Että tähän asti sitten olen kuvitellut olevani bi.
Hyvin menee ja poikaystävä ja kihloissa ollaan ja kaikkea ihanaa.
Hyvä hyvä, paitsi että ei hyvä.
Tähän asti kuvittelin olevani bi.
Nyt en ole enää lainkaan niin varma, ja suuntaus ei tosiaankaan ole mennyt heterompaan suuntaan.
Ei ole koskaan tullut mieleen ettäkö en >pystyisi< seksiin miehen kanssa.
Sellainen heteromainen maailmankatsomus on niin iskostunut päähän että vasta usean suhteen jälkeen aloin ajattelemaan omaakin nautintoa.
Tai sitä että miehet voisivat olla epäkiihottavia.
Että jos minä en nauti seksistä, ei johdu välttämättä siitä että minä olen "huono pano".
Viime aikoina olen pohtinut ja miettinyt enkä muista koskaan nauttineeni seksistä miehen kanssa.
Olen lauennut yhdynnässä miehen kanssa, mutta yleensä siksi että olen pystynyt kuvittelemaan tilalle naisen.
Pystyn jossain määrin fyysisesti kiihottumaan miehen seurassa mutta mutta:
En nyt jaksa selittää tilannetta mutta viime viikonloppuna olin "vieraissa" eli intiimisti erään toisen miehen kanssa.
Pidin miehestä ja todella pidin hänen läheisyydestään.
Mutta kun hän suuteli, kosketti, tai yritti mita tahansa seksuaalista kontaktia, minä kavahdin ja tunsin inhoa. Niin on käynyt aiemminkin, olen suorastaan pelästynyt miehen kosketusta.
No hän sai minut luottamaan niin paljon että uskalsin vielä intiimimmin ja annoin koskea itseäni ja se kiihotti häntä.
Mutta en halunnut koskea häntä, en halua koskea intiimisti omaa poikaystävääni, en halua katsoa miestä alastomana, enkä todellakaan halua katsoa miehen genitaaleja saati sitten koskea niihin.
>Pystyn< koskemaan, jos on pakko pystyn kyllä mutta siihen se sitten jääkin.
Mutta eikö hetero kiihotu sellaisesta.
Minua kiihottaa koskea naista ja katsoa naista.
Ja alkaa tuntua pahasti siltä että nyt minulla on ongelma tämän asian kanssa.
Ja se ongelma on poikaystävä.
Jota Rakastan.
Tunnen toveruutta.
Haluan viettää aikaa kanssaan.
Haluan asua yhdessä.
Mutta en seksiä.
Ja taas kerran; pystyn kyllä seksiin mutta en halua sitä.
Meidän seksi muodostuu juuri sellaiseksi että hänen aloitteestaan minä annan koskea itseäni ja hän auttaa minua kiihottumaan puhumalla asioita jotka kiihottavat minua.
Mutta en voi loukata ihmistä jota rakastan, enkä todellakaan halua menettää.
Toisaalta on niin vaikea itsekään uskoa olevansa kun samalla seurustelee miehen kanssa.
Olsi niin helppoa antaa ajatuksen vain kypsyä rauhassa, mutta se rauha minulta juuri puuttuu.
Onhan tämä siis vaikeaa...tämä elämä...*huokaus*
Kiitos tilaisuudesta purkautua.
Itseni etsintä jatkuu.
Hyvin menee ja poikaystävä ja kihloissa ollaan ja kaikkea ihanaa.
Hyvä hyvä, paitsi että ei hyvä.
Tähän asti kuvittelin olevani bi.
Nyt en ole enää lainkaan niin varma, ja suuntaus ei tosiaankaan ole mennyt heterompaan suuntaan.
Ei ole koskaan tullut mieleen ettäkö en >pystyisi< seksiin miehen kanssa.
Sellainen heteromainen maailmankatsomus on niin iskostunut päähän että vasta usean suhteen jälkeen aloin ajattelemaan omaakin nautintoa.
Tai sitä että miehet voisivat olla epäkiihottavia.
Että jos minä en nauti seksistä, ei johdu välttämättä siitä että minä olen "huono pano".
Viime aikoina olen pohtinut ja miettinyt enkä muista koskaan nauttineeni seksistä miehen kanssa.
Olen lauennut yhdynnässä miehen kanssa, mutta yleensä siksi että olen pystynyt kuvittelemaan tilalle naisen.
