Olen katkera

Nyt sattuu, sattuu niin maan perkeleesti, ettei tällä ololla ole rajaa…
Läppäri kastuu kyynelistä…
Ei pitäisi olla mitään syytä, mutta miksi? Tätäkö se katkeruus on? Ei kait katkera ihminen näin voisi itkeä, eikös katkerat haudo kostoa ja tee toisen elämästä tosi kurjaa?
Minä vaan haluan päästä kaikesta pois. Mahdollisimman kauas. Mutta kun en voi jättää lasta. Hän on kuitenkin se tämän hetken tärkein elämässäni!
Voi kun hän saisi hyvän kodin ja isältään sen rakkauden mitä tarvitsee. Arvostusta äitiään kohtaan ei ole koskaan isältään saanut, joten saattaa olla oma parinvalinta jo kiveen kirjoitettu.
Niin kuin rakastin ja olisin edes hippusen halunnut saada vastarakkautta, mutta ilmeisesti valitsin kohteeni väärin. Koko ajan luotin ja toivoin, että ihminen voi muuttua, jos itse haluaa, suhde meni vain pahempaan päin. Onneksi kuitenkin olin niin sinnikäs ensimmäisten riitojemme jälkeen, että jaksoin kinuta uudelleen yrittämistä ja siinä lopulta onnistuinkin. Liekö kohtalo vai mikä, mutta hyvä semmoinen. Ei olisi lasta olemassa, josko olisin aivan vähällä luovuttanut.
Yhteen muutettuamme toisella ei ollut kuin opintolainaa. 15 vuotta häntä elätin ja passasin, kaikesta maksoin ½:t vaikka minulla oli 3 muutakin lasta elätettävänäni. Nyt kun erostamme on kulunut jo 3½ vuotta sain kuulla, että hän on ostamassa (minun niin hartaasti haaveilemaani) omakoti taloa toisen naisen kanssa. Salaa on säästänyt rahaa ja käyttänyt minua vain hyväkseen…
Tätäkö se katkeruus on?
No mikäpä tässä auttaa itkeä, mennyt mikä mennyt. Itsehän aikoinani leikkiin ryhdyin. Nyt vain pitäisi ryhdistäytyä ja kasata itsensä. Jokainenhan meistä oman elämänsä rakentaa, joten ei muuta kuin rahaa säästämään ja sitä ihan omaa kotia rakentamaan. Nyt ei tosin taida olla juuri voimia, mutta muutaman vuoden kuluttua. Ehkäpä…