Anna minulle hetki aikaa, anna mahdollisuus selvittää, niin tiedät että sen teen. Tämä epätietoisuus väsyttää, kuluttaa, polttaa minut loppuun, sillä vaikka jos et antaisikaan minulle mahdollisuutta, niin ainakin tietäisin missä rajoissa, millä säännöillä voin kulkea. Turhat haaveet, pelot ja toiveet. Ne ovat loppujen lopuksi vain painolastia. Anna hetki aikaa, kuten olet jo tehnyt - mutta muusta syystä. En halua pelata. Haluan olla avoin.
Tämä on päätetty. Teen kaikkeni selvittääkseni tämän asian - en täällä - vaan siellä missä me näemme.
http://www.youtube.com/watch?v=XmSdTa9kaiQ
Tämä on päätetty. Teen kaikkeni selvittääkseni tämän asian - en täällä - vaan siellä missä me näemme.
http://www.youtube.com/watch?v=XmSdTa9kaiQ
Vastaukset 69
Vanhimmat
Kerrothan sitten kun olet saanut pohdittua.
Minä olen kyllä kärsimätön ja pelkään jopa tekeväni vääriä päätelmiä.
Mutta tahdon antaa sinulle -hänelle, juuri niin kauan aikaa kuin hän tarvitsee.
Haaveilen sinusta -tai siis hänestä, totisesti haaveilen.
Tahtoisin aloittaa jo lähentymisen.
Kaipaisin sinua -häntä.. lähemmäksi.
Oi, ei minun tarvitse pohtia - laivassani on jo punaiset purjeet. Haluan pikemminkin hetken hänen aikaansa. Tässä myötätuulessa on jo vähän vaikeaa muuttaa kurssia.
Pitänee vielä kysyä, että aiotko itse pyytää tätä hänen aikaa?
Vai odotatko, että hän on se joka tulee antamaan sen ajan?
No katsotaan minne ja miten virta kuljettaa. Ajan pyytäminen kasaisi vain jännitystä ja hän saa kyllä antaa aikaansa, jos niin haluaa. Täytyy vain alkaa käyttää paremmin hyväkseen kaikki hetket, kun hän läheisyydessäni viivähtää ja rakentaa siitä sitten eteenpäin, vaikka usein tahdonkin olla liikkeissäni nopea ja äkkinäinen. Malttamaton kun joskus olen luonteeltani.
n-->m vai m--n?
Naiselta miehelle, Helsinkiin.
Ei tässä oikein ole enää mitään menetettävää ja mielenrauhakin on jo voitto sinällään. Sic itur ad astra.
Oi Sinua...kirjoitat niin hienosti.
Sanasi rauhoittavat, vaikka eivät olekaan/olisikaan minulle.
Ajattelen samoin kuin aloittaja kirjoittaessaan mietiskelee. On tehtävä jotain ja selvitettävä,
sillä epäselvyys rasittaa minuakin. Avoimmuutta ja rohkeutta tarvitsen.
Lenkkeilylle on tulossa tietty suunta ja kohde.
Kiitos. Ainoa huono puoli tässä päätöksessä on se, että nyt seuraavaa näkemistä odottaessa aika tuntuu aivan mahdottoman pitkältä, kun tahtoisi että se toinen olisi tässä ja nyt. Olisi niin paljon puhuttavaa ja selvitettävää ja jaettavaa ja rästiin jääneitä juttuja... Ihan pöhkö olo. Niin täpinöissään koko nainen ja ilman mitään selkeää syytäkään...
Epätietoisuus on pahinta. Täällä jossain joku kirjoittikin, että "pahinta mitä toiselle voi tehdä on jättää hänet hiljaisuuteen". Minun ja miehen suhteen on kulunut jo melko kauan aikaa. Tuntuu, että meidän välillä on jotain selvittämätöntä, mutta ei tule tilaisuuksia puhua kahden asiasta. Voihan tietysti olla että vain kuvittelin tunteita meidän välille, jotain sellaista, jota ei ehkä olekaan, mutta silti en voi olla ikävöimättä häntä. Olen melko varma, että mies tietää lämpimistä tunteistani, mutta tuntuu, että ne saavat hänet vain pakenemaan. - Lähellä ja niin kaukana... *huoh*
Jos yksin ajattelee asioita ja on tietävinään/tuntevinaan mitä toinen tuntee niin ei pääse eteenpäin. Epätietoisuus on kuluttavaa ja raskasta. Niin monet ulkoiset asiat voivat vaikuttaa suhteen kehittymiseen (raha, kiire, huolet jne) . Tilaisuuksia puhua voi olla useinkin ja aikaa paljon, mutta silloin kun sitä on ei ole rohkeutta tehdä aloitetta puhumiseen.
Se, jolle kirjoitan, on on hyvä puhumaan ja mikä parasta myös kuuntelemaan mutta väärinkäsityksiä tulee usein ja sanaharkkaa. Liikaa tulee otettua huomioon ilmapiiriä, tunnetta, ilmeitä, äänensävyjä ja tehtyä niistä päätelmiä missä mennään ja mennäänkö missään ja onko yleensä mitään muuta yhteistä kuin ne pakolliset.
Naisen lämpimät tunteet eivät ainakaan minua saa pakenemaan. Mitta jos käytös on moniselittäistä, väkisin ottaa huomioon ne ikävämmät asiat.
Jos hän nyt sanoisi niitä muutamia juttuja, joita muistan 1..2 v takaa, en ohittaisi niitä vaan tarttuisin siihen ja puhuisin asiasta. Silloin kuulin, mutta en osannut tehdä lisäkysymyksiä. Nyt osaisin, mutta ei ehkä tule enää tilaisuutta.
Edellisen kirjoittajan teksti vaan sai ajattelemaan näitä asioita vaikka ei ehkä liity muuten tähän ketjuun.
Nimimerkkini ei mitenkään viitannut edelliseen kirjoitukseen, anteeksi
"Jos hän nyt sanoisi niitä muutamia juttuja, joita muistan 1..2 v takaa, en ohittaisi niitä vaan tarttuisin siihen ja puhuisin asiasta. Silloin kuulin, mutta en osannut tehdä lisäkysymyksiä. Nyt osaisin, mutta ei ehkä tule enää tilaisuutta."