Pystyn jossain määrin fyysisesti kiihottumaan miehen seurassa mutta mutta:
En nyt jaksa selittää tilannetta mutta viime viikonloppuna olin "vieraissa" eli intiimisti erään toisen miehen kanssa.
Pidin miehestä ja todella pidin hänen läheisyydestään.
Mutta kun hän suuteli, kosketti, tai yritti mita tahansa seksuaalista kontaktia, minä kavahdin ja tunsin inhoa. Niin on käynyt aiemminkin, olen suorastaan pelästynyt miehen kosketusta.
No hän sai minut luottamaan niin paljon että uskalsin vielä intiimimmin ja annoin koskea itseäni ja se kiihotti häntä.
Mutta en halunnut koskea häntä, en halua koskea intiimisti omaa poikaystävääni, en halua katsoa miestä alastomana, enkä todellakaan halua katsoa miehen genitaaleja saati sitten koskea niihin.
>Pystyn< koskemaan, jos on pakko pystyn kyllä mutta siihen se sitten jääkin.
Mutta eikö hetero kiihotu sellaisesta.
Minua kiihottaa koskea naista ja katsoa naista.
Ja alkaa tuntua pahasti siltä että nyt minulla on ongelma tämän asian kanssa.
Ja se ongelma on poikaystävä.
Jota Rakastan.
Tunnen toveruutta.
Haluan viettää aikaa kanssaan.
Haluan asua yhdessä.
Mutta en seksiä.
Ja taas kerran; pystyn kyllä seksiin mutta en halua sitä.
Meidän seksi muodostuu juuri sellaiseksi että hänen aloitteestaan minä annan koskea itseäni ja hän auttaa minua kiihottumaan puhumalla asioita jotka kiihottavat minua.
Mutta en voi loukata ihmistä jota rakastan, enkä todellakaan halua menettää.
Toisaalta on niin vaikea itsekään uskoa olevansa kun samalla seurustelee miehen kanssa.
Olsi niin helppoa antaa ajatuksen vain kypsyä rauhassa, mutta se rauha minulta juuri puuttuu.
Onhan tämä siis vaikeaa...tämä elämä...*huokaus*
Kiitos tilaisuudesta purkautua.
Itseni etsintä jatkuu.
Vastaukset 19
Vanhimmat
..vaan!
Puhut paljon kirjoituksessasi seksistä ja siitä miten se ei oikeastaan onnistu poikakaverisi kanssa.
Seksi ei kuitenkaan ole missään suhteessa se pääasia, vaikka se niin ihanaa onkin..;)
Täälläkin usein olen huomannut, että ihmiset odottavat kipinää, kolausta jne..ennenkuin ottavat naisen tosissaan. Jotkut jopa päättelevät heti ensi tapaamisella, koliseeko vai ei.
Henkilökohtaisesti ajattelen kyllä asioista siten, ettei seksille saa antaa liian suurta sijaa suhteessa. Ei edes suhteen alussa. Suhteet ovat erilaisia ja alkavat eri tavalla ja kehittyvät omaan tahtiinsa ja omaan suuntaansa.
Tärkeintä on, että on tyytyväinen. Ei odota toiselta mahdottomia, vaan on uskallusta punnita myös sitä, mitä itse pystyy suhteeseen antamaan.
Rakkaussuhde on aika syvälle menevää luopumista ja arkipäiväisyyden lomasta löytyvää oman pienuuden ja itsekkyyden tunnustamista.
Rakkaussuhde ei ole pelkkää rakastelemista.
Luuletko, että rakkaus ja toveruus poikaystävääsi riittävät sinulle tulevaisuudessa, kun ne eivät riitä nytkään?
Miten voit olla suhteessa miehen kanssa, jos et tunne häntä kohtaan mitään? Kun joudut kuvittelemaan sängyssä naisen hänen paikalleen, petät häntä ja petät myös itseäsi.
En ihmettele, että olet hakenut lohtua muualta, mutta kerroit, ettei pettäminen toisen miehen kanssa ollut kovin onnellinen kokemus sekään. Pettäminen tekee harvemmin ketään onnelliseksi, varsinkin jos rakastaa jotakuta toista.
Kerroit rakastavasi miestäsi, mutta minkä arvoista on pettäjän rakkaus?
..olla kommentoimatta viestisi seuraavaan osaan.
