Kirjoitin kerran kokeilumielessä tällaisen hieman epätavallisemman eroottisen novellin. En oikein tiedä, kuuluuko tämä juuri tänne, mutta toivottavasti pidätte.
En ole koskaan ihastunut Haldsteiniin. Talvet ovat joko kylmiä tai sateisia. Kesällä on joko kylmää tai kosteaa. Ja vuodenajasta riippumatta täällä on aina pimeää. Kukaan täysijärkinen ei liiku yksin öisin ulkona. Ryöstäjät, raiskaajat ja murhamiehet vaanivat kaikissa varjoissa ja varjot ovat kaikkialla. Kukaan täysjärkinen ei liiku öisin ulkona. Vain luoja tietää, mikä minä sitten olen.
Ilma on kalseaa ja sumuista. Koko kaupunki on verhoutunut utuiseen huntuun. Kuoleman haju leijuu ympärilläni, kun kävelen hautausmaan viereistä tietä. Jykevät muurit saavat minut ajattelemaan, onko niiden tarkoitus pitää haudanryöstäjät ulkona, vai kuolleet sisällä. Erilaiset äänet ovat viimeisen vuoden ajan pitäneet kaupunkia hereillä. Viileä tuuli saa takkini liepeet lepattamaan. Kiristän kävelytahtiani entisestään. Kävelen nopeasti, kädet takkieni taskussa, katse tiukasti maassa.
Hautausmaan portinvartija havahtuu kuullessaan askeleeni. Hän hypähtää pystyyn ja kaappaa kirveen käteensä pienen jakkaran päältä. Hän tuijottaa suuntaan, josta askeleet kuuluvat ja siristää silmiään. Sormet naputtavat hermostuneena kirveen kahvaa. Astun valon piiriin, jonka kituva soihtu piirtää maahan. Vartija laskee kirveen alas.
”Pastori, ehdittä jo säikäyttää mut.” Mies sanoo. Harvojen hampaiden ja mätien ikenien välistä valui vihreää sylkeä hänen leualleen.
”Ole rauhassa Ülric.” Vastaan tyynenä ja jatkan matkaani tuhlaamatta enempää aikaani. Hiekka rapisee mustien kenkieni alla, kun nousen jyrkälle kirkkotielle.
Kirkko on kaikessa komeudestaan ja symboliikastaan huolimatta lohduton näky. Mikään ei tunnu auttavan tähän tunteeseen. Olo on niin tyhjä ja pimeä, kuten alla nukkuva kaupunkikin. Työnnän suuren avaimen kirkon lukkoon ja käännän. Lukko naksahtaa. Työnnän oven auki, astun sisälle eteiseen ja painan jykevän tammioven kiinni perässäni. Kuulen miten ovi painuu lukkoon.
Otan eteisen oven vieressä naulasta roikkuvan öljylampun ja kävelen kohti pimeää alttaria. Kirkonpenkit ovat hiljaisina paikallaan huutaen minulle vasten kasvojani, seinien maalaukset tuijottavat syyttävästi ja osoittavat minua sormella, käytävä tuntuu pimeältä kuilulta ja alttari on sen pohja, joka lähestyy vääjäämättä. Yritän kääntää katsettani, mutta alttaritaulun mies katsoo minua ankarana. Hän pitelee paimensauvaa ja on valmiina iskemään minut maahan.
Kaikki alttarin kynttilät on sammutettu. Alttaria reunustaa kaksitoista suurta kuparista kynttilänjalkaa ja jokaisen huipulla on kynttilä. Avaan luukun öljylampun kyljestä ja työnnän yhden kynttilöistä sinne. Kun kynttilä syttyy palamaan, otan sen ulos ja sammutan lampun.
Kierrän alttarin hitaasti ja sytytän liekin jokaiseen kynttilään pienemmällä kynttilällä. Hitaasti alttarille alkaa levitä valoa ja se alkaa näyttää turvallisemmalta. Sytytän alttarin kolme suurta kynttilää viimeisenä. Asetun polvilleni alttarin eteen. Tunnen kynttilöistä leviävän lämmön, se tuntuu rauhoittavalta. Hitaasti lasken pääni rintaani vasten ja alan vihdoin ajatella selkeästi.
En ole koskaan ihastunut Haldsteiniin. Talvet ovat joko kylmiä tai sateisia. Kesällä on joko kylmää tai kosteaa. Ja vuodenajasta riippumatta täällä on aina pimeää. Kukaan täysijärkinen ei liiku yksin öisin ulkona. Ryöstäjät, raiskaajat ja murhamiehet vaanivat kaikissa varjoissa ja varjot ovat kaikkialla. Kukaan täysjärkinen ei liiku öisin ulkona. Vain luoja tietää, mikä minä sitten olen.
Nyt satoi. Kävelen synkkänä eteenpäin mutkittelevaa vuoristotietä. Tuuli puhaltaa sateen lähes vaakasuoraksi ja pisarat raatelevat armotta kasvojani. Tie on jyrkkä ja sateen takia muta vyöryy sitä pitkin alas. Olen vähällä menettää tasapainoni, kun vesi kuljettaa suuren oksan alas ja joudun väistämään sitä. Hitaasti ja hoiperrellen, mutta kuitenkin varmana jatkan matkaani ylöspäin. Sade yltyy.
Kukkulan huipulle on rakennettu kartano. Puut harvenevat ja muuttuvat pienemmiksi, kun lähestyn kartanoa ja yhtäkkiä kasvillisuus loppuu kokonaan. Kartanon ympärillä kasvaa ainoastaan korkea pensasaita. Tänne minut oli pyydetty. Pensasaidassa on hento portti, jonka työnnän vaivatta auki. Kartanon ovelle johtavaa hiekkatietä reunustavat tuuheat kuuset ja kauniit kukkaset. Sade yltyy yltymistään. Pisarat osuvat maahan kuin tykinkuulat ja nostattavat rapaa polvenkorkeudelle asti. Juoksen ovelle ja hakkaan sitä nyrkilläni. Olen kuulevinani askelia, mutta sateen ääni peittää kaiken muun alleen.
Lopulta ovi aukeaa raolleen. Oletan näkeväni siistin palvelijan, mutta katsonkin suoraan ruskeaan kaapuun verhoutuneeseen ihmiseen. Kaapu on pitkä, se yltää lattiaan asti. Myös hihat ovat niin pitkät, ettei käsiä voi nähdä. Kaavun huppu peittää kasvot. Huppu kuitenkin nyökkää ja miehen ääni sanoo:
”Pastori Wattein, teitä on odotettu.” Ilmeisesti hän kuitenkin näkee minut. Mies kääntyy ympäri ja lähtee kävelemään kohti portaikkoa. Seuraan sisälle.
Talo on pimeä. Siellä täällä palaa pieniä kynttilöitä, mutta niiden heikko kajo ei saa aikaan riittävästi valoa. Varjot leijuvat seinillä, kun seuraan miestä pitkin käytäviä. Katselen koko ajan mielenkiinnolla hänen kaapuaan.
”Anteeksi, mutta oletteko munkki?” Kysyn lopulta.
”Kyllä.” Mies vastaa rahisevalla äänellä. Päätän olla utelematta lisää, sillä jokin miehen olemuksessa saa kylmät väreet nousemaan selkääni pitkin. En jaksa ymmärtää tätä kaikkea synkkyyttä, siihen ei ole mitään todellista syytä. Talo on vain haluttu pimentää täydellisesti. En ole vielä nähnyt ensimmäistäkään ikkunaa.
Mies avaa oven ahtaaseen huoneeseen. Huoneessa on korkeita hyllyjä täynnä vaatteita.
”Voitte vaihtaa vaatteenne, jos haluatte. Ulkona on raskas sää.” Mies sanoo tasaisella äänellä.
”Kyllä kiitos.” Vastaan tyytyväisenä. Vaatteeni ovat läpimärät sateessa kävelemisestä. Mies astuu sisälle huoneeseen. Jään kynnykselle odottamaan ja katson miehen nopeita liikkeitä.
”Antakaa takkinne.” Riisun pitkän takin päältäni. Mies ottaa sen käsiinsä ja laskostaa nopeasti tuolille. Hän katselee hetken hyllyjä ja valikoi minulle uudet housut, paidan ja takin. Mies astuu ohitseni käytävään.
”Odotan ulkopuolella, vaihtakaa vaatteenne rauhassa.” Hän sanoo ja sulkee oven edessäni.
Katson hetken vaatteita, jotka minulle on annettu. Ne ovat täysin samanlaiset kuin märät vaatteet, jotka nyt ovat päälläni. Hieman arkaillen riisuudun ja vaihdan vaatteeni. Lopuksi tarkastan vielä asuni suuresta kokovartalopeilistä. Otan nahkakantisen raamattuni takkini taskusta ja koputan oveen. Mies avaa sen.
”Loistavaa, tännepäin.” Hän nyökkää ja viittaa minut mukaansa.
Talon sisustus on yllättävän arkinen. Kaikella tuntuu olevan jokin tarkoitus, ei pröystäileviä kattokruunuja tai suuria patsaita. Kynttilöitä on harvassa ja niiden määrä vähenee, kun munkki johdattaa minua alemmas talon kellariin. Pimeys alkaa vallata jatkuvasti lisää tilaa.
