Rv 31 meneillään ja en vieläkään osaa ajatella, että kohta se pieni on sylissä! Tavarat, vaatteet jne. on kaikki hankittuna, mutta vieläkin koko ajatus vauvasta tuntuu epätodelliselta. Toki ajattelen häntä joka päivä, mutta en vaan onnistu tekemään asiaa konkreettiseksi itselleni. Synnytys tuntuu edelleen kovin kaukaiselta, vaikka sehän voi alkaa jo melkein milloin vain.
En vaan TUNNE oikein mitään tätä vatsassani olevaa vauvaa kohtaan ja se huolestuttaa! Tunnen vain haikeutta siitä, että kahdenkeskinen aika miehen kanssa loppuu kohta. Mitä, jos en tunne vauvan synnyttykään mitään? Voiko niin käydä?
En vaan TUNNE oikein mitään tätä vatsassani olevaa vauvaa kohtaan ja se huolestuttaa! Tunnen vain haikeutta siitä, että kahdenkeskinen aika miehen kanssa loppuu kohta. Mitä, jos en tunne vauvan synnyttykään mitään? Voiko niin käydä?
Vastaukset 10
Vanhimmat
Kyllähän kaikenlaista voi käydä, mutta siitä ei kannata ottaa liikaa paineita että nykyinen olotilasi jotenkin suoraan ennustaisi mitä tunnet, kun lapsi on maailmassa.
Mullakin koko raskausaika oli tietyllä tavalla epätodellista ja osin ihan tietoisestikin koska halusin suojella itseäni siltä että jotain meneekin vikaan vielä viime metreillä, eikä meille tulekaan lasta. Vauvan tarvikkeitakin hankin ihan vasta viime viikkoina ennen synnytystä, osan jopa vasta lapsen synnyttyä.
Lapsen saamiseen liittyy kaikenlaisia uskomuksia, joista osa on suorastaan haitallisia. Esim. se että äidinrakkaus jotenkin tursuaisi jo raskausaikana naisesta ja "heti synnytyssalissa rakastin lasta enemmän kuin mitään ikinä". Itse ainakin olin lapsen synnyttyä ekat päivät vain täydellisen euforinen siitä, että synnytys sujui hyvin, lapsi on turvallisesti maailmassa ja itse kykenin toimimaan repeämistä huolimatta lähes normaalisti. Ajatus siitä että olin jonkun äiti oli lähinnä hämmentävä. Ja kuinka ihmeessä pärjäisin tuon pienen olennon kanssa kotona? (Kotiintulo se vasta olikin kokemus: seisoin eteisessä tuijottamassa peilistä itseäni ja kädessä roikkuvaa turvakaukaloa epäuskoisesti. Voi apua, me ollaan ihan kaksin. Mies oli töissä ja meidät kotiin kyydinnyt isäni oli lähtenyt.)
Ensimmäiset kuukaudet vauvan kanssa oli haasteellisia koska vauva ei ollut sieltä helpoimmasta päästä hoidettavana ja samalla mulle jysähti haikeus oman ajan ja tietyn vapauden lopullisesta menetyksestä, samoin kuin se todellisuus, ettei parisuhde ole enää ennallaan. Eli yhteisen ajan menetys ym. Kauhea syyllisyys miten voin tuntea näin! Melkein kuin katuisin koko lasta!!! Sitten luin artikkelin, jossa joku psykologi puhui viisaita lapsen syntymään liittyvän surutyön tärkeydestä. Eli vaikka tapahtuma on useimmiten iloinen, toivottu ja odotettu; surutyötäkin on luvassa. Samasta aiheesta löysin kohtalotoverien kirjoituksia täältä netistäkin, mikä helpotti oloa entisestään. Se että kaipaan jotain "entisestä elämästä", ei tarkoita etten voisi rakastaa lasta, olla ns. hyvä äiti jne.