"Kerroit rakastavasi miestäsi, mutta minkä arvoista on pettäjän rakkaus?
Korvaani särähtää aina kovin pahasti, kun me arvioimme toistemme rakkauden laatua tai syyllistämme pettämisestä jne..
Pääsinpä mieliaiheeseeni.
Onko rakkaudella laatua? Onko vain jonkin sorttinen pyhä, puhdas rakkaus arvokasta? Mitä jos ihminen on suhteessaan niin sekaisin, ettei itsekään ole varma tunteistaan, ei kykene sitoutumaan, vaikka halua ja rakkauden tunnetta olisikin?
Onko puhdasta rakkautta edes olemassa?
Entäs jo rakkauden tunteet ovat sitoutuneet muihin arvoihin voimakkaasti? Rakkauden tunteet lisääntyvät esim. toisen ihmisen vaurauden takia jne.. Tai toisen ihmisen kuuntelemisen taidon takia. (Joku voi tarvita kuuntelijaa tärkeille omille asioilleen.)
Ja sitten se pettäminen?
Mitä on pettäminen? Ja onko se jopa jotakin sellaista, että sillä tehdään rakkauskin tyhjäksi. Onpa pettämisellä mahtava merkitys.
Ilmankos minä en koko sanaa tunne. Näin mahtavalla toiminnalla siirtelisin vuoria vaikka vain huvikseni..;) (Tämä viimeinen oli vitsi.)
Eihän rakkaus välttämättä lopu pettämiseenkään, jos ihminen ymmärtää ne syyt, jotka pettämiseen johtavat, ja jaksaa antaa anteeksi. Voihan se olla, että syyt ovat itsessä.
Toisen ihmisen viat onkin ehkä helpompaa antaa anteeksi. Omia vikoja on tuskallista myöntää joskus edes itselleen. Mieluummin unohtaisi koko asian, syyttäisi toista, ottaisi eron, yrittäisi unohtaa.
Jos olisi itse pettänyt toista, ehkä sitä ei voisi antaa itsekään itselleen anteeksi. Pettämisestä koetaan syyllisyyttä ihan luonnostaan. Liekö geeneissä vai opittua.
Minäkin ymmärrän pettäjää, ihan loputtomiin asti. Jaksaisin varmasti rakastaakin, mutta jotakin suhteessa muuttuisi niin paljon, ettei sitä voisi enää kutsua varsinaiseksi rakkaussuhteeksi.
Se voisi olla silloin puhdasta rakkautta, mutta ilman parisuhdetta.
Jos ihmisellä ei ole halua eikä kykyä sitoutua, ei häntä voida siihen pakottaa, ei syyllistämällä eikä ymmärtämällä. Minä luopuisin suosiolla. Minun rakkauteni ei ole niin vahvaa, että se kestäisi pettämistä.
Itsekään en pettäisi, joten en halua, että minuakaan petetään. Minusta minun rakkauteni on sen arvoista, että voisin odottaa samaa toiselta, uskollisuutta ja luottamusta. Minusta se kuuluu rakkauteen.
Eipähän pitäisi odottaa ihmisiltä ihmeitä. Ihmiset ovat vain ihmisiä.
Puhdas rakkaus, onko sitä? En usko siihen, mikäli tarkoitetaan elollisten olentojen välistä rakkautta. Rakkauteen sitoutuu mielestäni aina muita arvoja, kuten moraalia, uskollisuutta, omistamista, kunnioitusta, statussymbolien vaikutusta, itsesuggestiota, läheisriippuvuutta, karismaa, häikäisyä, omahyväisyyttä, imartelualttiutta, miellyttämisen halua jne. Sekoitus kaikenlaista.
Rakkauden kokemukseen (tai uskollisuuteen) voi liittyä myös tilannesidonnaista valintamekaniikkaa, jonka ihminen itse saattaa mieltää moraaliksi tms. eli esim. olen uskollinen, vaikka perimmäinen syy voi olla kiire (ei ehdi etsiä muita), niukkuus (kiinnostavaa ei näköpiirissä, meidän tapauksessa lesboa ei lähimaillakaan), laiskuus/mukavuudenhalu (kauhea työ alkaa etsiä, ei se ole kivaakaan, nykyisen kanssa menee kumminkin kohtuudella) jne.