Yksi asia kertoo talon omistajan varallisuudesta, taulut. Seinät ovat täynnä suuria maalauksia, kaikki esittävät nuorta naista, ehkä enemmänkin tyttöä. Katseeni osuu suureen tauluun, joka iskee minuun voimakkaasti. Tyttö poseeraa tiukassa korsetissa, josta hänen povensa työntyy esiin houkuttelevasti. Hänen mustan hameensa alta pilkistää siro nuoren naisen nilkka. Mikään näistä ei kuitenkaan saa minua hämilleni. Tytön kasvoilla oleva ilme on kauhistuttava. Ilmeestä kuvastuu todellinen ja puhdas välinpitämättömyys maailmasta ja muista ihmisistä. Katson muotokuvaa silmiin, silmistä puuttui se palo, joka kertoi ihmisen olevan elossa.
Munkki laskeutuu portaat ääneti edelläni pidellen kynttilää kädessään. Olemme nyt kellarissa. Katsoin munkkia ja tajuan vihdoinkin, mikä miehessä saa minut tuntemaan oloni epämukavasti. Omat saappaani kopisevat jatkuvasti puista lattiaa vasten, mutta munkki ei pidä minkäänlaista ääntä. En myöskään näe jalkojen liikettä, hän kävelee tasaisesti eteenpäin välipitämättömänä minusta.
Käytävä loppuu suureen kaksiosaiseen oveen. Munkki pysähtyy ja ojentaa kynttilänsä minulle. Tartun hopeiseen kynttilänjalkaan ja painan ovenkahvan alas.
Oven takana oleva huone on pimeä. Huoneessa ei ole ikkunoita tai kynttilöitä. Kynttilän hehku halkoo pimeyttä tuoden esiin muotoja ja utuisia hahmoja. Avarasta huoneesta suurin osa pysyy kuitenkin piilossa. Kynttilä paljastaa neljä metallista sängyntolppaa. Lähden kävelemään kohti suurta pylvässänkyä hitaasti ja hartaasti, pää alas painettuna. Sängyn viininpunaiset verhot ovat kiinni. Lasken kynttilän varovasti tyhjälle yöpöydälle. Tartun verhoon, hienoa silkkiä, ja vedän sen syrjään. Istahdan sängyn viereen asetetulle tuolille, nostan raamatun eteeni, avaan sivun ja alan lukea ääneti rukousta.
Sängyssä makaava ihminen liikkuu. Hän nousee pystyyn ja kääntyy minuun päin, en näe häntä, mutta kynttilän vuoksi hän näkee minut selvästi. Näen vain istuvan varjon, joka katsoo minuun. Jostakin työntyy esiin halu koskettaa häntä, mutta en anna halulle valtaa.
”Kiitos saapumisestanne, pastori.” Varjo sanoo. Puhe kuulostaa valuvalta vedeltä, se soljuu rauhallisesti eteenpäin samalla matalalla sävelellä. Puhuja nousee ylös sängyn toiselta puolelta.
”Anteeksi, mutta ymmärsin kirjeestänne, että minun oli määrä tulla siunaamaan vainaja.” En saa vastausta, en kuule mitään. Hiljaisuus huoneessa vaikuttaa enemmän olomuodolta kuin äänen puutteelta. Hiljaisuus tuntuu kiusalliselta, mutta huomaan tilanteessa jotakin uudenlaista, jossakin sieluni perukoilla nautin siitä.
”Olen Olivia Di Cesare”, Ääni sanoo toiselta puolelta huonetta. Oven vieressä oleva lamppu syttyy palamaan heikolla liekillä. En kuitenkaan näe naista missään. Kuulen, miten sydämeni alkaa lyödä voimakkaammin ja hengitykseni kiihtyy. Uusi tunne saa minut häkeltymään, se tuntuu väärältä, mutta uskomattoman hyvältä. ”Olen pahoillani, mikäli saitte väärän kuvan.” Nyt ääni kuuluu selkäni takaa. Suuri kynttilä syttyi pöydälle, jolle on pinottu useita paksuja kirjoja. Neljä pienempää kynttilää syttyvät samanaikaisesti valaisemaan seinää peittävän kirjahyllyn. Hitaasti huoneeseen alkaa virrata valoa.
”Pastori”, Kuulen naisen äänen lähempää, sängyn toiselta puolelta. Lakanat liikkuvat, kun hän palaa sänkyyn. ”Pyysin teidät tänne, sillä haluan puhua.” Nainen sanoo.
”Mistä?” Olen hämilläni tilanteesta, mutta haluan silti kiihkeästi tietää lisää.
”Tunteista.” Nainen sanoo samalla tyynellä äänellään.
”Anteeksi?” Vastaus saattaa minut hämilleni.
”Vihasta, pelosta, epätoivosta, rakkaudesta, intohimosta.” Viimeinen sana saa ruumiini värähtämään. Naisen ääni kuulosti sillä sanalla joltakin. En voi kuvailla tunnetta muuten, kuin että se tuntuu hyvältä, nautin siitä tunteesta ja janoan sitä lisää.
”Ymmärsin kyllä, mistä. Mutta miksi?” Nainen huokaa.
”Mitä rakkaus on?”
”Se on tunne kahden ihmisen välillä.”
”Miltä se tuntuu?”
”Hyvältä. Se on kuin lämpöä, joka leviää elimistöön.”
”Lämpö voi satuttaa.”
”Rakkaus ei satuta. Se kertoo, että on hyvä olla, että on turvassa.” Kuulen hiljaisen äänen sängyn sisältä. En vieläkään näe naista, haluan nähdä hänet.
”Anteeksi, mutta onko jokin hullusti?” Kysyn.
”Kyllä.”
”Voinko auttaa jotenkin?”
”Kyllä.” Värähdän uudelleen kuullessani sanan. Tunne iskee jälleen, se valtaa ruumiini uudelleen. Se leviää kaikkialle kehoon. En vieläkään ymmärrä, mitä minulle on tapahtumassa. Janoan lisää.
Tunnen kosketuksen kädelläni. Katson alas ja näen hennon käden omani päällä. Pitkät sormet tutkivat kättäni, kynnet raapivat ihoon punaisia viiruja.
”Mitä te teette?” Kysyn kiihkon vallassa. Käsi vetäytyy nopeasti pois. Pettymys nousee mustana mieleeni. Miksi hän teki tuon? Haluan nähdä naisen, haluan koskettaa häntä. Haluan tuntea hänet ihollani.
”Miltä se tuntui?” Tunnen naisen hengityksen kasvoillani. En kuitenkaan näe häntä.
”Hyvältä.” Hengityksen ääni loittonee ja katoaa. Katson ympärilleni. Nousen ylös ja yritän löytää naisen. Haluan koskettaa häntä.
Tunnen naisen vasemman käden vyötärölläni. Aion kääntyä, mutta oikea käsi painuu ohimolleni ja kääntää päätäni vasemmalle, tunnen huulet kaulallani, nainen avaa suunsa ja painaa hampaansa kaulalleni. Tunnen terävät hampaat ja miten ne koskettavat kaulaani. Painan silmäni kiinni ja nautin. Nainen sulkee suunsa ja viiltää kaulaani haavan. Hitaasti käsi ohimoltani laskeutuu kaulalle ja koskettaa haavaa. Kynsi raapaisee uuden haavan, joka kulkee ristiin vanhan kanssa. Kumpikaan haava ei ole syvä, mutta niistä valuu pieni noro verta. Naisen kieli hipaisee kaulaani. Hitaasti käsi vetäytyy vyötäröltäni.
Käännyn ympäri, mutten näe ketään. Käteni harovat ilmaa. Alan tuntea vihaa naista kohtaan; hänhän leikittelee minulla, kirkon miehellä!
”Pastori”, ääni kuuluu kirjahyllyjen luota. Käännyn katsomaan ja näen hahmon kynttilän varjossa. Nainen lukee kirjaa. Hänellä on päällään pitkä hame. Tiukalle solmittu korsetti näkyy selvästi varjossa. En voi sanoa hänestä mitään muuta. Haluni tekevät minut mielipuoleksi. Otan askeleen naista kohti. Kun olen enää parin metrin päässä hänestä, hän sulkee kirjan ja katoaa. Kirja jää pöydälle avonaisena, mutta näyttää täysin koskemattomalta. Tunnen kiiluvasilmäisen raivon, miten se nousee mieleeni kuin peto helvetin kuiluista.
”Te haluatte nähdä minut.” Nainen puhuu taas. Tunnen äänen mielessäni, mutten saa selvää, mistä se tulee. Huoneessa on vieläkin hämärää, en ole varma hänen piilopaikastaan. Otan kynttilän käteeni pöydältä ja lähden kävelemään kohti heikkoa lamppua oven vieressä. Vierestä katsottuna lampun heikko liekki tuntuu pelokkaalta. Käännän kaasua suuremmalle, mutta valo ei vieläkään lisäänny. Voiko valo pelätä?
Keskellä huonetta näen pienen kynttilän. Se on tuskin sormenpaksuinen, mutta se riittää valaisemaan ne kädet, jotka sitä pitelevät. Astun askeleen eteenpäin ja katson lumoutuneena pieneen liekkiin, en edes räpäytä silmiäni. Tämä on tilaisuuteni. Kuulen, miten järkeni yrittää huutaa halujeni yli, mutta tämä nainen on se mitä himoan. Haluan häntä jokaisella solullani. Haluan nähdä hänen kasvonsa. Tuntea ne huulet, jotka saavat aikaan tuon kauniin puheen, omiani vasten.