Tuo on täysin totta. Oma tilanteeni on melko samanlainen juuri samankaltaisten tapahtumien kautta. Jälkeen päin sitä on lyönyt päätään seinään tajuttuaan, että millaisia tilaisuuksia on päästänyt ohitseen, ja juuri siksi ettei ole esittänyt kysymyksiä tai sanonut niitä mielen päällimmäisiä asioita. Kommunikointi pelaa kyllä hyvää päivää kirvesvartta -linjalla, tai joskus jopa syvällisemmilläkin vesillä, mutta se suloinen, kultainen keskitie puuttuu. Juuri se mikä sallii kyllä kevyen, leikkisän keskustelun kaikkien muiden kanssa.
Heh.. muistelen erästäkin tuskastunutta lausahdusta häneltä joskus silloin. Ajattelin, että oho, kuullosti lupaavalta, mutta jätin asian siihen enkä palannut asiaan myöhemminkään vaikka olisin kyllä voinut tehdäkin sen, siihen olisi pakko olluta saada tarkennusta ja lisätietoa, tilanne valui kuin hiekka sormien välistä. Ja sinäkin oli vain ihan normaali inhimillinen miehen ja naisen välinen asia, joka voi tulla eteen tietyissä olosuhteissa, ja josta voi keskustella ja sopia rajoista. Pahinta on kun tietää ja tunnistaa "kissan" olemassaolon mutta sitä ei saada pöydälle.
Olen myös lyönyt päätäni seinään monta kertaa ja siksi olenkin luovuttanut, koska pakostakin se on lopulta myönnettävä, että molemminpuolisia ystävyydentunteita ei ole , vaikka on kai niitä jonkinlaisia joskus ollut.
Kai se on myös jotain kulttuurin tuomaa painolastia, kun meillä naisilla on joskus paha tapa jäädä odottamaan sitä, että mies on se, joka nostaa sen kissan pöydälle. Koko katti voi vaikka purra varpaat verille, mutta silti sitä nökötetään, pidetään hymyä yllä ja mietitään miksi se ei tee mitään? Monta kertaa on tullut toivottua, että lähettäisi vaikka nyt legendaarisen känniviestin, mutta ei... Kautta rantainkaan ei ole tohtinut asiaa tiedustella, yhteisten tuttavien kautta, joten tässä sitä edelleen ollaan.
Vähän kuin rakentaisi palapeliä sokkona.
Tuo kuulostaa vähän julmalta sitä toista kohtaan...että jätit asian siihen, vaikka "kuulosti lupaavalta". Itse olen Hänelle joskus lausahtanut "tuskastuneesti", siksi tartuin tuohon. Tunne oli sellainen, että halusin kysyä "Mikset minua huoli? Mitä vikaa minussa on kun en kelpaa, edes kaveriksi näköjään?" Tykkään hänestä, olisin valmis olemaan vain ystäväkin, mutta kun ei hän näytä piittaavan....
Näi se varmaan on edennyt täälläkin, jos tilanne tulee yllättäen kuin puskasta, niin ei sitä ole niin skarppina, että asiasta olisi saanut herätettyä keskustelua kyllä hetikin, mutta ei enää kuukausien päästä, se olisi keinotekoista. Sellaiset tilanteen on niin hyviä kun toinen tulee sanoneeksi jotain sinnepäin, tästä lähin pidän varani ehkä päästä häntä kuin koiran veräjästä.
Mutta tuo edellinen kirjoittaja antoikin hyvän neuvon. Tuo känniviesti on aina laitettavissa sen kännin piikkiin, jos iskee kirveensä kiveen. Nyt pitää vaan hankkia se kunnon känni ensin.
Lasten ja humalaisten suustahan se totuus kuullaan :)
Hih.. ja voihan sitä esittää kännistä selvänäkin, kun vaan ajankohta on sopiva.
Nytkin on tullut otettua pari lasillista ja vois tunnustaa kohta mitä vaan...
Itse poden niin suurta ikävää ja epätietoa, että olisin jo valmis nyt heti kokeilemaan kepillä jäätä ja sohaisemaan ampiaispesää - ihan selviltäänkin. Täytyy kuitenkin jotenkin yrittää pitää kuri yllä ja olla luottamatta liikaa viime päivien tunteeseen ja tapahtumiin. Jokin on silti muuttunut. Ei tämä koskaan ollut tällaista aiemmin. Melkein sellainen olo kuin olisin tullut ilmi. Että hän tietäisi mitä ajattelen ja tunnen.
Aika kauan odotin, että hän edes kerran olisi sanonut kaipaavansa ja ikävöivänsä minua, mutta huomiota tuntui aina riittävän muille enemmän. Joskus kuitenkin jotkut asiat antoivat ilmi sen, että ehkä hänellä sittenkin oli ja on edelleen tunteita, ja nähtävästi asia on kaikille muille selvä kuin minulle tai hänelle. Mutta mutta... kuinkas sitä omaa elämäänsä ja käytöstään pääsisi ulkopuolelta katsomaan? Rakkauskin on aina kuitenkin päänsisäinen asia.
http://www.youtube.com/watch?v=PECk9A-07Pw
Otan osaa ikävääsi, koska tiedän kokemuksesta miltä se tuntuu.
Oli olo millainen vaan niin ei kukaan voi saada selville sellaista mitä et ole kertonut hänelle, sellaisia ajatustenlukijoita on harvassa.
Touch me, touch me, siitä voi vaan haaveilla että niin tapahtuisi vaikka itsekin voisi tehdä jotakin. Keho huutaa päästä lähelle ja odottaa, että toinen tulisi, mitään ääntä ei vaan kuulu, silmistä ja latseesta sen voisi nähdä.
Oletko itse valmis vastaanottamaan esim. halauksen vaikka ihan ystävyyden tai tukemisen merkeissä vai haluatko pitää muut etäällä.
Monille meille miehille on vaikea ilmaista tunteitaan pelkin sanoin. Yksinkertaisesti jos haluan esim. viestittää naiselle, että pidän sinusta ja haluan olla ystäväsi, en pystyisi siihen vakuuttavasti pelkin sanoin, siihen tarvitaan myös fyysistä kosketusta, body language.