Puhumattakaan itserakkaudesta tai -suojelusta: olen uskollinen, en petä, koska loukkaannun totaalisesti, jos minut petetään. Siispä varon viimeiseen saakka - ja varjele, jos minua petetään!
Kestävässä rakkauden kokemuksessa on kai kyse vaihdosta ("vaihtokaupasta"): kumpikin saa ja antaa jotain sellaista, mikä miellyttää ja koetaan arvokkaaksi. Siihen liittyy usein yhteistä historiaa ja toisen tuntemusta, sellaisia iloja, mitä ei muiden kanssa hetkessä löydy - tai ei löydy ehkä koskaan - joten niistä ei raaski luopua.
Onko noiden kooste pudasta rakkautta?
"Pettämisestä" en haluaisi puhua isoin kirjaimin (ja vastaavin arvovarauksin). Olen seurannut palstan keskusteluita ja tiedän, miten kiivaasti aiheesta käydään keskustelua. Jokaisella on oikeus mielipiteeseensä. Olen itse käytännössä yksioikoisen uskollinen moralisti (syitä tulinkin maininneeksi ylempänä, eivät ne kovin "moraalisia" ole lopultakaan olleet), joten uskallan todeta myös tämän: etsimiselläkin on arvonsa, pyrkimyksellä korjata/muuttaa elämäänsä, vaikka se sitten edellyttäisi kokeilua, "pettämistä". Kaikilla asioilla on hyvät ja huonot puolet, melkein aina.
Rakkaus ei saisi olla omistamista, minusta sellainen on ahdistavaa, mutta luottamusta pitää olla. Missä on petollisen käyttäytymisen ja itsensä etsimisen/onnellisen suhteen etsimisen välinen ero, siinäpä kysymys. Olisi vähintäänkin kohtullista kertoa toiselle, missä mennään, jos suhde ei tyydytä. Ulkopuolisen moralisointi ei vältämättä perustu oikeisiin argumentteihin.
Ihminen on vastuussa myös omasta hyvästä olostaan, ei vain muiden.
"...etsimiselläkin on arvonsa, pyrkimyksellä korjata/muuttaa elämäänsä, vaikka se sitten edellyttäisi kokeilua, "pettämistä". Kaikilla asioilla on hyvät ja huonot puolet, melkein aina.
...missä on petollisen käyttäytymisen ja itsensä etsimisen/onnellisen suhteen etsimisen välinen ero, siinäpä kysymys. Olisi vähintäänkin kohtullista kertoa toiselle, missä mennään, jos suhde ei tyydytä. Ulkopuolisen moralisointi ei vältämättä perustu oikeisiin argumentteihin."
Tuskinpa tätä tarkoitit (?), mutta tuon voisi tulkita myös niin että ihminen oletusarvoisesti etsii jatkuvasti - tietäen tai tiedostamattaan - parempaa suhdetta kuin missä itse sillä hetkellä on. Ellei sitten satu olemaan liian laiska tekemään sitä. :) En sano etteikö tällaisiakin "etsijöitä" ole, mutta kuulostaa vähän liikaa yleistämiseltä.
Toisaalta. Ihminen ei ole luonnostaan yksiavioinen olento, vaan yksiavioisuuden ihanne on ollut seurausta vallitsevasta kulttuurista. Pienen sinisen pallomme eri kolkissa löytyy edelleen yhteisöjä, joissa moniavioisuus on hyväksyttyä ja voimissaan. Kokeeko moniavioisessa kulttuurissa kasvanut pettämistä/pettämisen samalla tavoin kuin me? Meni vähän off-topiciksi, mutta tuli mieleen. :)
..tuo Pir kirjoitti, "jos suhde ei tyydytä."
Ei kai kukaan hyvää suhdetta halua pilata. Mutta toisaalta on niin, että suhde vaatii työtä molemmilta ja usein se lähtijä/kokeilija/tyytymätön ei jaksa/kykene panostaa/syventää suhdetta, vaan etsii itselleen uudesta suhteesta huumaa, ihailua ja taas uusia unelmia. Tässä kierteessä on aika moni ihminen. Ehkäpä se on osittain myös ihmisen rooliin kuuluvaa kasvun opettelua. Tarpeeksi monta kertaa hakattuaan päätään seinään, sitä saattaa jopa oppia ja lopettaa täydellisen suhteen etsimisen ja syventää olemassa olevaa suhdettaan.