Olen kahden askeleen päässä naisesta, kun pysähdyn. Nyt kykenen näkemään hänen kasvonsa. Kasvoilta paistaa ikuinen nuoruus ja lapsenkauneus. Maidonvalkoinen iho korostaa täyteläisiä, tummanpunaisia huulia; nuo ovat ne huulet, jotka saavat aikaan sen musiikin, joka saa ruumiini värisemään. Nuo huulet luovat sieluni sinfonian. Tunnen ruskeiden, syvien silmien katseen. Näen silmistä lujan tahdon ja päättäväisyyden. Sirot piirteet olivat kuin hienoa lasia, haluan suojella häntä kaikelta. Haluan hänen lähelleen.
Olisin voinut katsoa noita kasvoja ikuisuuden. Olisin tappanut nähdäkseni ne vielä hetken pidempään, mutta nainen kääntyi ja astui varjoihin. Syöksyn hänen peräänsä, mutta kaappaan käteeni vain ilmaa. Nyt raivo saa otteen, eikä enää päästä irti. En enää jaksa, haluan hänet ja aion ottaa hänet. Siitä voisi tulla viimeinen tekoni, mutta otan hänet. Tyydytän raivoni.
”Te haluatte koskettaa minua.” Kuulen äänen jälleen päässäni. Huone on tyhjä.
”Kyllä!” Huudan. Huuto jää soimaan mieleeni huoneen tyhjyyden rinnalle.
”Ette voi koskettaa minua. Ette voi saada minua tuntemaan, olen tuntenut jo liian pitkään.” En ymmärrä puhetta. Kaikki aistini ovat keskittyneet saamaan selvää, missä hän on.
Haluan tuntea hänet. Haluan tuntea hänet. Ääni soi päässäni. Hän on kivi samettisessa mielessäni, hän on se kohta, joka saa minut tuntemaan itseni mitättömäksi. Haluan olla jotakin. Haluan korjata itseni.
”Elämääni on mahtunut niin paljon tunnetta. En voi enää tuntea”, Ääni kaikui päässäni. ”Tule ja tunne.” Kuulen äänen takaani. Käännyn ympäri nopeasti ja näen hänet siinä. Samat kauniit hiukset, silmät, huulet. Vereni kuohuu tämän naisen vuoksi.
Ruskeat silmät ovat nauliutuneet minuun, kun kävelen hänen viereensä. Hän vetää viininpunaista hamettaan pois altani, kun astun hänen eteensä. Hän on minua lyhyempi, ainakin 15 tuumaa. Katson alaspäin ja kohtaan hänen katseensa. Hitaasti hivuttaudun häneen kiinni, vien käteni hänen selkänsä taakse.
”Voitko rakastaa minua?” Hän kysyy. Ääni on heikko, kuin pikkulapsella.
”Kyllä.”
”Ikuisesti?” Vedän hänet kiinni itseeni ja suutelen ahnaasti. Hän vastaa suudelmaani ja kuljettaa vasemman kätensä koskettamaan haavaa niskassaan. Hänen kätensä vaeltavat alas selkäni taakse ja tarraavat paitaani. Hyväilen naisen selkää ja niskaa. Hän vetää paitaani ja se repeytyy selästä. Avaan silmäni kesken suudelmaa ja hän puraisee alahuultani, tunnen veren maun suussani ja suunnattoman kivun. Hän työntää itsensä irti minusta, kiskaisee paidan päältäni ja hengittää syvään. Hän vie sormensa huulilleen ja maistaa niitä, hitaasti ja nauttien.
Kävelen hänen vierelleen ja katson, miten hän nauttii. Hän avaa silmänsä hitaasti ja sanoo:
”Tule.” Hän kävelee sängyn vierelle ja istuutuu. Hän nostaa jalkansa sängylle ja laskeutuu makaamaan. Tulen hänen vierelleen istumaan. Katson hänen kasvojaan, jotka tuijottavat anoen takaisin. Vein käden hänen kaulalleen ja laskeudun kasvojen eteen. Suutelen häntä uudelleen, tällä kertaa hellästi. Alan liikuttaa kättäni alaspäin, kaulaa pitkin alas, olkapään ohitse, rintakehän yltä, vatsan päälle, kierrän käteni hänen selkänsä alle. Nostan kättäni ja käännän hänet sängyllä. Katselen risteileviä korsetin naruja ja otan käteeni tiukalle solmulle vedetyn narun pään. Vedän kättäni itseeni päin ja avaan korsetin solmun. Hänen rintakehänsä kohoilee, keuhkojen vetäessä ilmaa sisään korsetin avauduttua. Käteni vaeltaa narujen seassa avaten korsetin lopullisesti. Kuulen, miten hän huokaa, kun käteni kulkee paljaalla iholla. Korsetin viimeinen lenkki irtoaa ja se aukeaa. Suutelen hänen paljasta selkäänsä ja hyväilen kylkiä, kunnes hän kääntyy takaisin selälleen.
Hänen rintansa ovat pienet, kuin lapset. Hän on laiha, kykenen laskemaan kaikki kylkiluut. Pienet, terävät nännit ovat kovettuneet ja hän huohottaa. En voi vastustaa näkyä, vaan vien käteni hänen oikealle rinnalleen. Puristan nännin sormieni väliin, hänen kasvonsa vääntyvät irvistykseen. Otan rinnan käteeni ja puristan sitä voimalla. Hänen suunsa aukeaa ja pieni tuskanhuuto purkautuu ulos. En kuule sitä, olen nyt omassa taivaassani. Nousen hänen päälleen ja tartun vasempaankin rintaan. Puristelen rintoja ja tuijotan niiden lumoavaa liikettä. Tyttö katsoo minuun ja etsii katsettani, kun tuijotan hänen rintojaan. Hänen kätensä koskee selkääni, mutten huomaa sitä. Olen lumoutunut seuraamaan hänen muotojaan, hänen jokainen solunsa tuntuu huutavan minua. Hän haluaa minua, tiedän sen.
Laskeudun alaspäin ja tarraan hänen hameeseensa. Otan kiinni siitä ja kiskon, tummanpunainen kangas antaa periksi ja repeää. Kiskon kaikin voimin hametta hänen päältään ja se repeytyy aina alas asti. Työnnän kankaan sivuun ja paljastan tytön viimeiset muodot. Hänen kapea lantionsa liikahtelee minun istuessani hänen polviensa päällä. Liikutan käsiäni lantiolta ja vien ne lopulta yhteen puristettujen jalkojen väliin ja irrotan jalat toisistaan. Vaalean karvoituksen keskellä näen hänen pienen reikänsä. Huohotan kiihkoissani ja avaan housujeni nappeja. Fallokseni nousee kookkaana ja sykkivänä.
Laskeudun tytön päälle ja murahdan, kun kosketan tyttöä. Tarraan tytön olkapäihin ja työnnyn sisälle häneen. Hänen kehonsa lihakset puristavat fallostani ja saavat kaiken tuntumaan uskomattoman hyvältä. Alan työntämään itseäni sisään ja ulos. Huohotan ja murisen kiihdyttäen jatkuvasti tahtiani.
Allani tyttö on kääntänyt päänsä, hän katsoo kauemmas. Hän tuijottaa kirjahyllyn edessä olevalla pöydällä seisovan kynttilän liekkiin. Hänen suunsa on puristunut kiinni ja ilme kuvastaa todellista tunnetta, surua. Pieni kyynel valuu hänen poskeaan pitkin, kun hän painaa silmänsä kiinni.
Tunnen, miten alan saavuttaa huippuani, vetäydyn tytön sisältä ja laukean. Elimeni pirskottelee elämän siemeneni tytön vatsalle. Lysähdän sängylle tytön viereen ja lasken käteni hänen rinnalleen. Puristan sitä viimeisillä voimillani ja nukahdan väsyneenä.
Tyttö nousee istumaan ja avaa yöpöydän laatikon. Laatikossa on tikari ja kultainen riipus. Hän ottaa kiinni tikarin terästä ja nostaa medaljongin ketjusta. Hän sulkee laatikon ja kääntyy puoleeni. Hän ottaa tikarin ja laskee sen sängylle. Medaljongin hän sujauttaa kaulaansa. Hän ottaa tukevan otteen tikarin terästä ja nousee ylös sängystä. Alastomana hän kävelee takan eteen ja istuutuu pehmustettuun tuoliin. Pieni hiillos takassa alkaa lämmetä ja se syttyy pian liekkeihin.
Herään. Huomaan ettei tyttö ole enää sängyssä. Sänky on pedattu ja makaan täysissä pukeissa lakanoiden päällä. Katson hetken ympärilleni. Näen vasemmalla puolellani takan, jossa palaa tuli. Havahdun lopullisesti hereille, kun huomaan, että takan edessä olevassa tuolissa istuu joku. Nousen ylös ja kävelen kohti tuolia.
”Seis. Haluan sinun tekevän jotakin.” Tyttö sanoo.
”Mitä?”
”Pöydällä edessäsi on tikari ja riipus. Ota riipus vasempaan käteeni ja tikari oikeaan. Työnnä tikari riipuksen lävitse.” Hän sanoo.
Katson riipusta pöydällä. Se on kultainen, mutta pienet hopeanauhat kulkevat sen pinnalla, ne risteävät ja muodostavat erilaisia muotoja. Kun katsoo nopeasti, voisi luulla, että nauhat liikkuvat. Otan kiinni riipuksen ketjusta ja nostan sen silmieni tasolle. Se pyörii ja näen sen kaikilta puolilta. Kyljessä on oikealla puolella pieni lukko. Riipuksen takana ei ole hopeaa tai muita koristeita. Puristan medaljongin nyrkkini sisään.
