Olen seurustellut vuosia avomieheni kanssa. Hänestä on tullut käytännössä, muttei juridisesti, lasteni isä. (Biologinen isä ei ole omasta halustaan kuvioissa, mutta maksaa elarit.) Avomieheni myös osallistuu koko perheen menoihin, omasta tahdostaan. Itse en oikeastaan olisi alunperin edes suunnitellut yhteenmuuttoa, koska pelotti. Ollaan kuitenkin suunniteltu hänelle muuta huoltajuutta, jotta jotain oikeuksia kasvattamiinsa lapsiin olisi.
Raha-asiat sujuvat muuten hyvin, mutta mutta...
Muuttaessamme yhteen hän halusi pitää sijoitusasuntonsa, johon hällä on vielä jonkun verran velkaa, joten minä maksan asumisoikeusasuntomme velkaa nyt yksin. Mulla on kuitenkin niin pienet tulot, etten saa enempää asuntolainaa esim. omistusasuntoon ja mies ei halua luopua sijoitusasunnostaan, eikä ottaa lisää velkaa.
Järjestely sopii minulle muuten hyvin, paitsi että jos mies esim. kuolee, niin mulla ei ole varaa asua tässä kämpässä. Enkä saa edes leskeneläkettä, koska ei olla naimisissa!
Jaa miksi pohdin tällaisia karmeuksia? Siksi että miehen sairaus on ollut viime aikoina huonossa tasapainossa ja hän on oikeasti meinannut kuolla viimeisen vuoden aikana n. viisi kertaa. Silloin kun erosin lasteni isästä olin ollut niin naiivi, että yhtäkkiä jäin puille paljaille. Ja se erotuska päällä sitten menetin kaiken.
Ennenkaikkea pelkään että mieheni kuolee. Haluaisin että hän menee kanssani naimisiin. Siitä parinvuoden päästä olisi sitten edes se leskeneläke. Ollaan yhteistä elämää suunniteltu hamaan tappiin saakka, mutta hän ei suostu. Syytä ei kuulemma edes ole, ei vaan ole miettinyt eikä halua miettiä.
Hänellä ei ole biologisia lapsia. Jos hän kuolee, niin kaiketi hänen veljensä perii hänet? Vie puolet huonekaluistamme? Auton? Tämä veli, jonka kanssa hän ei ole edes väleissä. Josta hän aina puhuu että "sietäisi turpaansa saada". Uskokaa kun sanon, että ei ole kyse ahneudestani, en vaan pysty ymmärtämään minkä takia hän haluaa näin? Kyse on periaatteesta. Minä olen kuitenkin tehnyt järjestelyitä siltä varalta, että jos minulle sattuu jotain, niin hän ei menettäisi lapsiaan ja tämä kotimme jäisi heille jne.
Miehen ystävä kuoli juuri jokin aika sitten. Sekin kai nyt herkistää. Jos ollaan rakennettu hyvä elämä, niin samanlaisena se toki jatkuu oltiin naimisissa tai ei. Mutta pelko siitä että uusi sairaskohtaus tekee kaikesta helvettiä jo heti huomenna ei jätä rauhaan. Toisaalta ymmärrän senkin, ettei mieheni varmaan halua ajatella tällaisia. Mutta asia on ahdistanut minua jo useamman vuoden. Ei kai yksi paperinpala niin paha ole? Vai onko?
Raha-asiat sujuvat muuten hyvin, mutta mutta...
Muuttaessamme yhteen hän halusi pitää sijoitusasuntonsa, johon hällä on vielä jonkun verran velkaa, joten minä maksan asumisoikeusasuntomme velkaa nyt yksin. Mulla on kuitenkin niin pienet tulot, etten saa enempää asuntolainaa esim. omistusasuntoon ja mies ei halua luopua sijoitusasunnostaan, eikä ottaa lisää velkaa.
Järjestely sopii minulle muuten hyvin, paitsi että jos mies esim. kuolee, niin mulla ei ole varaa asua tässä kämpässä. Enkä saa edes leskeneläkettä, koska ei olla naimisissa!
Jaa miksi pohdin tällaisia karmeuksia? Siksi että miehen sairaus on ollut viime aikoina huonossa tasapainossa ja hän on oikeasti meinannut kuolla viimeisen vuoden aikana n. viisi kertaa. Silloin kun erosin lasteni isästä olin ollut niin naiivi, että yhtäkkiä jäin puille paljaille. Ja se erotuska päällä sitten menetin kaiken.
Ennenkaikkea pelkään että mieheni kuolee. Haluaisin että hän menee kanssani naimisiin. Siitä parinvuoden päästä olisi sitten edes se leskeneläke. Ollaan yhteistä elämää suunniteltu hamaan tappiin saakka, mutta hän ei suostu. Syytä ei kuulemma edes ole, ei vaan ole miettinyt eikä halua miettiä.
Hänellä ei ole biologisia lapsia. Jos hän kuolee, niin kaiketi hänen veljensä perii hänet? Vie puolet huonekaluistamme? Auton? Tämä veli, jonka kanssa hän ei ole edes väleissä. Josta hän aina puhuu että "sietäisi turpaansa saada". Uskokaa kun sanon, että ei ole kyse ahneudestani, en vaan pysty ymmärtämään minkä takia hän haluaa näin? Kyse on periaatteesta. Minä olen kuitenkin tehnyt järjestelyitä siltä varalta, että jos minulle sattuu jotain, niin hän ei menettäisi lapsiaan ja tämä kotimme jäisi heille jne.
