseen, kenen vieressä istun tunnilla ja mitä juttelemme. Olin täysin riippuvainen hänestä, enkä meinannut uskaltaa mennä kouluun ilman häntä. Kerroin hänelle joka ikisen ajatukseni, koska luulin, että hänkin kertoi. Tunsin olevani todella vahva hänen seurassaan.
Hän myös lainasi minulta usein röyhkeästi rahaa, mutta ei koskaan maksanut takaisin velkojaan. En viitsinyt muistuttaa häntä niistä, koska pelkäsin hänen suuttuvan minulle, eikä minulla ollut enää muita ystäviä kuin hän. Hän halusi usein myös tulla meille, sillä tarjosin hänelle aina kohteliaisuudesta pitsaa, limsaa ja karkkia ja mitä milloinkin. Silloin aina näin hänen pärställään myhäilevän tyytyväisen ilmeen.
Viikonloput vietimme kahdestaan missä milloinkin, sillä hän ei halunnut mennä mihinkään nuortenviettopaikkoihin. Sokeana palvoin hänen ehdotuksiaan ja mielipiteitään. Hän myös valehteli minulle, enkä koskaan voinut olla varma, mikä on totta, mutta en välittänyt. Hän tuntui silti jotenkin luotettavalta.
Lukion alkaessa jouduimme eri luokkiin. Aluksi se kauhistutti, miten pärjään ilman häntä. Tutustuin luokassani kuitenkin mukavaan tyttöön, ja nykyään olemme todella hyviä ja läheisiä ystäviä. Rupesin pikkuhiljaa viettämään aikaani hänen kaveriporukassaan. Välimme narsistin kanssa etääntyivät radikaalisti, emmekä olleet enää yhteydessä päivittäin. Hän oli minulle todella välinpitämätön, koska hylkäsin hänet. Tunsin piinaavaa syyllisyyttä ja tyhjää oloa, mutta silti helpotusta. Näin rupesin irrottautumaan aggressiivisesta kiusaajastani. Olin vain loppuun palanut hänen sekopäisyydestään. Nykyään hän on kuitenkin suopeampi minua kohtaan.
Narsisti teki minusta vuosien varrella epävarman, heikon ja itseäni vihaavan. En tunne itseäni yhtään. Tunnen olevani puolikas ilman häntä, vaikka olenkin helpottunut päästessäni eroon hänen otteestaan. Vaikka minulla on paljon uusia ystäviä, tuntuu, että jotain puuttuu. Uusien ystävyyssuuhteiden luominen on todella vaikeaa, koska olen niin epävarma ja jännittynyt. Nykyään menemme samaa matkaa kouluun ja lenkkeilemme silloin tällöin. Yritän suhtautua häneen neutraalisti, sillä meillä on myös todella hauskaa välillä yhdessä kaikesta huolimatta. Pidän todella tarkasti puoleni hänen kanssaan. Pystynkö paranemaan ja toipumaan tämän mielenvikaisen pirun kiusauksista, tulemaan taas itsevarmaksi ja sosiaaliseksi minäksi, vaikka olen yhä yhteydessä häneen jonkin verran? Vai täytyykö häneen katkaista välit kokonaan?
Yläasteelle mentäessä touhu muuttui hulluksi. Ystäväni osoitti minulle mieltä ja piti mykkäkoulua, jos juttelin vähänkin jonkun toisen kaverini kanssa. Hän ei sallinut minulla muita kavereita tai edes tuttuja kuin itsensä. Hän piti minua eristyksissä muista ihmisistä. Kun hän oli poissa koulusta, hän jatkuvasti soitteli minulle kysyäkseen, kenen vieressä istun tunnilla ja mitä juttelemme. Olin täysin riippuvainen hänestä, enkä meinannut uskaltaa mennä kouluun ilman häntä. Kerroin hänelle joka ikisen ajatukseni, koska luulin, että hänkin kertoi. Tunsin olevani todella vahva hänen seurassaan.
Hän myös lainasi minulta usein röyhkeästi rahaa, mutta ei koskaan maksanut takaisin velkojaan. En viitsinyt muistuttaa häntä niistä, koska pelkäsin hänen suuttuvan minulle, eikä minulla ollut enää muita ystäviä kuin hän. Hän halusi usein myös tulla meille, sillä tarjosin hänelle aina kohteliaisuudesta pitsaa, limsaa ja karkkia ja mitä milloinkin. Silloin aina näin hänen pärställään myhäilevän tyytyväisen ilmeen.
Viikonloput vietimme kahdestaan missä milloinkin, sillä hän ei halunnut mennä mihinkään nuortenviettopaikkoihin. Sokeana palvoin hänen ehdotuksiaan ja mielipiteitään. Hän myös valehteli minulle, enkä koskaan voinut olla varma, mikä on totta, mutta en välittänyt. Hän tuntui silti jotenkin luotettavalta.
Lukion alkaessa jouduimme eri luokkiin. Aluksi se kauhistutti, miten pärjään ilman häntä. Tutustuin luokassani kuitenkin mukavaan tyttöön, ja nykyään olemme todella hyviä ja läheisiä ystäviä. Rupesin pikkuhiljaa viettämään aikaani hänen kaveriporukassaan. Välimme narsistin kanssa etääntyivät radikaalisti, emmekä olleet enää yhteydessä päivittäin. Hän oli minulle todella välinpitämätön, koska hylkäsin hänet. Tunsin piinaavaa syyllisyyttä ja tyhjää oloa, mutta silti helpotusta. Näin rupesin irrottautumaan aggressiivisesta kiusaajastani. Olin vain loppuun palanut hänen sekopäisyydestään. Nykyään hän on kuitenkin suopeampi minua kohtaan.
Narsisti teki minusta vuosien varrella epävarman, heikon ja itseäni vihaavan. En tunne itseäni yhtään. Tunnen olevani puolikas ilman häntä, vaikka olenkin helpottunut päästessäni eroon hänen otteestaan. Vaikka minulla on paljon uusia ystäviä, tuntuu, että jotain puuttuu. Uusien ystävyyssuuhteiden luominen on todella vaikeaa, koska olen niin epävarma ja jännittynyt. Nykyään menemme samaa matkaa kouluun ja lenkkeilemme silloin tällöin. Yritän suhtautua häneen neutraalisti, sillä meillä on myös todella hauskaa välillä yhdessä kaikesta huolimatta. Pidän todella tarkasti puoleni hänen kanssaan. Pystynkö paranemaan ja toipumaan tämän mielenvikaisen pirun kiusauksista, tulemaan taas itsevarmaksi ja sosiaaliseksi minäksi, vaikka olen yhä yhteydessä häneen jonkin verran? Vai täytyykö häneen katkaista välit kokonaan?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Yksinäisyys on paha juttu. Jos on hyvä itsetunto ja vahva luonne ei narsistia tarvitse.