Se on kyllä totta, että olen tottunut pitämään fyysistä etäisyyttä ihmisiin, jotka eivät ole ystäviäni, enkä pidä siitä jos minulle hiukankin vieraat ihmiset koskettavat minua, mutta tässä tapauksessa - hänen suhteensa - etäisyyden pitäminen on vain raastavaa. Aikoinaan, muutama vuosi sitten halasin häntä eräänlaisena hyvästinä, enkä olisi halunnut päästää irti.
Ulkopuolisethan kuitenkin aika usein näkevät jos jotain joidenkin välillä on: käytöksestä, eleistä, jne. Olen ollut siitä epäedullisessa tilanteessa, että en ole omannut ainuttakaan sellaista ystävää, jolta kysyä miten hän käyttäytyy seurassani, tai minä. Toisen käytös kuitenkin suodattuu aina omien tulkintojen ja odotusten läpi, ja se saattaa vähentää tai lisätä tarpeettomasti elekielen merkitystä. Kosketus on kyllä aika universaali kieli. Ei ole sen voittanutta.
Mitä sinä ap pelkäät? Olet ladannut tähän ihmiseen melko paljon.... Tekisi mieli tulla vahtimaan, että tämä toinen ei tule sinua satuttamaan.
Pelkään torjuntaa? Sitä mitä jokainen rakastunut hölmö pelkää. Asia ja tilanne ei ole niin yksiselitteinen... Pelkään myös menettäväni kaiken sen vähänkin, joka nyt on olemassa ja hänen ystävyytensä menettäminen on kuin kadottaisi osan sielustaan ja puolet sanavarastostaan. Panokset ovat niin kovin korkeat tällä hetkellä, vielä.
Koko ketjua seuranneena ei voi kuin todeta jälleen kerran kuinka vaikea asia se rakkaus voikaan olla... Vuosia menee, aikaa kuluu ja näin paljon tunteita!
Voi ap, olisi niin ihanaa että kaikki sujuisi hyvin sinulla. Sanoit että olet malttamaton...jos näin pitkään olet jaksanut elää epätietoisuudessa, niin ei tämä ole merkkiä malttamattomuudesta vaan kyllä se on aika pitkälle rakkautta sitten jo.... paljon ainakin ladattua tunnetta toiseen ihmiseen. Todella sääli, jos käykin niin, että hän onkin jotakin muuta mitä kuvittelit tai ei tunne samoin tai jotakin muuta sellaista, joka ei sitten olekaan sitä mitä odotit...
Varmasti olisi hyvä että sohaisisit tätä...aikuisia ihmisiä elämä on koulinut jo melko rankallakin kädellä.... että rakkaus joko tekee hyvää tai sitten se voi olla pahin mahdollinen asia, jonka ihminen voi kohdata!
Ei tässä ole ollut tarkoitus käyttää vuosia asian vatvomiseen, mutta niin vain on päässyt käymään. On vaikea kuvitella, että hän olisi jotain muuta kuin odotin. Pikemminkin hän on ajan saatossa antanut itsestään vain paremman kuvan ja kaikki virheetkin... Jotkut teot ja seikat, joilla hän on (kenties) tietämättään satuttanut, niin eivät nekään lopulta ole saaneet minua ns. luopumaan hänestä, tai tunteita hiipumaan.
Pikemminkin sitä on vain saanut itse ajan myötä perspektiiviä asiaan ja ymmärtänyt, että joskus olen myös itse ollut syyllinen siihen. Toisen satuttamiseen. Sorruin pitämään vain itseäni herkkänä ja väärinymmärrettynä, enkä antanut tarpeeksi arvoa hänen tunteilleen tai uskonut niihin. Se kuva, jonka olin saanut hänestä ensin, antoi olettaa että hän on jollain tapaa peluri, joka hakee vain vähän jännitystä ja vaihtelua elämäänsä. Suurin syy siihen oli ehkä se, että hiljaisuuteen jättäminen tuntui olevan hänelle niin helppoa.
Se että itse tuntee niin vahvasti onkin ollut juuri yksi suurimmista kompastuskivistä. On todennäköistä että omat tunteeni ovat vahvemmat kuin hänen, mutta ei minulla ole tietoa, on vain luulo, joka perustuu siihen, että itse olen kuitenkin valmis kääntämään maat ja mannut sellaisen vuoksi josta välitän, tai vaikka rientämään maailman toiselle laidalle ja kirjoittamaan hänen nimensä katuun tuhat ja sata kertaa, mutta kaikki eivät tietenkään ilmaise tunteitaan sillä tapaa.
Hyvä analysointi tunteista ja tilanteesta, mutta hyvä ap, miksi tänne? Sanasi ovat liian arvokkaita, liian hyviä tänne -tai sitten eivät.... tuntuu vaan jotenkin niin todelliselta nuo sinun tunteesi....
Voihan olla että tämä on nykyajan päiväkirja jossakin muodossa.... tai korvaa ehkä sen luottoystävän tai jotakin... Mutta ihania ajatuksia ja tunteita sinulla hyvä ap... Kiitos että sain jakaa kanssasi nämä ajatukset.
Toivottavasti saat rakkaasi.
Annan sinulle ystävän halauksen ja mitä tahansa. Sanoisko oikea ystävä että soitellaan?
:)
Tästä on nyt vain tullut eräänlainen henkireikä, päiväkirja? Ja en todellakaan halua rasittaa ystäviäni näiden tunteiden loputtomalla pohdinnalla, ja toisekseen kirjoittaminen on minulle yhtä kuin hengittäminen. Kirjoittamalla sitä tulee usein jäsennelleeksi omia ajatuksiaan uudella tapaa ja täällä voi myös saada hyviä, valaisevia vastauksia. Kai tähän jää koukkuun. Näillä palstoilla elävät kaikki elämän kauniit ja kurjat asiat kuin ajatuskuplat ihmisten päitten yllä.