..että rakkaus ei saisi olla omistamista, tulee mieleeni heti kysymys, mikä on omistamisen ja terveen mustasukkaisuuden ero.
Monet naiset omivat kaverinsa, niin ettei minulle edes ystävänä ole jäänyt tilaa.
Ja toisaalta monet omat kumppanini ovat olleet niin kiinni omissa ystävissään, että olen kokenut sen perheidylliäni rikkovana tekijänä.
Jotenkin nämä sitoutumiseen liittyvät asiat ovat minulle vaikeita. Itse sitoudun mielestäni ehkäpä liikaakin, mutta usein kumppani huitelee menemään, miten tykkää.
Jos laitan rajat, syntyy hirvittävä sota ja jos en laita rajoja, joka on tyypillistä minulle, niin kumppanista ei näy kuin hännän pää..., eikä häntä enää huutamallakaan tavoita.
Hmm..vissiin olen valinnut entisaikaan vääränlaisia naisia.
...on niin kerrassaan vaikuttava ilmaisu ja sisältää implisiittisesti syytteen, vähintäänkin moraalisen närkästyksen tai ylemmyyden tunteen tosikunnollisilta. Kommenttini oli reaktio tähän, ajattelin tarkastella uskollisuuden motiiveja muistakin näkökulmista. Kuten totesin, omakin uskollisuuteni perustuu ylevien periaatteiden lisäksi ("sana pitää") ohella vähemmän hurskaisiin. Itse olen mm. mukavuudenhaluinen ja kiinnyn kaikkeen, mistä olen pitänyt. Vaikka alkuperäinen kiintymyksen aiheuttanut ominaisuus tms. olisi hävinnyt tai muuttunut, keksin tuhat muuta syytä tykätä edelleen. Huvittavaa kyllä, edellä mainittu ei koske vain ihmisiä, vaan melkein mitä vain, en hevin vaihda asuntoa (vanha tuttu paikka), kalusteita (hiipuneet, mutta mukautuneet), autoa (vanha kaveri), en edes saunavuoroa (mitä se vaihtamisesta paranee), vanhat vaatteetkin vaativat muutaman vuoden vieroittamisen, ennenkuin raaskin raastaa niistä napit ja alentaa räteiksi.
Niin että ainakin minulla on aihetta hieman arvioida omien motiivien mielekkyyttä. Miksei muidenkin ihmisten.
Moniavioiset kulttuurit ovat perustuneet
- toisaalta perheen/suvun toimeentulon ja jatkuvuuden turvaamiseen/kasvattamiseen (tavallisimmin miehellä useita vaimoja, mutta on myös päinvastaisia kulttuureita, vähemmän tosin),
- toisaalta hierarkian yläpäässä olevien vallan ja varallisuuden ilmentymien osoittamiseen (omistetaan palatseja, jalometalleja, karjaa, vaimoja, orjia jne),
- ja onhan niitä uskonnollisin syinkin perusteltu (mukavaa miehille).
Polygamisissa suhteissa varmaankin vallitsee erilaiset suhdejuonittelut, kuin monogamiassa. Saattaa olla helpotus, että ukko on joskus toisten vaimojen riesana, voi turvautua muiden vaimojen osaamiseen ja apuun (jos hyvin on käynyt) jne., tai sitten on armotonta kilpailua herran suosiosta ja sen tuomasta statuksesta. Ei sopisi meikäläiselle (ei hetero- eikä lesboversiona).
Suhde vaatii aina panostusta osapuolilta, jos ylimalkaan haluaa suhteen jatkuvan. Mitä elämässä tavoittelee, sen mukaan toimii. Huumaa vai levollista viihtymistä. Jos kumpaankaan ei ylletä, lienee aiheellista ruveta miettimään, mitä on tehtävissä. Pahoinvointiin ei tarvitse ainakaan suostua.
Todennäköisesti elämänkaaren eri vaiheissa painotetaan hieman eri asioita. Realismia kasvattaa varmaan tietoisuus, että kokonaistase ei välttämättä vaihtamalla parane, jotkin yksittäiset painotukset vain saattavat muuttua (suo siellä jne.).