Tikari on koristeellinen. Sen kahva on hopeaa ja siinä on monenlaisia kaiverruksia. Kaiverruksissa on jotakin tekstiä, mutten osaa lukea sitä. Kahvan pää on muotoiltu suden pää muotoiseksi. Kohtaan, missä terä uppoaa kahvaan, on veistetty teräviä hampaita. Terä näyttää suusta esiin työntyvältä kieleltä. Terä itsessään ei ole metallia, vaan mustaa kiveä, joka on hiottu teräväksi. Tartun tikarin kahvaan lujalla otteella.
Avaan nyrkkini ja paljastan medaljongin. Tähtään tikarin kärjellä medaljongin keskelle. Tyttö huokaa syvään tuolissaan. Hän alkaa huohottaa kiivaasti, kun parannan otettani tikarin kahvasta. Nopeasti isken tikarin pään medaljongin kannen lävitse.
Tyttö alkaa kiljua ja huutaa katkonaisesti. Hän haukkoo henkeään, kun käännän tikarin terää ja suurennan tekemääni reikää. Näen, miten hän tarraa kiinni tuolin kädensijoihin. Koko hänen vartalonsa tärisee ja vääntyy mutkalle. Kädet puristavat rystyset valkoisina kädensijoja. Huudon alta kuuluu kikatusta, joka muuttuu lopulta nauruksi. Kiljaisut muuttuvat rytmikkäiksi ja jokaisen huudon aikana hän nousee tuolista. Ainut, mikä pitää hänet paikallaan, ovat tiukasti kädensijoja puristavat kädet. Kiljuminen alkaa jokaisen kerran jälkeen vaieta ja loppuu pian kokonaan. Vartalo nytkähtää enää heikosti ja lopulta sekin pysähtyy. Nyrkit aukeavat ja kädet putoavat velttoina tuolin sivuille. Huone muuttuu jälleen hiljaiseksi.
Uskaltaudun astua tuolin vierelle.
Tyttö ei ole kaunis näky. Hän istuu alastomana tuolissa. Hänen lapsenrintansa ovat revenneet ja syli on täynnä verta. Tuolin alle on hiljalleen valumassa suuri lammikko tummanpunaista verta. Astun taaksepäin, kun lammikko on koskettamassa saappaitani. Hämmästyn veren määrää, sitä valuu jatkuvasti lisää keskellä rintakehää olevasta suuresta haavasta. Rintakehä on murskautunut ja verta on kaikkialla. Tytön suusta valuu verta, kun hän makaa
”Halusin tulla rakastetuksi”, Kuulen tytön äänen taas päässäni. ”Luulin, että te voisitte ymmärtää, halusin tulla rakastetuksi”, Ruskeat silmät ovat kääntyneet tuijottamaan suoraan minuun. ”Halusin, että joku tuntisi minut. Mikset sinä voinut”, Silmät sulkeutuvat. Otan askeleen lähemmäs ja astun vereen. Vien omat kasvoni tytön kalpeiden kasvojen eteen, leuka on likainen paksusta verestä, jota valuu suusta. Hiukset ovat liimautuneet kiinni likaisiin kasvoihin.
Kyynel valuu poskelleni, kun tuijotan repeytynyttä ruumista. Pääni sisällä virtaa tuhansia ajatuksia; niiden huuto kaikuu tyhjänä kalloni sisällä. Mikään ei enää asetu oikeaan järjestykseen, en tiedä, mikä on totta ja mikä on jäänyt tapahtumatta. Tiedän vain sen, minkä nyt näen, enkä usko sitä. Haluan pois. Haluan kauas pois. Näen oven, josta tulin huoneeseen. Ensimmäiset askeleet ovat hataria, mutta pian ne muuttuvat juoksuksi. Kauas, kauas pois, kaikuu päässäni.
Iskeydyn ovea vasten voimalla ja tempaisen sen auki. Edessäni aukeava pimeä käytävä näyttää loppumattomalta painajaiselta. Juoksen ajattelematta ohi maalausten, joista hänen ajattomat kasvonsa tuijottavat takaisin. Pienissä kultalaatoissa olevat vuosiluvut kulkevat ohitse ”1812”, ”1832”, ”1863”, ”1881”. Viimeisen maalauksen kohdalla pysähdyn. Kasvot tuijottavat juuri minua, tämä on se taulu, tämä on se, minkä tapasin huoneessa. Hitaasti käyn päässäni läpi maalaukset, joissa aika murentaa olennon sielua, murtaa tunteita ja luo lopulta hänet, jonka tapasin huoneessa. Kyyneleet nousevat silmiini, kun katson tuota maalausta, joissa kasvot ovat muuttuneet murtuneen sielun peiliksi. Kasvoja, joista elämä on kaivanut ulos viimeisenkin toivon murenen. Kasvot, jotka ovat luopuneet toivosta ja paremmasta huomisesta. Kasvot, jotka eivät halua enää herätä, mutta jotka pakotetaan heräämään joka ikinen aamu, ikuisuuden ajan. Vajoan maahan polvilleni ja itken. En enää kestä tuota näkyä.
”Mitä rakkaus on?”, ”Vihasta, pelosta, epätoivosta, rakkaudesta, intohimosta.”, ”Elämääni on mahtunut niin paljon tunnetta. En voi enää tuntea”, ”Luulin, että te voisitte ymmärtää, halusin tulla rakastetuksi” Lauseet kaikuvat päässäni, muistan ne. Tajuan nyt painon niillä. Miten saatoin ymmärtää ne väärin, mitä minulle tapahtui.
Kohotan katseeni ja kavahdan maalausta uudelleen, käännyn ympäri ja konttaan kauemmas. Pidän pääni rintakehääni vasten ja silmäni tiukasti kiinni. Käteni haparoi eteenpäin ja osuu metalliseen pilariin. Otan tukea portaiden kaiteesta ja nousen vavisten ylös. Silmäni ovat kiinni ja kyyneleet kastelevat paitaani valuessaan alas poskiani pitkin. En kestä itseäni, sitä, mitä tein. Sitä vastuuta, jonka heitin hukkaan kiihkossani. Sitä valtavaa virhettä, jonka tein. Haluan pois. Nostan jalkani ensimmäiselle askelmalle, seuraava tuntuu helpommalta, sitä seuraava tuntuu helpommalta. Hitaasti jatkan ylös, edelleen pitäen silmiäni kiinni. Vasta, kun tunnen portaiden loppuvan, avaan ne ja juoksen suorinta tietä ulos.
Avaan silmäni. Kohotan päätäni ja tunnen kynttilöiden valon ja lämmön. Hitaasti järkeni alkaa selvitä. Kohotan katseeni kohti kattoa ja levitän käteni.
”Mitä minun pitää tehdä?” Kysyn hiljaa ja taon nyrkillä rintaani. Kivun kyyneleet kohoavat kasvoilleni. Jokaisella lyönnillä irvistän tuskasta, oloni helpottuu aina hieman, kun kipu iskeytyy kehooni. Kipu ei kuitenkaan lopeta tätä. Kuolemakaan ei lopeta tätä.
Avaan hitaasti käteni, jonka sisästä pilkottaa kultaketju. Olivian medaljonki on vielä mukanani. Roikotan korua uudelleen korua kasvojeni edessä. Korun keskellä on tikarin tekemä reikä ja kynttilän liekki näkyy siitä läpi. Lopulta saan välähdyksen mielessäni ja nousen ylös. Kumarran syvään alttarille, käännyn ja lähden juoksemaan ovelle.
Käännän raamatun sivua ja lausun viimeisen siunauksen. Otan pienen lapion käteeni ja heitän suuresta kasasta ensimmäiset mullat arkun päälle. Ülric ja Oleg, haudankaivaja, kääntyvät ympäri ja alkavat kävellä pois, kun suljen raamatun ja lasken sen pöydälle, jonka olen tuonut ulos. Riisun papinkaapuni ja tartun suurempaan lapioon. Alan varmalla tahdilla peittää arkkua, jonka sisällä makaa nuoren tytön silvottu ruumis. Katseeni kääntyy hautakiveen, jonka olen itse ostanut, siinä lukee kaiverrettuna:
”Olivia Di Cesare. Hän, joka halusi rakkautta.”
Lyhythihaisen paitani kaula-aukosta pilkistää kultainen medaljonki. Multaa ropisee arkun kannelle tasaisina pudotuksina. Pikkuhiljaa arkku peittyy ja katoaa näkyvistä siunatun maan nielaistessa ruumiin hitaasti. Tuhisen nostaessani suuren multakasan ilmaan ja tiputtaessani sen hautaan. Tämä on keinoni osoittaa rakkautta, se on viimeinen keinoni, ainoa keino.
Olen kirjoittamassa toista samankaltaista, otan mielelläni vastaan parannusehdotuksia.
En ole koskaan ihastunut Haldsteiniin. Talvet ovat joko kylmiä tai sateisia. Kesällä on joko kylmää tai kosteaa. Ja vuodenajasta riippumatta täällä on aina pimeää. Kukaan täysijärkinen ei liiku yksin öisin ulkona. Ryöstäjät, raiskaajat ja murhamiehet vaanivat kaikissa varjoissa ja varjot ovat kaikkialla. Kukaan täysjärkinen ei liiku öisin ulkona. Vain luoja tietää, mikä minä sitten olen.