Ja ehkä se suurin syy - meillä kaikilla - että joku kohtalon oikku saisi aikaan sen, että myös se kenelle ne sanat aina tarkoitetaan, myös näkisi ne ja ehkä ajattelisi omaa tilannettaan eri kannalta. Onhan se yhtä häviävän pientä varmaan kuin lotossa voittaminen, mutta ihminen on olento, joka elää toivossa ja toivosta.
helppoa? Hiljaisuuteen jättäminen on joko kylmää tai tulos elämänkokemuksista. Nöyrtymistä sen edessä, mille ei mitään voi. Ei peluri toimi siten, peluri lähtee leikiten toisen luo ja huikkaa mennessään. Tunteesi syvyyden tiedät vain sinä ja hän omansa. Ehkäpä et ynmärrä niin syvää tunnetta, joka vaipuu hiljaisuuteen. Sillä sitä se on.
"Ehkäpä et ymmärrä niin syvää tunnetta, joka vaipuu hiljaisuuteen. Sillä sitä se on."
Tuo on mielenkiintoinen näkökulma, kiitos. Se etten ymmärtäisi ei ole täysin totta. Se miksi olen vaiennut niin kauan tunteistani on juuri ollut yritystä päästää irti. Antaa toisen mennä. Elää elämäänsä. Julmaa peliä se silti aina on, jos tunteet eivät olekaan täysin yksipuolisia.
Voi, ................ ei kannata sanoa mitään että ei rikkoisi mitään... Ei näillä sivuilla, ja jos hän nämä näkisi, niin toivottavasti sitten ymmärtäisi...
EI näihin kannata ap mitään toivoa laittaa, itseasiassa se on juuri se pahin...., Mieti nyt näitä sivuja :)),
Jos hän sinut täältä löytää, niin toivottavasti sitten osaa toimia oikein.
Se on kuitenkin se perimmäinen toivo meillä kaikilla täällä, eikö? ;)
Löytää tai ei löydä, jo pelkkä kirjoittaminen on minulle tärkeää, ja toisaalta - jos joku toinen, aivan vieras, ajattelee omaa elämäänsä ja omia tunteitaan näiden tekstien pohjalta eri tavalla... Niin kai sekin on jo jotain. Kyllä sitä aina tarinoita maailmaan mahtuu.
Varaventtiili taitaa olla se suurin syy tänne kirjoittamiseen. Ehkä se on luoville ihmisille aina erilaista? Ne tunteet pitää jotenkin aina kanavoida jonnekin, ja tänne kirjoittaminen on toisaalta joskus helpompaa kuin runojen, laulujen tai romaanien rustaaminen. Sitä olisi kyllä jo helpottunutkin jos kaikki tulisi ilmi ja lopputulos olisi sentään se, että voisi jatkaa edes ystävinä, mutta siinä piilee myös Damokleen miekka: olen intohimoinen ja luova ihminen, ja vaikka tämä tilanne on myös raastava, niin on se myös ollut hedelmällinenkin. Taiteen historia on täynnä kaukaisia muusia, joita kaivataan epätoivon partaalle asti, ja jos en voi kirjoittaa onnen ja rakkauden säkeitä, niin kirjoitanpahan ainakin kaipuun ja ikävän.
Samaa mieltä olen. Muutaman kerran olen luullut löytäneeni hänet täältä kun keskustelu on edennyt niin, että tunnistettavia asioita on ollut riittävästi ja hän on vakuuttanut tunnistaneensa minut. Kuitenkin jälkeenpäin on joutunut huomaamaan ettei kohtaamista palstoilla tapahtunutkaan tai sitten pokka on pitänyt molemmilla.
Nyt en enää edes odota mitään, kunhan vaan lueskelen ja joskus kirjoitankin asioihin ja tilanteisiin, jotka tuntuvat itsellekin tutuilta ja ajankohtaisia.
:D
No sitähän juuri kirjoitin, että jos näin kävisi, että sinut täältä tunnistaisi, niin osaisi sitten toimia oikein ja sattuisi vielä olemaan se oikea kaivattu.
Sitten vaan pitäisi siirtyä todellisuuteen. :))
Toivottavasti näin tulee tapahtumaan sinun kohdalla.
No nyt kirjoitit asiaa.
Se minun hän on saanut aikaan sen. että on ollut pakko kirjoittaa tarinoita niistä tunteista ja fantasioista, ei tänne vaan muualle. Mutta taas jos on alkanut näyttää siltä, että ei olekaan mitään yhteistä edes ystävyyttä, niin se kyky kirjoittaa loppuu tai vähenee. Joskun on jopa tullut halu hävittä kaikki mitä on saanut aikaan. Onneksi on vielä tallessa.
:D
Hyvö, kirjoitat ja pohdit, mutta oikeasti, sinun syvälliset ajatuksesi ja kokemuksesi ja kaikki mahdollinen, menevät niin susille kuin voivat mennä. Tai sitten ei. Täällä joku w tai _sama_ vastaa sun ajatuksillesi, ja nekin vääriä.
Ihan sama. Mutta kuten totesit "jos joku toinen, aivan vieras, ajattelee omaa elämäänsä ja omia tunteitaan näiden tekstien pohjalta eri tavalla... Niin kai sekin on jo jotain. Kyllä sitä aina tarinoita maailmaan mahtuu."
Näin on, ja jotkut tarinat muutuvat todeksi ja ajatusella, siitä kiitos jos ei mistään muusta---
Toivottavasti se sinun ihminen saa joskus tuta sun rakauden ja kaiken muun....
Tuo on tuttua. Viime syksynä sitä jo tuntui siltä, että kaikki olisi ohitse, mutta se tyhjyys mikä siitä seurasi... Tunsin olevani jollain tapaa kuin pystyyn kuollut kelopuu, vaikka toisaalta juuri sitä olin myös toivonutkin: että ne tunteet vihdoinkin hiipuisivat.
Kunnes ne sitten palasivatkin muutaman kohtaamisen ja sattuman kautta takaisin, voimistuneina potenssiin 8. Nyt tälle kaikelle pystyy jo onneksi nauramaan aiempien tuskasteluiden sijaan.
Menisivätkö ne enemmän tai vähemmän susille, jos kirjoittaisin jonnekin pöytälaatikkoon? Lukolliseen päiväkirjaan?