Miehen ystävä kuoli juuri jokin aika sitten. Sekin kai nyt herkistää. Jos ollaan rakennettu hyvä elämä, niin samanlaisena se toki jatkuu oltiin naimisissa tai ei. Mutta pelko siitä että uusi sairaskohtaus tekee kaikesta helvettiä jo heti huomenna ei jätä rauhaan. Toisaalta ymmärrän senkin, ettei mieheni varmaan halua ajatella tällaisia. Mutta asia on ahdistanut minua jo useamman vuoden. Ei kai yksi paperinpala niin paha ole? Vai onko?
Vastaukset 8
Vanhimmat
No, kun se ei ole ollankaan varmaa, että han haluaisi kasvattaa sinun lapsesi yksin, jos sinulle tapahtuu jotain. Sitä paitsi biologisella isällä on siinä tapauksessa ensivastuu.
Perintöasioista taas. Perilliset perivät omat vanhempansa siis lapset. Puolisi voisi periä vain hallintaoikeuden, lopulta rahat kuitenkin menevät omaansukuun. Esisisijaisesti hänen vanhemmilleen ja toissijaisesti hänen sisaruksilleen ja heidän lapsilleen. Testamentti on jokaisen henk. koht. asia.
Eihän se olekaan koskaan varmaa haluaako hän. Pointti onkin siinä, että hän on nyt ilmaissut halunsa siihen ja minä olen toiminut sen mukaisesti. Päinvastoin kuin hän.
Tiedän ettei lasten perintöoikeutta voi ohittaa, mutta eivät he käytännössä peri ennen 18-vuotta. Olen yksinhuoltaja ja minulla on oikeus nimittää joku muu perintöni vartijaksi siihen asti, ja lastenisä ei tule sitä pestiä saamaan.
Sinun lapsesi perivät oman isänsä, sen biologisen. Lesken eläkkeessä on reikiä, pitää olla tietyn vanha, ja tietyn aikaa naimisissa ollut ja monta muuta muttaa...
Olen kyllä tietoinen leskeneläkkeen rei'istä. Sitä suuremmalla syyllä olisi viisainta hoitaa asia kuntoon.
Mitä tulee lapsiini, niin uskoisin että myös adoptio voisi olla tulevaisuudessa mahdollinen. Mies huolehtii heistä kuin omistaan. Senpä takia kummastuttaa tämä asia niin paljon.
Tarkoitus ei oikeastaan ollut puhua tapaukseni juridisista puolista, vaan lähinnä tästä tahtojen taistelusta. Kiitos kuitenkin vastanneille! :)
Ehä miestäsi pelottaa koko ajatus kuolevaisuudestaan, ja siksi hän ei paperiasioitakaan hoida.
Minun miehelläni on sama tilanne. puheissa on monesti luvannut hoitaa asian kuntoon, mutta käytännössä sitä ei tapahdu, enkä voi painostaa häntä siihen. Minkäs teet? Jokainen jättää jälkeensä mitä jättää ja kenelle haluaa. Jotkut eivät yksinkertaisesti pysty ajattelemaan jälkeensä jäävien tilannetta, kun se oma kuoleminen tulisi siinä konkreettisesti ajatuksiin.
Miksi et puhu miehen kanssa tästä ihan suoraan?Hän voi tehdä testamentin sinulle.Ja jäähän sulle se asumisoikeusmaksu, jonka saat ja jos mies kuolee niin vaihdat vaan pienempään asuntoon.Leskeneläke on muutama satanen muutaman kuukauden ajan eli ei sun taloustilannetta pelasta.Hän ei myökään ole vastuussa sun lapsista vaan niillä on sinut ja isä jotka loppukädessä vastuun kantavat.Kaikki me täällä kuollaan ja se on asia,mistä pitää voida puhua.
Miten niin leskeneläkettä maksetaan vain vähän aikaa? Päivitä tietosi!
Oon kyllä miehen kanssa yrittänyt asiasta moneen kertaan keskustella. En viitsi liikaakaan ahdistella, kun ei ole reilua sekään. Ehkä siitä syystä tänne avauduinkin, niin paine setviä asiaa vähän helpottaisi. :)
Lasteni biologinen isä on ikävä kyllä omasta tahdostaan jättäytynyt täysin pois kuvioista. Hänestä ei todennäköisesti tule olemaan lapsille enää "iloa". Toisaalta hyvä niin, koska nykyinen mieheni (olemme tavanneet vasta vuosia bioisän jo jättäydyttyä pois) on saanut rakentaa rauhassa (ja omasta tahdostaan) isäsuhteen lapsiini. Eivät kutsu häntä isäksi, mutta noin muuten ovat tässä vuosien varrella kasvaneet "hänen tytöikseen". Jos homma jatkuu samana, voisimme myös miettiä adoptiota. Jos mieheni haluaa. Hän on ollut upeasti mukana arjessa ja lasten elämässä, joten tuntuisi väärältä olla antamatta hänelle "oikeuksia" lapsiin. Toki lapsetkin alkavat olla jo sen verran isoja, että heitä on kuultava. No... se on sitten sen ajan murhe/ilo tai mikä lie. On myös mahdollista että kun perheemme on niin onnellinen, niin menetyksen pelko on siksikin niin kovin suuri.
Oon aika hyvin nyt päässyt ahdistuksestani asian suhteen ja keskittynyt enemmän nauttimaan mukavasta arjesta. Kiitos kaikille vastaajille!