Ilma on kalseaa ja sumuista. Koko kaupunki on verhoutunut utuiseen huntuun. Kuoleman haju leijuu ympärilläni, kun kävelen hautausmaan viereistä tietä. Jykevät muurit saavat minut ajattelemaan, onko niiden tarkoitus pitää haudanryöstäjät ulkona, vai kuolleet sisällä. Erilaiset äänet ovat viimeisen vuoden ajan pitäneet kaupunkia hereillä. Viileä tuuli saa takkini liepeet lepattamaan. Kiristän kävelytahtiani entisestään. Kävelen nopeasti, kädet takkieni taskussa, katse tiukasti maassa.
Hautausmaan portinvartija havahtuu kuullessaan askeleeni. Hän hypähtää pystyyn ja kaappaa kirveen käteensä pienen jakkaran päältä. Hän tuijottaa suuntaan, josta askeleet kuuluvat ja siristää silmiään. Sormet naputtavat hermostuneena kirveen kahvaa. Astun valon piiriin, jonka kituva soihtu piirtää maahan. Vartija laskee kirveen alas.
”Pastori, ehdittä jo säikäyttää mut.” Mies sanoo. Harvojen hampaiden ja mätien ikenien välistä valui vihreää sylkeä hänen leualleen.
”Ole rauhassa Ülric.” Vastaan tyynenä ja jatkan matkaani tuhlaamatta enempää aikaani. Hiekka rapisee mustien kenkieni alla, kun nousen jyrkälle kirkkotielle.
Kirkko on kaikessa komeudestaan ja symboliikastaan huolimatta lohduton näky. Mikään ei tunnu auttavan tähän tunteeseen. Olo on niin tyhjä ja pimeä, kuten alla nukkuva kaupunkikin. Työnnän suuren avaimen kirkon lukkoon ja käännän. Lukko naksahtaa. Työnnän oven auki, astun sisälle eteiseen ja painan jykevän tammioven kiinni perässäni. Kuulen miten ovi painuu lukkoon.
Otan eteisen oven vieressä naulasta roikkuvan öljylampun ja kävelen kohti pimeää alttaria. Kirkonpenkit ovat hiljaisina paikallaan huutaen minulle vasten kasvojani, seinien maalaukset tuijottavat syyttävästi ja osoittavat minua sormella, käytävä tuntuu pimeältä kuilulta ja alttari on sen pohja, joka lähestyy vääjäämättä. Yritän kääntää katsettani, mutta alttaritaulun mies katsoo minua ankarana. Hän pitelee paimensauvaa ja on valmiina iskemään minut maahan.
Kaikki alttarin kynttilät on sammutettu. Alttaria reunustaa kaksitoista suurta kuparista kynttilänjalkaa ja jokaisen huipulla on kynttilä. Avaan luukun öljylampun kyljestä ja työnnän yhden kynttilöistä sinne. Kun kynttilä syttyy palamaan, otan sen ulos ja sammutan lampun.
Kierrän alttarin hitaasti ja sytytän liekin jokaiseen kynttilään pienemmällä kynttilällä. Hitaasti alttarille alkaa levitä valoa ja se alkaa näyttää turvallisemmalta. Sytytän alttarin kolme suurta kynttilää viimeisenä. Asetun polvilleni alttarin eteen. Tunnen kynttilöistä leviävän lämmön, se tuntuu rauhoittavalta. Hitaasti lasken pääni rintaani vasten ja alan vihdoin ajatella selkeästi.
En ole koskaan ihastunut Haldsteiniin. Talvet ovat joko kylmiä tai sateisia. Kesällä on joko kylmää tai kosteaa. Ja vuodenajasta riippumatta täällä on aina pimeää. Kukaan täysijärkinen ei liiku yksin öisin ulkona. Ryöstäjät, raiskaajat ja murhamiehet vaanivat kaikissa varjoissa ja varjot ovat kaikkialla. Kukaan täysjärkinen ei liiku öisin ulkona. Vain luoja tietää, mikä minä sitten olen.
Nyt satoi. Kävelen synkkänä eteenpäin mutkittelevaa vuoristotietä. Tuuli puhaltaa sateen lähes vaakasuoraksi ja pisarat raatelevat armotta kasvojani. Tie on jyrkkä ja sateen takia muta vyöryy sitä pitkin alas. Olen vähällä menettää tasapainoni, kun vesi kuljettaa suuren oksan alas ja joudun väistämään sitä. Hitaasti ja hoiperrellen, mutta kuitenkin varmana jatkan matkaani ylöspäin. Sade yltyy.
Kukkulan huipulle on rakennettu kartano. Puut harvenevat ja muuttuvat pienemmiksi, kun lähestyn kartanoa ja yhtäkkiä kasvillisuus loppuu kokonaan. Kartanon ympärillä kasvaa ainoastaan korkea pensasaita. Tänne minut oli pyydetty. Pensasaidassa on hento portti, jonka työnnän vaivatta auki. Kartanon ovelle johtavaa hiekkatietä reunustavat tuuheat kuuset ja kauniit kukkaset. Sade yltyy yltymistään. Pisarat osuvat maahan kuin tykinkuulat ja nostattavat rapaa polvenkorkeudelle asti. Juoksen ovelle ja hakkaan sitä nyrkilläni. Olen kuulevinani askelia, mutta sateen ääni peittää kaiken muun alleen.
Lopulta ovi aukeaa raolleen. Oletan näkeväni siistin palvelijan, mutta katsonkin suoraan ruskeaan kaapuun verhoutuneeseen ihmiseen. Kaapu on pitkä, se yltää lattiaan asti. Myös hihat ovat niin pitkät, ettei käsiä voi nähdä. Kaavun huppu peittää kasvot. Huppu kuitenkin nyökkää ja miehen ääni sanoo:
”Pastori Wattein, teitä on odotettu.” Ilmeisesti hän kuitenkin näkee minut. Mies kääntyy ympäri ja lähtee kävelemään kohti portaikkoa. Seuraan sisälle.
Talo on pimeä. Siellä täällä palaa pieniä kynttilöitä, mutta niiden heikko kajo ei saa aikaan riittävästi valoa. Varjot leijuvat seinillä, kun seuraan miestä pitkin käytäviä. Katselen koko ajan mielenkiinnolla hänen kaapuaan.
”Anteeksi, mutta oletteko munkki?” Kysyn lopulta.
”Kyllä.” Mies vastaa rahisevalla äänellä. Päätän olla utelematta lisää, sillä jokin miehen olemuksessa saa kylmät väreet nousemaan selkääni pitkin. En jaksa ymmärtää tätä kaikkea synkkyyttä, siihen ei ole mitään todellista syytä. Talo on vain haluttu pimentää täydellisesti. En ole vielä nähnyt ensimmäistäkään ikkunaa.
Mies avaa oven ahtaaseen huoneeseen. Huoneessa on korkeita hyllyjä täynnä vaatteita.
”Voitte vaihtaa vaatteenne, jos haluatte. Ulkona on raskas sää.” Mies sanoo tasaisella äänellä.
”Kyllä kiitos.” Vastaan tyytyväisenä. Vaatteeni ovat läpimärät sateessa kävelemisestä. Mies astuu sisälle huoneeseen. Jään kynnykselle odottamaan ja katson miehen nopeita liikkeitä.
”Antakaa takkinne.” Riisun pitkän takin päältäni. Mies ottaa sen käsiinsä ja laskostaa nopeasti tuolille. Hän katselee hetken hyllyjä ja valikoi minulle uudet housut, paidan ja takin. Mies astuu ohitseni käytävään.
”Odotan ulkopuolella, vaihtakaa vaatteenne rauhassa.” Hän sanoo ja sulkee oven edessäni.
Katson hetken vaatteita, jotka minulle on annettu. Ne ovat täysin samanlaiset kuin märät vaatteet, jotka nyt ovat päälläni. Hieman arkaillen riisuudun ja vaihdan vaatteeni. Lopuksi tarkastan vielä asuni suuresta kokovartalopeilistä. Otan nahkakantisen raamattuni takkini taskusta ja koputan oveen. Mies avaa sen.
”Loistavaa, tännepäin.” Hän nyökkää ja viittaa minut mukaansa.
Talon sisustus on yllättävän arkinen. Kaikella tuntuu olevan jokin tarkoitus, ei pröystäileviä kattokruunuja tai suuria patsaita. Kynttilöitä on harvassa ja niiden määrä vähenee, kun munkki johdattaa minua alemmas talon kellariin. Pimeys alkaa vallata jatkuvasti lisää tilaa.
Yksi asia kertoo talon omistajan varallisuudesta, taulut. Seinät ovat täynnä suuria maalauksia, kaikki esittävät nuorta naista, ehkä enemmänkin tyttöä. Katseeni osuu suureen tauluun, joka iskee minuun voimakkaasti. Tyttö poseeraa tiukassa korsetissa, josta hänen povensa työntyy esiin houkuttelevasti. Hänen mustan hameensa alta pilkistää siro nuoren naisen nilkka. Mikään näistä ei kuitenkaan saa minua hämilleni. Tytön kasvoilla oleva ilme on kauhistuttava. Ilmeestä kuvastuu todellinen ja puhdas välinpitämättömyys maailmasta ja muista ihmisistä. Katson muotokuvaa silmiin, silmistä puuttui se palo, joka kertoi ihmisen olevan elossa.