Ja toisaalta olen huomannut, että mitä enemmän käsittelen näitä tunteita - no vaikka tässä - niin sitä helpompaa minun on toimia niiden mukaan tuolla muualla. Jos niitä yrittää pakolla vaimentaa ja vaieta, sitä syntyy vain eräänlainen tunnelukko, mutta jos ne myöntää ensin avoimesti itselleen (ja liudalle vieraita...), antaa se jonkinlaista rohkeutta. Niiden kanssa alkaa olemaan sujut ja hyväksymään sen, että maailmassa todellakin on yksi ihminen, joka ainoana saa sen tunteen aikaan, niin vahvana ja niin monella tasolla. Se ei ole helppoa. Se on toisaalta pelottavaakin, miten toisen seura on joskus kuin kohoaisi toiselle tasolle ja toiseen ulottuvuuteen ja miten sielunkumppanuus saa sanana aivan uuden merkityksen.
Huomenta vaan, Ajattelinkin tuota kirjoittamaani uudelleen -emme ole vääriä tai ei ainakaan tuo _sama_ ole, kaikella lienee tarkoituksensa. Tämän ketjun myötä mietin minäkin, mikä jossakin toisessa ihmisessä on se, joka tekee hänestä Hänet? Jotenkin niin erityisen, että alkaa pelkäämään enemmän kuin elämää mahdollista torjumista. Sepä se -jos toisesta tulee ilma jota hengittää...
Minusta on tullut näin sulkeutunut varmasti sen vuoksi, että olen koko elämäni pitänyt päiväkirjaa -lukinnut ajatukseni ja syvimmät tunteeni piiloon katseilta. Ja suurin rikos, jonka siskokulta teki, oli että hän mursi lukkoni ja retosteli sieluni kavereilleen ;( Mikähän niiden tarkoitus on? Siis päiväkirjojen. Eläköön nykyaika ja internetin keskustelupalstat!
Ja nyt kun kirjoittaa / kommentoi tänne, tämä lienee kuitenkin turvallisempaa, sillä ei täältä pysty ketään tunnistamaan. Ja jos pystyy voi tarvittaessa vetästä takaisin ja johdatella harhaan -että jos ei sitten kuitenkaan. Julmaa! ( Oma kokemukseni, älä sitten tee niin tälle sun ihmiselle. Mutta miksi tekisit -jos hän noin tärkeä sulle on. :))) )
Kaikella on usein joku tarkoitus, mutta sen ymmärtää vasta vuosien kuluttua. Ja onhan tämä tällainen vertaistukiryhmä, Anonyymit Kaipailijat.
Ja jos jäisin näistä kirjoituksistani "kiinni" hänelle, en kyllä kiistäisi mitään. Nauraisin vaan vapautuneesti, kun ei enää tarvitsisi puristaa sisintään pieneen nyrkkiin, enkä ole sellainen, että pystyisin valehtelemaan. Joko vaikenen tai kerron totuuden, ja valitettavasti usein vaikeneminen kertoo sen totuuden, jota ei pysty kieltämään. ;)
Ei kai sitä voi varmasti tunnistaa ilman nimiä. Ja vaikka laittaisikin tekstinsä täyteen pieniä vihjeitä, arvoituksia kuin valkeita kiviä polun varrelle metsään, niin sitä aina säilyy päässä terve epäilys.
Kerran näin yhdellä palstalla aika varman vihjeen, mutta siitä on jo aikaa ja kyseisessä keskustelussa (todellisessa elämässä, ei täällä) oli kuitenkin ollut pari muutakin mukana. Se tuskin oli sattumaa, mutta viesti poistettiin, koska sen sisältö ei oikeastaan mitenkään suoraan liittynyt palstan aiheeseen. Harmi. Oma elämäni on sen verran elokuvaa, että jos näillä palstoilla joku kaipaisi minua, saattaisi hän minun tuurillani olla kuitenkin joku muu kuin ketä itse kaipaan. C'est la vie.
Niinpä juuri, mitäpä siinä menettää, jos heittäisi asianomaisten nimet ketjuun. Säästyisi monta sydäntä, jotka täällä lueskelee.
Mikä estää laittamasta?
Kyseessä ei ole välttämättä pelko. Se ettei uskaltaisi. Nämä kuitenkin ovat julkisia palstoja ja jos nimet ovat yhtäänkään harvinaisia tai erikoisia, niin joku ulkopuolinen voi tunnistaa, vaikka kuitenkin on yhä kyse kahdenkeskisestä asiasta, eivätkä kaikki välttämättä aina ole kovinkaan hyväntahtoisia.
Se on hiukan ironista sanoa täällä asioitten ja tunteitten olevan kahdenkeskisiä, mutta anonymiteetti on kuin lämmin, suojaava huopa... Omassakaan tilanteessani en voi ajatella pelkästään omaa etuani, vaan on otettava huomioon myös muutamaan muun tunteet.
juurikin näin. kaikki ei todellakaan ole hyväntahtoisia täällä, ikävä juttu...
Kiitos muistutuksesta taas. Ei se ollut rakkautta, se oli inhoa ja puhdasta vihaa. :((
Tämä vaan ihan kommenttina, toteamuksena. Ei liity tähän.
Mä lähdenkin tästä lenkille, itken loppupäivän ja hankin ne mielialalääkkeet, menen hoitoon ja yritän elää.
Onpas keskustelu käynyt vilkaaana.
Varmaa täällä on vain se, että kaikki on epävarmaa.
Tuskin tuo 040211110204 on puhelinnumero ja w viittaa sanaan woman, sydämiä on nainen, joka haluaa olla hengessä mukana täysin rinnoin. Hyviä vihjeitä kaikki.
Mutta ... ei täällä voi sitä oikeaa löytää, vaikka tällaisen keskustelun lukeminen on mielenkiintoista ja auttaa jäsentelemään omiakin aatoksia ja väliin voi jotain vastatakin.
:D
et rupee itkemään, ja mitään mielialalääkkeitä tässä tarvita.....
...ja piti vielä lisätä, että otin tämän ketjun hyvin henkilökohtaisesti.
:´D
On kurjaa jos niin pääsee käymään. Kenenkään ei pitäisi vastata vihalla tai inholla, tai koskaan - koskaan - mennä puuttumaan kahden ihmisen välisiin asioihin.