Niin ja tuo rakkausasia. Mulla kävi alkukuukausina niin, että vain suoritin äitiyttä, tuntematta sen suurempia rakkauksia. Eli annoin vauvalle sitä mitä hän tarvitsi; puhtatta, ruokaa ja lämpöä. Tässäkin joku fiksumpi valisti minua: aika usein tunteet lasta kohtaan heräävätkin vasta sitten, kun yhdessäolosta tulee vastavuoroisempaa eli hymyjä ja "juttelua". Alussa vauva on vain hoivaa itkien vaativa käärö. Ei välttämättä kauhean suloista ja hellyyttävää. Ainakaan siinä vaiheessa kun univelkojen vuoksi meinaa nukkua seisaalleen ja muistuttaa ladon seinästä revittyä noin ulkoiselta olemukseltaan... :)
Sitten niitä hetkiä alkoi tulla; hetkiä jolloin katselin kyyneleet silmissä vauvan touhuja ja mietin kuinka ainutlaatuista tämä kaikki on. Kuinka voimakas oli hetkittäin pintaan tunkeva suojelunhalu tai ilo siitä, että saan kokea tämän. Jokainen uusi kehitysvaihe on saanut minut haikeana toteamaan "onko minun pieni jo noin iso". Paraikaa lopettelen imetystä lapsen ollessa hieman vajaan vuoden ikäinen ja tunnen siitäkin ihan valtavan suurta haikeutta, vaikka on ollut vaiheita jolloin koko imetys olisi saanut loppua siihen paikkaan. Jotkut imetyshetket on jääneet mieleen ihan mielettömän vahvoina ja positiivisina, niin kuin sekin elokuinen iltapäivä, jolloin verhon raosta paistava auringonsäde leikki vauvan hiuksissa ja yhtäkkiä hän väläyttää minulle leveimmän hymynsä ikinä... Olisko tämä kaikki rakkautta...kyllä varmaan ;)
Jonkun viisaan sanoin: äidiksi kasvaminen on kivulias tapahtuma vielä synnytyksen jälkeenkin ja tämän olen ottanut lohdullisena havaintona, en tuomiona. Negatiiviset tuntemukset, olotilat ja vaiheet eivät vesitä itse asiaa ja uskonpa että sen tulet sinäkin näkemään omalla kohdalla. Paljon onnea matkaan, sinulle ja miehellesi!
Ihanasti kirjoitettu tuo edellinen teksti. Olisi kiva kuulla lisää tälläisiä rehellisiä, realistisia kirjoituksia äitien ajatuksista. Tuntuu että usein kaunistellaan ja kuvataan vaan superonnelliseksi sitä vauva-arkea eikä uskalleta tunnustaa niitä negatiivisuuden tunteita ollenkaan, pelkona varmaan leimautua huonoksi äidiksi? Itsellä on myös samoja fiiliksiä kuin ap kirjoittajalla mutta luotan siihen että kyllä elämä kantaa, ennemmin tai myöhemmin sitä on oltava valmis :)
Isän ensimmäinen todellinen kontakti lapseen tulee vasta syntymän jälkeen, toisin kuin äidin. Itse pelkäsin samoja asioita kuin ap, mutta tilanne muuttui toiseksi pienen miehen tuhistessa sylissäni. Sen jälkeen taas arkikin palaa, iloineen ja suruineen - samoin kuin muussakin elämässä. Se on kuitenkin totta, että avioliiton luonne muuttuu. Suurin haaste on minun mielestäni toisaalta säilyttää ja toisaalta löytää parisuhde, jossa on mukana aina useampi kuin kaksi. Panostakaa siihen, mutta toki ottaen huomioon pienenkin ihmisen tarpeet.
lohduttavasti kirjoitettu, kiitos sinulle siitä. itse olen RV 32 ja miettinyt ihan samoja asioita.
Etenkin toi kohta missä olit eteisessä ensimmäistä kertaa yksin "oman onnen nojassa" vauvasi kanssa.