Munkki laskeutuu portaat ääneti edelläni pidellen kynttilää kädessään. Olemme nyt kellarissa. Katsoin munkkia ja tajuan vihdoinkin, mikä miehessä saa minut tuntemaan oloni epämukavasti. Omat saappaani kopisevat jatkuvasti puista lattiaa vasten, mutta munkki ei pidä minkäänlaista ääntä. En myöskään näe jalkojen liikettä, hän kävelee tasaisesti eteenpäin välipitämättömänä minusta.
Käytävä loppuu suureen kaksiosaiseen oveen. Munkki pysähtyy ja ojentaa kynttilänsä minulle. Tartun hopeiseen kynttilänjalkaan ja painan ovenkahvan alas.
Oven takana oleva huone on pimeä. Huoneessa ei ole ikkunoita tai kynttilöitä. Kynttilän hehku halkoo pimeyttä tuoden esiin muotoja ja utuisia hahmoja. Avarasta huoneesta suurin osa pysyy kuitenkin piilossa. Kynttilä paljastaa neljä metallista sängyntolppaa. Lähden kävelemään kohti suurta pylvässänkyä hitaasti ja hartaasti, pää alas painettuna. Sängyn viininpunaiset verhot ovat kiinni. Lasken kynttilän varovasti tyhjälle yöpöydälle. Tartun verhoon, hienoa silkkiä, ja vedän sen syrjään. Istahdan sängyn viereen asetetulle tuolille, nostan raamatun eteeni, avaan sivun ja alan lukea ääneti rukousta.
Sängyssä makaava ihminen liikkuu. Hän nousee pystyyn ja kääntyy minuun päin, en näe häntä, mutta kynttilän vuoksi hän näkee minut selvästi. Näen vain istuvan varjon, joka katsoo minuun. Jostakin työntyy esiin halu koskettaa häntä, mutta en anna halulle valtaa.
”Kiitos saapumisestanne, pastori.” Varjo sanoo. Puhe kuulostaa valuvalta vedeltä, se soljuu rauhallisesti eteenpäin samalla matalalla sävelellä. Puhuja nousee ylös sängyn toiselta puolelta.
”Anteeksi, mutta ymmärsin kirjeestänne, että minun oli määrä tulla siunaamaan vainaja.” En saa vastausta, en kuule mitään. Hiljaisuus huoneessa vaikuttaa enemmän olomuodolta kuin äänen puutteelta. Hiljaisuus tuntuu kiusalliselta, mutta huomaan tilanteessa jotakin uudenlaista, jossakin sieluni perukoilla nautin siitä.
”Olen Olivia Di Cesare”, Ääni sanoo toiselta puolelta huonetta. Oven vieressä oleva lamppu syttyy palamaan heikolla liekillä. En kuitenkaan näe naista missään. Kuulen, miten sydämeni alkaa lyödä voimakkaammin ja hengitykseni kiihtyy. Uusi tunne saa minut häkeltymään, se tuntuu väärältä, mutta uskomattoman hyvältä. ”Olen pahoillani, mikäli saitte väärän kuvan.” Nyt ääni kuuluu selkäni takaa. Suuri kynttilä syttyi pöydälle, jolle on pinottu useita paksuja kirjoja. Neljä pienempää kynttilää syttyvät samanaikaisesti valaisemaan seinää peittävän kirjahyllyn. Hitaasti huoneeseen alkaa virrata valoa.
”Pastori”, Kuulen naisen äänen lähempää, sängyn toiselta puolelta. Lakanat liikkuvat, kun hän palaa sänkyyn. ”Pyysin teidät tänne, sillä haluan puhua.” Nainen sanoo.
”Mistä?” Olen hämilläni tilanteesta, mutta haluan silti kiihkeästi tietää lisää.
”Tunteista.” Nainen sanoo samalla tyynellä äänellään.
”Anteeksi?” Vastaus saattaa minut hämilleni.
”Vihasta, pelosta, epätoivosta, rakkaudesta, intohimosta.” Viimeinen sana saa ruumiini värähtämään. Naisen ääni kuulosti sillä sanalla joltakin. En voi kuvailla tunnetta muuten, kuin että se tuntuu hyvältä, nautin siitä tunteesta ja janoan sitä lisää.
”Ymmärsin kyllä, mistä. Mutta miksi?” Nainen huokaa.
”Mitä rakkaus on?”
”Se on tunne kahden ihmisen välillä.”
”Miltä se tuntuu?”
”Hyvältä. Se on kuin lämpöä, joka leviää elimistöön.”
”Lämpö voi satuttaa.”
”Rakkaus ei satuta. Se kertoo, että on hyvä olla, että on turvassa.” Kuulen hiljaisen äänen sängyn sisältä. En vieläkään näe naista, haluan nähdä hänet.
”Anteeksi, mutta onko jokin hullusti?” Kysyn.
”Kyllä.”
”Voinko auttaa jotenkin?”
”Kyllä.” Värähdän uudelleen kuullessani sanan. Tunne iskee jälleen, se valtaa ruumiini uudelleen. Se leviää kaikkialle kehoon. En vieläkään ymmärrä, mitä minulle on tapahtumassa. Janoan lisää.
Tunnen kosketuksen kädelläni. Katson alas ja näen hennon käden omani päällä. Pitkät sormet tutkivat kättäni, kynnet raapivat ihoon punaisia viiruja.
”Mitä te teette?” Kysyn kiihkon vallassa. Käsi vetäytyy nopeasti pois. Pettymys nousee mustana mieleeni. Miksi hän teki tuon? Haluan nähdä naisen, haluan koskettaa häntä. Haluan tuntea hänet ihollani.
”Miltä se tuntui?” Tunnen naisen hengityksen kasvoillani. En kuitenkaan näe häntä.
”Hyvältä.” Hengityksen ääni loittonee ja katoaa. Katson ympärilleni. Nousen ylös ja yritän löytää naisen. Haluan koskettaa häntä.
Tunnen naisen vasemman käden vyötärölläni. Aion kääntyä, mutta oikea käsi painuu ohimolleni ja kääntää päätäni vasemmalle, tunnen huulet kaulallani, nainen avaa suunsa ja painaa hampaansa kaulalleni. Tunnen terävät hampaat ja miten ne koskettavat kaulaani. Painan silmäni kiinni ja nautin. Nainen sulkee suunsa ja viiltää kaulaani haavan. Hitaasti käsi ohimoltani laskeutuu kaulalle ja koskettaa haavaa. Kynsi raapaisee uuden haavan, joka kulkee ristiin vanhan kanssa. Kumpikaan haava ei ole syvä, mutta niistä valuu pieni noro verta. Naisen kieli hipaisee kaulaani. Hitaasti käsi vetäytyy vyötäröltäni.
Käännyn ympäri, mutten näe ketään. Käteni harovat ilmaa. Alan tuntea vihaa naista kohtaan; hänhän leikittelee minulla, kirkon miehellä!
”Pastori”, ääni kuuluu kirjahyllyjen luota. Käännyn katsomaan ja näen hahmon kynttilän varjossa. Nainen lukee kirjaa. Hänellä on päällään pitkä hame. Tiukalle solmittu korsetti näkyy selvästi varjossa. En voi sanoa hänestä mitään muuta. Haluni tekevät minut mielipuoleksi. Otan askeleen naista kohti. Kun olen enää parin metrin päässä hänestä, hän sulkee kirjan ja katoaa. Kirja jää pöydälle avonaisena, mutta näyttää täysin koskemattomalta. Tunnen kiiluvasilmäisen raivon, miten se nousee mieleeni kuin peto helvetin kuiluista.
”Te haluatte nähdä minut.” Nainen puhuu taas. Tunnen äänen mielessäni, mutten saa selvää, mistä se tulee. Huoneessa on vieläkin hämärää, en ole varma hänen piilopaikastaan. Otan kynttilän käteeni pöydältä ja lähden kävelemään kohti heikkoa lamppua oven vieressä. Vierestä katsottuna lampun heikko liekki tuntuu pelokkaalta. Käännän kaasua suuremmalle, mutta valo ei vieläkään lisäänny. Voiko valo pelätä?
Keskellä huonetta näen pienen kynttilän. Se on tuskin sormenpaksuinen, mutta se riittää valaisemaan ne kädet, jotka sitä pitelevät. Astun askeleen eteenpäin ja katson lumoutuneena pieneen liekkiin, en edes räpäytä silmiäni. Tämä on tilaisuuteni. Kuulen, miten järkeni yrittää huutaa halujeni yli, mutta tämä nainen on se mitä himoan. Haluan häntä jokaisella solullani. Haluan nähdä hänen kasvonsa. Tuntea ne huulet, jotka saavat aikaan tuon kauniin puheen, omiani vasten.
Olen kahden askeleen päässä naisesta, kun pysähdyn. Nyt kykenen näkemään hänen kasvonsa. Kasvoilta paistaa ikuinen nuoruus ja lapsenkauneus. Maidonvalkoinen iho korostaa täyteläisiä, tummanpunaisia huulia; nuo ovat ne huulet, jotka saavat aikaan sen musiikin, joka saa ruumiini värisemään. Nuo huulet luovat sieluni sinfonian. Tunnen ruskeiden, syvien silmien katseen. Näen silmistä lujan tahdon ja päättäväisyyden. Sirot piirteet olivat kuin hienoa lasia, haluan suojella häntä kaikelta. Haluan hänen lähelleen.