Lääkkeet voivat auttaa ja helpottaa, mutta eivät paranna. Kannattaa satsata johonkin mielekkääseen tekemiseen, josta tulee onnistumisen oloa. Tsemppiä ja jaksamista! Itse kävelin melkoisen helvetin lävitse viime vuonna, mutta vaikka välillä kaikki vaikutti niin kurjalta, lopulliselta ja toivottomalta, niin tässä sitä yhä ollaan. Vahvempana kuin koskaan aiemmin.
Onhan tämä parhaillaan jo komeaa teatteria. :P Ja nautittavaa sellaista. Ja ei - nimimerkkini ei todellakaan ole puhelinnumero, se on päiväys ja päiväyksen peilikuva: 4. helmikuuta 2011 kun kirjoitin tuon ensimmäisen viestin. Mutta puhelinnumeroista puhuttaessa huomasin muuten kerran sellaisen seikan, että hänen numeronsa sisältää paitsi hänen syntymävuotensa niin myös minun. Se on aika hauska sattuma.
w---> sattuman varaisesti keksitty näppäimistön painallus, ei viittaa sanaan woman. Kuten sinäkin, seurailin ja kommentoin keskustelua. Minulla ei ole tekstin perusteella syytä olettaa että tässä olisi mitenkään kyse minusta :)
No ei varmaan niin, enkä minäkään ole kuvitellut kuuluvani aloittajan tuttavapiriin. Kunhan vaan juonenkäänteet oli tutunoloisia ja olisi sopinut minunkin maailmaani osittain. Tosin senkin tiedän, että kun halutaan julkisesti anunyymeinä käsitellä omia kysymyksiä, niin silloin tunnisteita voidaan laittaa vähän harhaanjohtavastikin.
Enpäs huomannut tuota, vähän nolottaa, tuo 040-alku lukitsi ajatukset väärään suuntaan l. puhelinnumeroon.
Jotain yhteensattumuksia löytyy helposti asiasta kuin asiasta. Minun puhelinnumerossani on tuo mainitsemasi ominaisuus tietyllä tavalla tulkittuna. Mutta siitä huolimatta en kuvittele olevani hän, se ei ole syy täällä roikkumiseen. Tässä vaan tuntee jotain yhtettä muihin kirjoittajiin, kun tietää, että ajatukset kohdistuvat samoihin asioihin hetkeksi ja samaan aikaan.
Ymmärtää ettei ole yksin omien ongelmiensa kanssa, vaan moni muu joutuu kamppailemaan samanlaisten kysymysten ja tunteiden kanssa...
Se olisikin vähän julmaa ja hölmöä, jos ne toisilleen oikeat ihmiset kirjoittelisivat täällä sitä tajuamatta, ja vaikka totuuden ilmitulo tätä kautta tuntuisikin hyvin helpottavalta, niin se ei muuta miksikään sitä seikkaa, että se todellinen kanssakäyminen on kuitenkin aina tuolla ulkona, kaukana palstoilta. Joskus keskusteluiden kautta saa vähän perspektiiviä asiaan ja uusia ajatuksia, sekä tuuletettua tunteita, mutta jos laskisi kaiken tämän varaan... Silloin jo sietääkin jäädä epätietoisuuteen.
Mainitsit että olet myös kirjoittanut tarinoita - oletko koskaan ajatellut antaa hänen lukea niitä? En tiedä miltä tuntuisi olla jonkun muusa, tai miltä tuntuisi tuijottaa omaa rakkaustarinaansa vaikka kirjakaupan hyllyltä - varsinkin jos ei ole ollut tietoinen osallisuudestaan siihen.
Jos joskus saavutan jonkinlaisen ystävyyssuhteen häneen, niin saa luettavaksi jos haluaa ja jos nyt sellainen tilanne syntyy, että voi ottaa asian esille. Se on ollut koko ajan mielessä. Yritän olla kirjoittamatta sellaista, jota en voisi hänelle antaa luettavaksi. Ja se voikin olla ainoa mitä voin antaa, koska meillä ei ole yhteistä tulevaisuutta ainakaan jos ajatellaan naisen ja miehen välistä suhdetta, näin se on nähtävä nyt :´)
Blogi olisi yksi vaihtoehto julkaista niitä mutta silloin joutuu muuttamaan nimiä, paikkoja jne. En oikein osaa kirjoittaa kuvitelluilla nimillä, vaan oikeilla nimillä.
No joo, tämä minun tapaukseni alkaa olla selvä, mutta muistelen sitä lämmöllä ja toivottavasti se luo hyvää pohjaa eteenpäin tuleviin ...
On surullista jos koet ettei teillä ole yhteistä tulevaisuutta sillä tapaa kuin toivoisit.
Olen toisaalta samassa tilanteessa ja kun tällä hetkellä tuntuu todennäköisimmältä se, että hän voi tarjota minulle vain ystävyyttään - niin riittääkö se, vai onko otettava etäisyyttä? Tuntuu vaikealta ajatella, että kukaan voisi saada samanlaisia tunteita aikaan tai koskettaa sielua samalla tapaa - ajatus, joka kuitenkin voi kumoutua kymmenen vuoden päästä. En usko ajatukseen yhdestä oikeasta: jokaisen kanssa natsaa aina eri tavalla ja eri syistä, ja joidenkin kanssa niin monella tavalla ettei oikein enää sormet ja varpaat riitä laskemaan. Pahimmassa tapauksessa päätyy elämässään etsimään toista samanlaista ja mut joutuvat kilpailemaan sen menneisyyden haamun kanssa.
Rakkaus on aina niin perkeleen vaikeaa ja vain siksi, että me itse teemme siitä sellaista.
Kiitos osanotosta suruun, kyllähän se minulle merkitsee tuntemattomankin kannustus.
Tässä nyt on sitä säätöä ollut eikä kehitystä ole tapahtunut vaikka mahdollisuuksia olis ollut. En oikeastaan surekaan, ymmärrän hänen tilanteensa, ja tyydyn osaani.
Kuullostaa tuokin aika kohtuuttomalta, että pitää ottaa etäisyyttä, jos ei ole edellytyksiä muuhun kuin ystävyyteen. Sitten ymmärtäisin, jos on ajauduttu tilanteeseen, että ollaan enemmän kuin "vain" ystäviä.