Jaa-a, en osaa minäkään antaa kaikkitietävää arviotani pulmaan. Jokin osapuolten omistavuusastetta tyydyttävä balanssi kai pitäisi saavuttaa. Asteet vaihtelevat eri ihmisillä. Ilman keskusteluita tuskin päästään tasapainoon, siis puhetta vaan lisää asian tiimoilta, kahdestaan ja ryhmissä, yleisellä tasolla tuttujen kanssa. Aihe koskettaa jokaista, joten juttua syntyy.
Itse en oikeastaan voi sietää omistavia asenteita, joten en kohdista niitä toisiinkaan. En tiedä, onko sekään hyvä, pidetäänkö sitä "liian vähänä rakastamisena"? Mutta voihan tunteensa osoittaa myös monin muin tavoin, kun ahdistavalla mustasukkaisuudella. Minä luotan, kunnes toisin on osoitettu.
ihmisten välillä, ei ole helppo palata sinne yläjuoksulle aloittamaan "puhtaalta pöydältä".
Virrat saa vuolaiksi > vieraantuminen:
- "Jos laitan rajat, syntyy hirvittävä sota,,,"
- "jos en laita rajoja" "kumppani huitelee menemään, miten tykkää" ,mistä kokemukseni mukaan myös seuraa aiheita sotaan.
..mukaan kumppani löytää ennen pitkää uuden rakkauden retkiltään. Tämä on vähän sitä, mitä Pir jossain kirjoitti, että jotkut saattavat etsiä aina vain parempaa, jos olemassa oleva suhde ei tyydytä. Mutta ajatukseni on, ettei se tietenkään tyydytä, jos ei keskitytä siihen suhteeseen ja syvennetä sitä, vaan painellaan kuin kevätvasat uutuuttaan laitumella.
Mikä on oma kokemuksesi, jos rajoja ei laiteta? Mistä syntyy aihe sotaan?
..tapa tuo nappien rapsiminen vanhoista vaatteista. Tätä harrastin minäkin nuorempana. Mitä teet muuten vanhoilla napeilla...?
Ja sitten tuosta moniavioisuudesta. Se taitaisi sopia minulle paremmin ja olisi vapauttavaa, eikä olisi totaalisen syrjäyttämisen vaaraa.
Raskaaksi käy tämä "kiinteän" suhteen ylläpitämiseen liittyvät epäilyt, jotka tulevat toisen ihmisen sellaisesta käyttäytymisestä, joka on itselle vierasta, ennalta-arvaamatonta ja käsittämätöntä. Ja kun vielä neutraalia keskustelua ei asiasta saada aikaan, niin ei hyvä.
kuin pellossa, veräjät auki", ne kevätva(r)sat.
Mieleen tulee sata ja yksi dalmatialaista, ajatusta, joiden syy-seuraus -järjestystä en juuri nyt ultimafinalvarmasti osaa sanoa:
Vieraantuminen. -Löytyihän elämää, ja ennemmin tai myöhemmin Elämääkin, retkiltäkin, kun muisti kuljeskella alttiina takki auki ja kädet lavealla.
Varman päälle pelaaminen. -Parempi kymmenen pyytä oksalla, kun on myös se yksi oksalla; pappilan hätävara aina ns. virallisemmassa yksityiselämässä, kotona, vakisuhteessa,,,.
Kepeys. -Ryhdytään ihmissuhteeseen soitellen sotaan. Ei elämänasenteen kohtuullisessa keveydessä sinänsä vikaa ole. Sopiviin paikkoihin ripsautettuna se on taito, jolla välttää karikoita, tai uppoamisen.
Vastuun välttely. -Ihmissuhteisiin (ja kaikkeen muuhunkin toimeen) kyllä ryhdytään, vakuutellen "on vakavaa", mutta kuten sanot:
",,,ajatukseni on, ettei se tietenkään tyydytä, jos ei keskitytä siihen suhteeseen ja syvennetä sitä, vaan,,,". Ikään kuin suhteen huippu olisi siinä, kun se on juuri ja juuri alkanut! That´s it! Itse ajattelen, että on vasta laukaisualusta, kun suhde syntyy; siitä eteenpäin tehdään mielihyvin työtä suhteen syventämiseksi, keskitytään, perehdytään toisiinsa,,,.
Itsestäänselvyys. -Pidetään ihmis-/parisuhdetta, elämäntoveria itsestäänselvyytenä, joka vaikka "yks´puolelta" pysyy, säilyy ja paranee ilman minun täysipainoista läsnäoloani. Ehei, ei muuten onnistu! jos katson oikeudekseni huidella pitkin maita ja mantuja, retkilläni (-> vieraantuminen).