Olisin voinut katsoa noita kasvoja ikuisuuden. Olisin tappanut nähdäkseni ne vielä hetken pidempään, mutta nainen kääntyi ja astui varjoihin. Syöksyn hänen peräänsä, mutta kaappaan käteeni vain ilmaa. Nyt raivo saa otteen, eikä enää päästä irti. En enää jaksa, haluan hänet ja aion ottaa hänet. Siitä voisi tulla viimeinen tekoni, mutta otan hänet. Tyydytän raivoni.
”Te haluatte koskettaa minua.” Kuulen äänen jälleen päässäni. Huone on tyhjä.
”Kyllä!” Huudan. Huuto jää soimaan mieleeni huoneen tyhjyyden rinnalle.
”Ette voi koskettaa minua. Ette voi saada minua tuntemaan, olen tuntenut jo liian pitkään.” En ymmärrä puhetta. Kaikki aistini ovat keskittyneet saamaan selvää, missä hän on.
Haluan tuntea hänet. Haluan tuntea hänet. Ääni soi päässäni. Hän on kivi samettisessa mielessäni, hän on se kohta, joka saa minut tuntemaan itseni mitättömäksi. Haluan olla jotakin. Haluan korjata itseni.
”Elämääni on mahtunut niin paljon tunnetta. En voi enää tuntea”, Ääni kaikui päässäni. ”Tule ja tunne.” Kuulen äänen takaani. Käännyn ympäri nopeasti ja näen hänet siinä. Samat kauniit hiukset, silmät, huulet. Vereni kuohuu tämän naisen vuoksi.
Ruskeat silmät ovat nauliutuneet minuun, kun kävelen hänen viereensä. Hän vetää viininpunaista hamettaan pois altani, kun astun hänen eteensä. Hän on minua lyhyempi, ainakin 15 tuumaa. Katson alaspäin ja kohtaan hänen katseensa. Hitaasti hivuttaudun häneen kiinni, vien käteni hänen selkänsä taakse.
”Voitko rakastaa minua?” Hän kysyy. Ääni on heikko, kuin pikkulapsella.
”Kyllä.”
”Ikuisesti?” Vedän hänet kiinni itseeni ja suutelen ahnaasti. Hän vastaa suudelmaani ja kuljettaa vasemman kätensä koskettamaan haavaa niskassaan. Hänen kätensä vaeltavat alas selkäni taakse ja tarraavat paitaani. Hyväilen naisen selkää ja niskaa. Hän vetää paitaani ja se repeytyy selästä. Avaan silmäni kesken suudelmaa ja hän puraisee alahuultani, tunnen veren maun suussani ja suunnattoman kivun. Hän työntää itsensä irti minusta, kiskaisee paidan päältäni ja hengittää syvään. Hän vie sormensa huulilleen ja maistaa niitä, hitaasti ja nauttien.
Kävelen hänen vierelleen ja katson, miten hän nauttii. Hän avaa silmänsä hitaasti ja sanoo:
”Tule.” Hän kävelee sängyn vierelle ja istuutuu. Hän nostaa jalkansa sängylle ja laskeutuu makaamaan. Tulen hänen vierelleen istumaan. Katson hänen kasvojaan, jotka tuijottavat anoen takaisin. Vein käden hänen kaulalleen ja laskeudun kasvojen eteen. Suutelen häntä uudelleen, tällä kertaa hellästi. Alan liikuttaa kättäni alaspäin, kaulaa pitkin alas, olkapään ohitse, rintakehän yltä, vatsan päälle, kierrän käteni hänen selkänsä alle. Nostan kättäni ja käännän hänet sängyllä. Katselen risteileviä korsetin naruja ja otan käteeni tiukalle solmulle vedetyn narun pään. Vedän kättäni itseeni päin ja avaan korsetin solmun. Hänen rintakehänsä kohoilee, keuhkojen vetäessä ilmaa sisään korsetin avauduttua. Käteni vaeltaa narujen seassa avaten korsetin lopullisesti. Kuulen, miten hän huokaa, kun käteni kulkee paljaalla iholla. Korsetin viimeinen lenkki irtoaa ja se aukeaa. Suutelen hänen paljasta selkäänsä ja hyväilen kylkiä, kunnes hän kääntyy takaisin selälleen.
Hänen rintansa ovat pienet, kuin lapset. Hän on laiha, kykenen laskemaan kaikki kylkiluut. Pienet, terävät nännit ovat kovettuneet ja hän huohottaa. En voi vastustaa näkyä, vaan vien käteni hänen oikealle rinnalleen. Puristan nännin sormieni väliin, hänen kasvonsa vääntyvät irvistykseen. Otan rinnan käteeni ja puristan sitä voimalla. Hänen suunsa aukeaa ja pieni tuskanhuuto purkautuu ulos. En kuule sitä, olen nyt omassa taivaassani. Nousen hänen päälleen ja tartun vasempaankin rintaan. Puristelen rintoja ja tuijotan niiden lumoavaa liikettä. Tyttö katsoo minuun ja etsii katsettani, kun tuijotan hänen rintojaan. Hänen kätensä koskee selkääni, mutten huomaa sitä. Olen lumoutunut seuraamaan hänen muotojaan, hänen jokainen solunsa tuntuu huutavan minua. Hän haluaa minua, tiedän sen.
Laskeudun alaspäin ja tarraan hänen hameeseensa. Otan kiinni siitä ja kiskon, tummanpunainen kangas antaa periksi ja repeää. Kiskon kaikin voimin hametta hänen päältään ja se repeytyy aina alas asti. Työnnän kankaan sivuun ja paljastan tytön viimeiset muodot. Hänen kapea lantionsa liikahtelee minun istuessani hänen polviensa päällä. Liikutan käsiäni lantiolta ja vien ne lopulta yhteen puristettujen jalkojen väliin ja irrotan jalat toisistaan. Vaalean karvoituksen keskellä näen hänen pienen reikänsä. Huohotan kiihkoissani ja avaan housujeni nappeja. Fallokseni nousee kookkaana ja sykkivänä.
Laskeudun tytön päälle ja murahdan, kun kosketan tyttöä. Tarraan tytön olkapäihin ja työnnyn sisälle häneen. Hänen kehonsa lihakset puristavat fallostani ja saavat kaiken tuntumaan uskomattoman hyvältä. Alan työntämään itseäni sisään ja ulos. Huohotan ja murisen kiihdyttäen jatkuvasti tahtiani.
Allani tyttö on kääntänyt päänsä, hän katsoo kauemmas. Hän tuijottaa kirjahyllyn edessä olevalla pöydällä seisovan kynttilän liekkiin. Hänen suunsa on puristunut kiinni ja ilme kuvastaa todellista tunnetta, surua. Pieni kyynel valuu hänen poskeaan pitkin, kun hän painaa silmänsä kiinni.
Tunnen, miten alan saavuttaa huippuani, vetäydyn tytön sisältä ja laukean. Elimeni pirskottelee elämän siemeneni tytön vatsalle. Lysähdän sängylle tytön viereen ja lasken käteni hänen rinnalleen. Puristan sitä viimeisillä voimillani ja nukahdan väsyneenä.
Tyttö nousee istumaan ja avaa yöpöydän laatikon. Laatikossa on tikari ja kultainen riipus. Hän ottaa kiinni tikarin terästä ja nostaa medaljongin ketjusta. Hän sulkee laatikon ja kääntyy puoleeni. Hän ottaa tikarin ja laskee sen sängylle. Medaljongin hän sujauttaa kaulaansa. Hän ottaa tukevan otteen tikarin terästä ja nousee ylös sängystä. Alastomana hän kävelee takan eteen ja istuutuu pehmustettuun tuoliin. Pieni hiillos takassa alkaa lämmetä ja se syttyy pian liekkeihin.
Herään. Huomaan ettei tyttö ole enää sängyssä. Sänky on pedattu ja makaan täysissä pukeissa lakanoiden päällä. Katson hetken ympärilleni. Näen vasemmalla puolellani takan, jossa palaa tuli. Havahdun lopullisesti hereille, kun huomaan, että takan edessä olevassa tuolissa istuu joku. Nousen ylös ja kävelen kohti tuolia.
”Seis. Haluan sinun tekevän jotakin.” Tyttö sanoo.
”Mitä?”
”Pöydällä edessäsi on tikari ja riipus. Ota riipus vasempaan käteeni ja tikari oikeaan. Työnnä tikari riipuksen lävitse.” Hän sanoo.
Katson riipusta pöydällä. Se on kultainen, mutta pienet hopeanauhat kulkevat sen pinnalla, ne risteävät ja muodostavat erilaisia muotoja. Kun katsoo nopeasti, voisi luulla, että nauhat liikkuvat. Otan kiinni riipuksen ketjusta ja nostan sen silmieni tasolle. Se pyörii ja näen sen kaikilta puolilta. Kyljessä on oikealla puolella pieni lukko. Riipuksen takana ei ole hopeaa tai muita koristeita. Puristan medaljongin nyrkkini sisään.
Tikari on koristeellinen. Sen kahva on hopeaa ja siinä on monenlaisia kaiverruksia. Kaiverruksissa on jotakin tekstiä, mutten osaa lukea sitä. Kahvan pää on muotoiltu suden pää muotoiseksi. Kohtaan, missä terä uppoaa kahvaan, on veistetty teräviä hampaita. Terä näyttää suusta esiin työntyvältä kieleltä. Terä itsessään ei ole metallia, vaan mustaa kiveä, joka on hiottu teräväksi. Tartun tikarin kahvaan lujalla otteella.