En pysty neuvomaan, koska tilanne ei ole minulle tuttu. Minun tapauksessani lisäetäisyys merkitsisi sitä, ettei olisi enää yhtään mitään yhteistä, ei edes nähtäisi.
Olemme saaneet pidettyä edes muodolliset suhteet, vaikka olenkin kuvitellut siihen sisältyneen vähän enemmän. Jos hän ajattelisi samoin minusta kuin sinä 040211110204 hänestä niin silloin haluaisin joskus kertoa kaikki taustat juurtajaksain, niin silloin ymmärtämystä voisi tulla paremmin.
Sitä se kyllä onkin - kohtuutonta, ja onhan sitä jo ainakin kerran yritetty ja huonolla tuloksella. Se on varmaan myös yksi syy siihen miksi status quo on säilynyt: ei ole ollut valmis tekemään päätöksiä puoleen ja toiseen, ja pelko toisen täydellisestä menettämisestä on painanut enemmän kuin heikko toivo edistymisestä.
Sen kyllä sanon oman kokemukseni perusteella, että kaikenlaiset lipsautukset ovat kyllä aika rehellisiä merkkejä siitä, että kulissien takana liikkuu enemmän ajatuksia ja tunteita kuin annetaan ilmi. Me ihmiset olemme niin hienovaraisia kokoonpanoja, että ei meidän teoissamme ole usein mitään järkeä. Pidämme kaukana heitä, jotka haluaisimme lähelle. Loukkaamme heitä, joista välitämme. Ja miksi? Ei siihen aina edes ole mitään hyvää, varmaa syytä. Toiset ovat herkkiä, toiset epävarmoja, pelokkaita, ylpeitäkin...
Miten hän sitten käyttätyy seurassasi? Hakeutuuko hän ylipäätään seuraasi? Itse ainakin olen usein ties minkä tekosyyn varjolla hänen seurassaan puhumassa tikusta asiaa ja saatan vaikuttaa välinpitämättömältä ja vain muodollisuuksista kiinni pitävältä, vaikka enemmänkin syy on päästä näkemään ja tarkistamaan, että on se vielä olemassa ja yhtenä kappaleenakin.
No en lähde analysoimaan omaa tarinaani enempää, tämä oli sinun aloituksesi, vaikka olishan se ehkä hyödyllistäkin kuulla kokemuksia...
Sen voin vielä kirjoittaa, että ne lipsautukset, joita oli, ovat loppuneet, koska hän on päättänyt ottaa etäisyyttä, yrittää unohtaa, mennä eteenpäin ja se onkin viisasta hänen kannaltaan.
Juuri nuo kysymykset joita esitit ovat niitä, joista voi jotain päätellä. Käyttäytyminen on erittäin hallittua, poikkeustapauksissa menee itsehallinta. Väittelyjä kuin naimisissa olevalla parilla, ehkä viime aikoina "hakeutunut enemmän seuraan" tai tulee lähelle, soittaa puheluja ja usein asiaakin, ajatus pätkii. Joskus koskettaakin tai tönäisee pilke silmäkulmassa. Mutta toisaalta ei itse pidä hänen lähellä olemisesta ja vielä vähemmän koskettamisesta.
Kuullostaa varmaan oudolta, mutta joudumme päivittäin toimimaan yhdessä.
Ei kuulosta yhtään oudolta, vähän tutultakin jopa, ja sanon että teet melkoisen virheen, jos annat asioitten jäädä tuolle asteelle. Hänhän ottaa enemmän kontaktia kuin minä! Itselläni kynnys koskettaa on paljon, paljon suurempi.
Mitä käyttäytymiseen tulee, niin itsehillintä pettää joskus kun joutuu tavallaan pitämään tunteita kurissa. On helpompaa olla näyttämättä sitä lämpöä, mutta sen rinnalla kulkee usein sellainen hermostuminen, varsinkin jos tuntuu siltä "ettei toinen tajua". Vaikuttaa siltä ettei hän itsekään ole oikein varma siitä mitä tuntee tai ei salli sitä itselleen. Mutta hermostuminen ja väittelyt... Kyllä siellä pinnan alla jotain kytee ja on helpompaa purkaa se ulos negatiivisesti kuin positiitivesti.
Asiat menevät eteenpäin kuin lastut veden pinnalla, tuuli vie minne vie.
Kukaan ei voi olla varma mistään, niin se on.
En tietoisesti jätä asioita tähän vaan yritän olla päästämättä yhtäkään mahdollisuutta valumaan hukkaan.
Oikea asenne. Carpe diem. :)
Minulle tuli täysin voimaton olo tästä ketjusta.
Oman "rakkaustarinani" läpikäyneenä tiedän nyt, mitä on normaali ihmissuhde. Sielunkumppani tai kaksoisliekki -ei nämä ole niin vaikeita asioita. Kaksi ihmistä omine tarpeineen. Kaikki haluavat rakastaa ja tulla rakastetuksi. Oikeassa elämässä vaikuttavat jokatapauksessa kaikki muut asiat paitsi rakkaus. Sosioekonomiset syyt, kulttuurilliset eroavaisuudet, siviilisääty, ikäero, ympäristö, uskonto, erot arvoissa ja ihanteissa, taloudellinen asema ja tilanne -kaikki. Seikkoja, jotka asettavat ne rajat rakkaudellekin. Siitä ne pelot tulevat -riittääkö yksin rakkaus?
Voimaton olo?
Se on totta, että ihmisten perimmäinen vietti on saada rakastaa ja tulla ennen kaikkea rakastetuksi, mutta parisuhde voi olla myös käytännön ratkaisu: yhteinen projekti. Se on aina myös kiinni siitä mille antaa painoarvoa. Jos tärkeintä on se mies/vaimo, perhe, koti, lapset... Omaisuus, kesämökki, vene, auto, niin silloin nuo ulkoiset seikat voivat painaa hyvin paljonkin ja ulkoisilla seikoilla tarkoitan juuri noita luettelemiasi asioita, jotka asettavat rajat rakkaudellekin.