,,,
Näillä jo saa etääntymistä, epätietoisuutta ja -varmuutta, vierautta -> sodan aiheita aikaan.
Varmaan mä keräilen niitä nappeja, perikunta tulee yllättymään. Joskus, ihan harvoin, niitä tarvitaankin. Nythän on niin, että jos puserosta irtoaa ylin nappi, mitäs siihen oikeastaan tilalle tarvitaan? Minun tapauksessa ei mitään. Tai alin, sama juttu. Ne välinapit ovat ongelmalliset, olisi ommeltava takaisin löytynyt kadonnut lammas tai korvaava yksilö sieltä monipuolisesta varastosta. Noh, minun tapauksessa pusero hyllytetään aika pitkäksi aikaa, kunnes on aikaa jne jne.
Napit on tietenkin raksittava pois, jos aikoo uusiokäyttää hyödyllisesti vanhoja vaatteitaan, ei napillisilla kankailla voi putsailla/kuivailla mitään tosilikaista. Ihaninta tässä on, että likaiset rätit voi sitten surutta heittää pois, ei tarvi pestä, ah.
Ihmiset ovat monimutkaisia. Toisaalta, liian simppelit eivät kiinnosta. Eikö?
Tunnet toveruutta mieheesi...Et halua menettää häntä....et halua seksiä, pystyt siihen, mutta se ei ilmeisesti ole sitä huippua, mitä voisit tuntea? Tuo kuulostaa tutulta, hyvin tutulta. Pahinta on se, että tuossa tilanteessa PYSTYY kyllä elämään vaikka loppuelämänsä. Mutta rauhattomuus säilyy, ja jotain muuta kaipaa aina.
Minä päästin irti, en enää jaksanut uskotella itselleni, valehdella olevani muuta kuin olen. Olin niin pitkään elänyt heteromaailmassa, totuttautunut siihen, koska kaikki elämässä ohjasi mukautumaan sitä kohti. Olen paljon onnellisempi kun asennoiduin entiseen mieheeni vain ystävänä - nyt näen jotain mitä ennen en nähnyt. En enää inhoa itseäni kuten joskus...En voi sanoa muuta kuin että tutki sisintäsi, mitä oikeasti tunnet - ei sitä mitä olet uskotellut itsellesi tuntevasi. Totuus löytyy jostain sydämestäsi sisältä. Onnea =)
minusta miehet ovat epäkiihottavia. ihan kuin sinustakin, minusta on joskus kiva olla jonkun miehen kanssa esim. samassa huoneessa, jutella, voin kokea jopa hellyydentuntoa tai jotain. mutta seksuaalisesti en osaa miehistä ajatella.
eli pidän läheisyydestä, mutta en koskettelusta. en pidä alastonta miesvartaloa kiihottavana.
tyttöystävästäni olen alusta asti kiihottunut märäksi asti vaikka vaatteet päälläkin.
minusta rakastelua on kahdenlaista: sellaista jonka lähtökohtana on himo ja sellaista jonka lähtökohtana on lämmin rakkaus joka huomaamatta muuttuu himoksi (näitä molempia olen kokenut tyttöni kanssa).
ehkä sinun kannattaisi olla miehesi kanssa lähekkäin ja ilman seksuaalisia odotuksia, suudella, halata, jutella, ja ehkä lopulta rakkauden haluaisi tuntea myös seksuaalisesti.
minulla on nimittäin tyttöystäväni kanssa vähän sama ongelma kuin sinulla: en tiedä kiihotunko enää hänestä niin paljon, minulle riittäisi vain läheisyys, ehkä (olemme olleet 2,5 v yhdessä).
toivottavasti löydät sen mitä etsit:)
Minäkin kavahdan miehen kosketusta! Voin rakastaa miestä, mutta en voi harrastaa seksiä miehen kanssa, vaikka >pystyn< siihen niin kuin kuvailet omalta kohdaltasi.
Mistä se johtuu? Inho miehen genitaalialuetta kohtaan..ja se vastenmielisyys miehen kosketukseen..kun taas jos on naisen läheisyydessä...siinä on hyvä olla..on onnellinen.
Olen itsekin ollut enemmänkin kuin sekaisin tunteideni kanssa...en tiedä mitä tehdä.:,-(