Voin siinä mielessä samaistua, että koin jotain samaa kun aikanaan haimme koiramme kotiin. Koiranpennun hankkiminen oli pitkän harkinnan ja etsinnän tulos. Sitten kun oltiin lähdössä kasvattajan luota tuoreen koiranpennun kanssa niin tunsin itseni melkein rikolliseksi, eläinrääkkääjäksi joka ei kuitenkaan jaksaisi hoitaa koiraa asiallisesti.
Hyvinhän se koiran hoito on sujunut, paljon kevyempää on ollut, kuin mihin olin kauhukuvissa varautunut. Pieni syyllisyys vaan auttaa hoitamaan velvollisuudet silloinkin kun ei niin paljoa huvittaisi.
Älä ota paineita, tilanne saattaa muuttua hyvin olennaisesti kohta tai lapsen syntymän jälkeen.
Kun odotin toista lastamme, ikäeroa heillä on runsaanlaisesti, tilanne oli tosi outo. Ensin innostuin raskaaksi tultuani, sitten rupesin jopa miettimään, että se vauvahan on ikäänkuin kilpailija vanhemmalla lapsemmelle. Ihan hullua, olin mustasukkainen vauvasta vanhemman lapsen puolesta. Näin unta, että yritin saada kiinni syntyvää lastamme, mutta aina hän karkasi.. Raskauden aikana en halunnut enää pitää sylissä sukulaisten pikkuisia, ajatus suorastaan inhotti. Kaikki oli siis siinä mielessä pielessä, ihan pelotti, että pystynkö ikinä rakastamaan tulokasta. Raskauden loppuvaiheilla tilanne vähän tasaantui ja kun lapsi syntyi, ei juolahtanut enää mieleenkään ettenkö pitäisi hänestä. Rakastuin vauvaan kuten eka kerrallakin. Ja sitä on jatkunut.. ja jatkunee. Lapsi on jo 13 vuotias :)
Joten anna itsellesi aikaa.. koko ajan valmistaudut tulevaan. Ei pidä kieltää itseltään negatiivisiakaan tunteita.
Oikein hyvää raskautta !
Vaikka en miehenä ole synnyttänyt,koska olen kokoajan raskaana ja norsunpoikanen on tulossa,koska kärsä jo näkyy,niin silti ollut tekemisissä tuon saman asian kanssa pariin otteeseen,ja aina se on muuttunut sitten kun se rääpäle on sylilssä.
Oma äitini ei koskaan rakastanut minua vaan haikaili aina vaan miestään. Äiti teki minut vain saadakseen miehen itselleen, mutta isäni avioliittoapa ei niin helpolla hajoitettukaan. Katkeruutensa äiti purki aina minuun.
Nykyisin, kolmikymppisenä kehäraakkina vihaan sekä itseäni, äitiäni, isääni että kaikkia muitakin ihmisiä ihan tasapuolisesti. Olen tehnyt jokusen väkivaltarikoksen, käyttänyt huumeita, särkenyt muutamia sydämiä. Mikään ei tunnu miltään.
Että toivotan onnea vaan sen ei-toivotun lapsen kanssa. Kannattais ehkä vähän ottaa vastuuta jo ennen kuin niitä lapsia alkaa tehtailemaan.
Että on tässä valtakunnassa outoa purukkaa, huh huh!
Esikoiseni on 2 v 8 kk, toinen lapsi on nyt 10 kk ja itse olen 40 v. Kun katson esikoista, niin minua vieläkin hämmentää ajatus siitä, että olen jonkun äiti. Etenkin sen esikoisen äiti. Joskus mietityttää, tuleeko esikoinen aina tuntumaan tältä, hämmentävältä. Hänhän on se joka oppii kaiken ensimmäisenä, ja se on hämmentävää. Tuo pieni ihminen. Pieni ihminen, joka on oma itsensä, olenko minä tehnyt hänet? Saanut aikaan tuollaisen pienen ihmeen? Joka puuhaa täysillä, juoksee, oppii, halaa, ja jonka ilmeet ovat kuin peiliin katsoisin. Ja toinen lapseni, joka tulee isänsä sukuun koska hänen ilmeensä ovat minulle vieraat. Miten ihana hänen hymynsä onkaan. Tätä eivät saa kaikki kokea. Miten kiitollinen olen, kun olen saanut aikaiseksi lapsia. Minunkaan lähelläni kaikki eivät ole tätä saaneet kokea, vaikka ovat niin kovin halunneet.