Omasta kokemuksestani rakkaus ei tunne rajoja. Se ei katso ikää eikä aina sukupuoltakaan. Tietysti ympäristö voi asettaa paineita, mutta jos oikeasti rakastaa... niin silloin tahtoo voittaa nuo kaikki esteet. Etsiä sen keinon, jolla suhde voi onnistua. Jos antaa liikaa painoarvoa noille ulkoisille seikoille, kokee ne rajoina, niin silloin on vielä pitkä matka siihen, että tuntee itsensä hyvin voidakseen rakastaa. Tietysti oma näkökulmani voidaan ottaa romanttisena höpötyksenä, mutta kun elämässä kohtaa sellaisen ihmisen, jonka olemassaolo antaa kaikelle uuden merkityksen, jota ilman ei voi kokea elävänsä, niin kyllä silloin myös haluaa voittaa kaikki mahdolliset esteet. Mutta ilman samanlaista pohjaa ja lähtökohtaa sitä rakkautta ei myöskään voi olla. Jos näkemykset ja elämänarvot ovat liian erilaiset, niin onko silloin kyse rakkaudesta, vai jostain muusta - kuten intohimosta?
Voimaton siksi, koska rakkaus on näyttää olevan vain tuskaa :(.
Voitko rehellisesti sanoa, että millään noilla seikoilla ei ole merkitystä? Jos ajattelet tätä ihastustasi niin mikä lie ollut se seikka hänessä joka on saanut sinut tuntemaan noin?
Tuohan kuulostaa kirjoitettuna mahtavalta. Helppo yhtyä, jos sitä pääsee maistamaan. Että kaikki mitä elämässä tapahtuu, tekee sen vuoksi että tämä toinen on olemassa -yhteinen projekti, olla onnellisia yhdessä ja elää ihanaa elämää yhdessä.
Mitään happy end -ratkaisuja ei kuitenkaan ole, tai valmiita paketteja, tai tietä onneen, ja tuska on aina rakkauden toiset kasvot. Tietysti sitä on miettinyt, että kuinka realistiset mahdollisuudet minulla olisi parisuhteeseen hänen kanssaan. Jos odotukset elämältä ovat erilaiset: esimerkiksi jos toinen vaikka haluaa perheen ja kodin, toinen haluaa vielä katsella maailmaa ja seikkailla, muuttaa toiseen kaupunkiin tai maalle, niin asettaahan se haasteita, mutta kannattaako jo silloin luovuttaa, vai lähteä sittenkin etsimään kompromisseja? Jos rakastaa sitä kuitenkin on myös valmis antamaan, eikä vain ottamaan.
Ehkä sitä nuorempana oli valmiimpi tuomitsemaan suoralta kädeltä, eikä ajatellut että jokainen rakkaus ja jokainen tarina on erilainen. Ne saattavat kestää vuoden, kaksitoista tai koko loppuelämän, mutta ne on silti elettävä, alusta loppuun. Ei voi ajatella, että tässä on nyt elämäni rakkaus, jonka kanssa kaikki on niin auvoisen ihanaa iäti. Se on ihastuneen tai rakastuneen ajattelua, pilvilinnoja. Sittenkin kun rakastaa, näkee jo ne kaiki huonotkin puolet, mutta hyväksyy ne ja myös sopeutuu, koska ne hyvät puolet vain vievät - aina - voiton.
Ei sitä voi luetella ja määritellä mikä ihmisessä on se mystinen tekijä, joka saa toisen syttymään ja toisen sammumaan. Se vain on ja sen myös näkee, silmistä ja katseesta. Kaikki muu katoaa ja muuttuu toissijaiseksi silloin. Ei ole ikää, eikä oikein ulkomuotoakaan, ei ammattia, ei historiaa, ei pahoja tekoja tai ilkeitä sanoja, vaan on vain kaksi sielua, jotka tuntevat toisensa. Ovat läsnä. Siltä se parhaimmillaan tuntuu ja sitä haluaa avata itsensä täysin tälle toiselle. Ei ole tarvetta esittää, tai pelata pelejä, ja silloin kun kohtaa jonkun sellaisen, jonka edessä voi olla täysin oma itsensä, avoin ja antautua, niin eikö silloin myös halua pitää hänet lähellään, olla turvaamassa ja tehdä onnelliseksi? Ne parisuhteen muut ulkoiset merkit ovat sitten vain sen tunteen ilmentymiä toisella tapaa. Teot puhuvat aina enemmän tunteista kuin sanat.
Kiitos kaikille ketjun kirjoitajille - ne avartivat maailmaani. Mystisyyden kuvaus onnistunut - kuvasi rakkautta, jota toivoisi elämässä olevan - antamassa ja saamassa. Ei itsestään selvää- kipuiluakin.
Kyllä näistä palstoista apuakin on, eikä vain haittaa.
Joku pragmaatikko voisi ajatella, että rakkaus on kuin voirasia, josta voi kokeilla kuinka monelle leivälle riittää ja sitten kun se loppuu, niin hankitaan uusi. Romanttista? Itse ajattelisin rakkauden olevan henkistä pääomaa. Se pitää punnita, ja jos se on tarpeeksi arvokasta ja painavaa, eikä ensimmäisestä myrskystä leviä tuuleen, niin se tulee kattamaan kaikki riskit ja takaiskut, ja silti jää aina jotain taskunpohjalle tai parhaimmassa tapauksessa se pääoma kasvaa sellaista korkoa, ettei se koskaan katoa. Ehkä tämäkään ei ole kauhean lempeä ja kaunis kielikuva, eikä kukaan suhteen ja tunteen alkuhuumassa kykene tekemään sellaisia arvioita. Valinta tulee usein eteen vasta myöhemmin.
Mutta sellaista se on. Rakkaus. Aina vaivaamassa ihmisten mieliä ja vaikka itsellänikin teoria alkaa olla jo hallussa, niin käytäntö ontuu yhä pahasti. Mutta ehkä se onkin aina ollut humanistien helmasynti. ;)
Kiitos myös kaikille hyvistä vastauksista. En odottanut tälläistä ketjua ja keskustelua syntyvän niin vaatimattomasta aloituksesta, jonka kirjoitin ikävissäni.
http://www.youtube.com/watch?v=PipX3l1tEeU