Avaan nyrkkini ja paljastan medaljongin. Tähtään tikarin kärjellä medaljongin keskelle. Tyttö huokaa syvään tuolissaan. Hän alkaa huohottaa kiivaasti, kun parannan otettani tikarin kahvasta. Nopeasti isken tikarin pään medaljongin kannen lävitse.
Tyttö alkaa kiljua ja huutaa katkonaisesti. Hän haukkoo henkeään, kun käännän tikarin terää ja suurennan tekemääni reikää. Näen, miten hän tarraa kiinni tuolin kädensijoihin. Koko hänen vartalonsa tärisee ja vääntyy mutkalle. Kädet puristavat rystyset valkoisina kädensijoja. Huudon alta kuuluu kikatusta, joka muuttuu lopulta nauruksi. Kiljaisut muuttuvat rytmikkäiksi ja jokaisen huudon aikana hän nousee tuolista. Ainut, mikä pitää hänet paikallaan, ovat tiukasti kädensijoja puristavat kädet. Kiljuminen alkaa jokaisen kerran jälkeen vaieta ja loppuu pian kokonaan. Vartalo nytkähtää enää heikosti ja lopulta sekin pysähtyy. Nyrkit aukeavat ja kädet putoavat velttoina tuolin sivuille. Huone muuttuu jälleen hiljaiseksi.
Uskaltaudun astua tuolin vierelle.
Tyttö ei ole kaunis näky. Hän istuu alastomana tuolissa. Hänen lapsenrintansa ovat revenneet ja syli on täynnä verta. Tuolin alle on hiljalleen valumassa suuri lammikko tummanpunaista verta. Astun taaksepäin, kun lammikko on koskettamassa saappaitani. Hämmästyn veren määrää, sitä valuu jatkuvasti lisää keskellä rintakehää olevasta suuresta haavasta. Rintakehä on murskautunut ja verta on kaikkialla. Tytön suusta valuu verta, kun hän makaa
”Halusin tulla rakastetuksi”, Kuulen tytön äänen taas päässäni. ”Luulin, että te voisitte ymmärtää, halusin tulla rakastetuksi”, Ruskeat silmät ovat kääntyneet tuijottamaan suoraan minuun. ”Halusin, että joku tuntisi minut. Mikset sinä voinut”, Silmät sulkeutuvat. Otan askeleen lähemmäs ja astun vereen. Vien omat kasvoni tytön kalpeiden kasvojen eteen, leuka on likainen paksusta verestä, jota valuu suusta. Hiukset ovat liimautuneet kiinni likaisiin kasvoihin.
Kyynel valuu poskelleni, kun tuijotan repeytynyttä ruumista. Pääni sisällä virtaa tuhansia ajatuksia; niiden huuto kaikuu tyhjänä kalloni sisällä. Mikään ei enää asetu oikeaan järjestykseen, en tiedä, mikä on totta ja mikä on jäänyt tapahtumatta. Tiedän vain sen, minkä nyt näen, enkä usko sitä. Haluan pois. Haluan kauas pois. Näen oven, josta tulin huoneeseen. Ensimmäiset askeleet ovat hataria, mutta pian ne muuttuvat juoksuksi. Kauas, kauas pois, kaikuu päässäni.
Iskeydyn ovea vasten voimalla ja tempaisen sen auki. Edessäni aukeava pimeä käytävä näyttää loppumattomalta painajaiselta. Juoksen ajattelematta ohi maalausten, joista hänen ajattomat kasvonsa tuijottavat takaisin. Pienissä kultalaatoissa olevat vuosiluvut kulkevat ohitse ”1812”, ”1832”, ”1863”, ”1881”. Viimeisen maalauksen kohdalla pysähdyn. Kasvot tuijottavat juuri minua, tämä on se taulu, tämä on se, minkä tapasin huoneessa. Hitaasti käyn päässäni läpi maalaukset, joissa aika murentaa olennon sielua, murtaa tunteita ja luo lopulta hänet, jonka tapasin huoneessa. Kyyneleet nousevat silmiini, kun katson tuota maalausta, joissa kasvot ovat muuttuneet murtuneen sielun peiliksi. Kasvoja, joista elämä on kaivanut ulos viimeisenkin toivon murenen. Kasvot, jotka ovat luopuneet toivosta ja paremmasta huomisesta. Kasvot, jotka eivät halua enää herätä, mutta jotka pakotetaan heräämään joka ikinen aamu, ikuisuuden ajan. Vajoan maahan polvilleni ja itken. En enää kestä tuota näkyä.
”Mitä rakkaus on?”, ”Vihasta, pelosta, epätoivosta, rakkaudesta, intohimosta.”, ”Elämääni on mahtunut niin paljon tunnetta. En voi enää tuntea”, ”Luulin, että te voisitte ymmärtää, halusin tulla rakastetuksi” Lauseet kaikuvat päässäni, muistan ne. Tajuan nyt painon niillä. Miten saatoin ymmärtää ne väärin, mitä minulle tapahtui.
Kohotan katseeni ja kavahdan maalausta uudelleen, käännyn ympäri ja konttaan kauemmas. Pidän pääni rintakehääni vasten ja silmäni tiukasti kiinni. Käteni haparoi eteenpäin ja osuu metalliseen pilariin. Otan tukea portaiden kaiteesta ja nousen vavisten ylös. Silmäni ovat kiinni ja kyyneleet kastelevat paitaani valuessaan alas poskiani pitkin. En kestä itseäni, sitä, mitä tein. Sitä vastuuta, jonka heitin hukkaan kiihkossani. Sitä valtavaa virhettä, jonka tein. Haluan pois. Nostan jalkani ensimmäiselle askelmalle, seuraava tuntuu helpommalta, sitä seuraava tuntuu helpommalta. Hitaasti jatkan ylös, edelleen pitäen silmiäni kiinni. Vasta, kun tunnen portaiden loppuvan, avaan ne ja juoksen suorinta tietä ulos.
Avaan silmäni. Kohotan päätäni ja tunnen kynttilöiden valon ja lämmön. Hitaasti järkeni alkaa selvitä. Kohotan katseeni kohti kattoa ja levitän käteni.
”Mitä minun pitää tehdä?” Kysyn hiljaa ja taon nyrkillä rintaani. Kivun kyyneleet kohoavat kasvoilleni. Jokaisella lyönnillä irvistän tuskasta, oloni helpottuu aina hieman, kun kipu iskeytyy kehooni. Kipu ei kuitenkaan lopeta tätä. Kuolemakaan ei lopeta tätä.
Avaan hitaasti käteni, jonka sisästä pilkottaa kultaketju. Olivian medaljonki on vielä mukanani. Roikotan korua uudelleen korua kasvojeni edessä. Korun keskellä on tikarin tekemä reikä ja kynttilän liekki näkyy siitä läpi. Lopulta saan välähdyksen mielessäni ja nousen ylös. Kumarran syvään alttarille, käännyn ja lähden juoksemaan ovelle.
Käännän raamatun sivua ja lausun viimeisen siunauksen. Otan pienen lapion käteeni ja heitän suuresta kasasta ensimmäiset mullat arkun päälle. Ülric ja Oleg, haudankaivaja, kääntyvät ympäri ja alkavat kävellä pois, kun suljen raamatun ja lasken sen pöydälle, jonka olen tuonut ulos. Riisun papinkaapuni ja tartun suurempaan lapioon. Alan varmalla tahdilla peittää arkkua, jonka sisällä makaa nuoren tytön silvottu ruumis. Katseeni kääntyy hautakiveen, jonka olen itse ostanut, siinä lukee kaiverrettuna:
”Olivia Di Cesare. Hän, joka halusi rakkautta.”
Lyhythihaisen paitani kaula-aukosta pilkistää kultainen medaljonki. Multaa ropisee arkun kannelle tasaisina pudotuksina. Pikkuhiljaa arkku peittyy ja katoaa näkyvistä siunatun maan nielaistessa ruumiin hitaasti. Tuhisen nostaessani suuren multakasan ilmaan ja tiputtaessani sen hautaan. Tämä on keinoni osoittaa rakkautta, se on viimeinen keinoni, ainoa keino.
Olen kirjoittamassa toista samankaltaista, otan mielelläni vastaan parannusehdotuksia.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Aivan upea tarina, en kyllä kokenut sitä mitenkään seksuaalisesti tyydyttäväksi mutta tarinaksi aivan uskomattoman hieno. Luen mielenkiinnolla lisää jos jatkat.
miun mielestä tarina oli aivan mahtava!
en vain tajunnut mitä neito tarkoitti sanoessaan:”Mitä rakkaus on?”, ”Vihasta, pelosta, epätoivosta, rakkaudesta, intohimosta.”, ”Elämääni on mahtunut niin paljon tunnetta. En voi enää tuntea”, ”Luulin, että te voisitte ymmärtää, halusin tulla rakastetuksi” ???
lukisin mielelläni lisää tälläisiä tarinoita!
tämä on paras tarina jonka olen lukenut!!!
Pidin tuosta todella paljon. Eroottiseksi en sitä ensimmäisenä kokenut, enemmän hieman surulliseksi. Kirjoitatko näitä jollekin nettisivulle tai foorumille? Olisi kiva lukea lisää joten laita osoite. :)