Ensimmäisessä raskaudessa minulla oli raskausverenpainetta, jota hoidettiin levolla. Kun se ei enää tehonnut, synnytystä ruvettiin käynnistämään heti kun se oli mahdollista. Melkein viikon tehtiin kaikki mitä tehtävissä voi olla. Kaikki konstit ja lääkkeet kokeiltiin. Ja minä kävelin itkien sairaalan mäkeä edes takaisin, täynnä pumpattuja hormoneita, minä joka olin ollut koko raskauden niin tasainen. Ja aina kun kävelin alaspäin mäkeä, ajattelin, tuolla päin on koti, nyt lähden kävelemään kotiin, sinne on matkaa jotain 55 kilometriä, tämä mukula syntyy takuulla ennen kuin pääsen sinne asti. Ja sitten kävelin takaisin ylös mäkeä, itkien. Ja mietin kävellessäni, että tämä lapsi on pakottanut minut kärsimään kaiken tämän. Opinko koskaan rakastamaan tätä lasta, jonka vuoksi olen kärsinyt tämän helvetin. Miten ikinä opin rakastamaan tätä lasta?
Ja sitten vihdoin, kun ei edes salissa saatu synnytystä kunnolla käyntiin, ja tulehdusarvot olivat nousseet niin sitten lähdettiin leikkaussaliin. Ääretön pettymys. Sektio. Kaiken sen jälkeen mitä olin kärsinyt. Sektio.
Ja kun esikoinen syntyi, niin hänet pukattiin viiden sentin päähän naamastani näytille. Ja arvatkaa mitä minä ajattelin. Jumankekka, ei mun laserleikatut silmät tarkenna noin lähelle! Enkä voi vetää päätäni kauemmas nähdäkseni kunnolla, tai ne lääkärit luulee etten mä edes halua tota tenavaa! Että sanoin sitten vaan että "mun vauva". Naurattaa, mutta niin se meni.
Ei sitä ensimmäistä varmaan osaa oikein kukaan odotusaikana vielä rakastaa. Ei sitä tiedä mitä on edessä, joten miten sitä osaisikaan rakastaa. Sitä osaa ajatella, haluta, valmistautua, muttei oikeasti rakastaa. Mutta rakkaus tulee kyllä. Ja sitten se rakkaus vaan kasvaa, ja sekin tuntuu käsittämättömältä. Miten jokin, joka tuntuu jo nyt valtavalta, voi vieläkin kasvaa?
Toisen lapsen kohdalla yritettiin myös kaikki mitä voitiin, mutta ei se synnytys suostunut tälläkään kertaa lähtemään kunnolla käyntiin, ja sen ensimmäisen sektion takia ei voitu kovin paljoa prässätä. Joten taas mentiin leikkaussaliin. Minä katkerana itkien. Sektio oli se mitä en halunnut. Olisin sen melkein viiden kilon vauvan vaikka poikittain rutistanut ulos, jos olisin pystynyt. Mutta en pystynyt. Henkinen toipuminen sektioista on ollut pitkä ja vaikea. Mutta kun kuuntelen työkaveriani, jolla on ollut parikymmentä vuotta sitten kaksi vaikeaa synnytystä, eikä hänellä ole saatu kaikkea korjatuksi, niin olenpa ainakin säästynyt noilta vaivoilta. Lohtu se on laihakin lohtu.
Minä katson lapsiani, miten he leikkivät yhdessä, miten isompi halaa pienempää, miten pienempi tarttuu vanhemman pitkiin hiuksiin, ja näen vielä kolmannen lapsen. Tuohon sekin mahtuu, lattialle pyörittelemään leluja, ja minun sydämeeni.