Te, jotka olette kertoneet masennuksestanne jollekin läheiselle (kaverille, vanhemmille tms), miten he ottivat asian vastaan? Missä vaiheessa kerroitte? Kohteleeko ihmiset teitä erilailla?
Ihan omia kokemuksia haluaisin kuulla kun edessä on sama homma. Huomenna lääkäriin ja tiedän kyllä mitä sieltä tulee (toivottavasti tuleekin), kertomista olen siirtänyt eteenpäin ja eteenpäin mutta nyt on vaan pakko saada kerrottua. Ja siis tiedän, että tuo tiedon vastaanottaminen on ihan yksilöllistä. Jotain suuntaa antavaa olisi kuitenkin mukava kuulla, kiitos. :)
Ihan omia kokemuksia haluaisin kuulla kun edessä on sama homma. Huomenna lääkäriin ja tiedän kyllä mitä sieltä tulee (toivottavasti tuleekin), kertomista olen siirtänyt eteenpäin ja eteenpäin mutta nyt on vaan pakko saada kerrottua. Ja siis tiedän, että tuo tiedon vastaanottaminen on ihan yksilöllistä. Jotain suuntaa antavaa olisi kuitenkin mukava kuulla, kiitos. :)
Vastaukset 18
Vanhimmat
kertonu.On kuiteski niin,että väkisin välttelee muutamia tyyppejä.Semmosii,joilla "menee hyvin".Ne on aina kyselemässä,jos et tuu tai mee niitten mukaan,selitellä ei jaksa............
Ihan läheiset huomaa,et joku on pielessä,niille oon kertonu.Sitte joku aina kattoo oudosti,toinen sanoo,et ei kai sulla nyt oo masista,muutama (fiksu) suhtautuu hyvin.
Aina kunei voi tietää.Mä luulen,että siinä on "pelkoa" mukana,ikäänkuin sairaus tarttuis.Vertauksilla voi selittää, esim ,että kun sokeritaudissa ei elimistö tuota insuliinia tarpeex,niin nyt on aivokemiat huonossa jamassa.
Itse ei voi niitä säädellä.Lääkkeitä on(joskus on kokeiltava useitakin) ja niistä on hyvä tuki.
Aika parantaa paljon,mutta yleensä siihen ei riitä muutama viikko.
Tohtorit (parhaimmatkaan) ei voi tarkkaan tietää,on tietty himputin vaikee tehdä aivotestejä :)
Ne vaan kyselee ja yrittää sitä kautta havaita,missä mennään.Ikävää on se,ettei monet yleislääkärit osaa tarpeeksi tämmöstä.(typeriä juttuja niiltä kuulee joskus).
Mun elämässä on karsiutunu ihmisii pois,mutta toisii on tullu tilalle,aidompii !!
Kerro siis vaan,häpeän tunne haalistuu kun itte tuut tutuksi oman sairautes kanssa (se ei oo aina helppoo)
Olen 21 vuotias tyttönen. Itse olin pitkään ollut masentunut ja käynyt psykologilla pitkin syksyä. Lopulta psykologi ohjasi lääkärille, joka määräsi masennuslääkkeet ja sairasloman. Siitä sitten ajoin vanhempieni talolle ja kertosin sairaudestani. Äitini sanoi, että oli aavistellutkin jotain. Ilman sairaslomaa ja sen pakottamaa kertomisentarvetta (olishan ne ihmetelly, jos en enää olis töissä käyny) en olis varmaan vieläkään tunnustanut masennustani. Kertominen jännitti ja oli tuskallista, koska isäni ei usko psyykkeensairauksiin.
Ite en ois muuten kertonut, mut vanhemmat ihmetteli miks olin kännis keskel viikkoa ja huoneessa odotti lisää juomaa, sekä parikymmentä tyhjää pulloa/tölkkiä. Koneella olin kun alkoivat kysellä mun alkoholinjuonnista ja sitten meninki sänkyyn itkemään.. Äitihän sinne ensin tuli ja siinä kohtaa "murruin" ja Kerroin omasta tilanteesta. Isä varas lääkärille ajan seuraavana päivänä ja siitä tää hoito sitten lähti. Ensin pari viikkoa tk mielenterveyshoitajan luona ja sieltä mut pistettiin psykiatrin polille. Oho, täähän menee ohi aiheen jo.. -.-
Niin, vanhemmat kohtelee melko samallalailla. Ei ehkä enää niin paljon pistä "painetta" mun niskaan ja ymmärtää jos en saa jotain asiaa tehdyksi. Kahdelle kaverille olen kertonu, mut toisen oon vaan nähny sen jälkeen ja hän ei kohtele mua eri tavalla. Muuten en oliskaan kertonut kavereille mut ihmettelevät miks en enää oikeen liiku heijän kans, niin oli parempi kertoa.
Helpottaa aivan HELVETISTI kun ei tarvi salailla omaa tilannetta! Vaikka tuntuu vaikeelta kertoa ja se on vaikeeta (tiedän sen), niin olo muuttuu paremmaksi jo pelkästä vanhemmille kertomisesta. Paranemisia!
Ainiin, jos saat jonkun SSRI lääkityksen niin PYYDÄ RAUHOTTAVIA!!! Lääkkeen alussa kaikki tuntuu hetken menevän päin persettä ja tuut tod. näk. miettimään itsemurhaa (itse jopa suunittelin sitä melko tarkasti). Ite en sitä lääkkeen alkuvaiheita halu kokea ilman rauhottavia.!
Paranemisia!! :)
meni lääkärissä? Ootko saanut kerrottua jollekin läheiselle?
Kiitos vastauksista. Lääkäristä tuli juuri noita SSRI lääkkeitä, muttei ole ainakaan vielä näiden ensimmäisten päivien jälkeen vaikuttanu kyllä oikein mitenkään. Tämän hetkinen annos tosin on 10 mg ja ensi viikolla pitäisi suurentaa kaksinkertaiseksi eli saa nähdä. Hieman ollu vaan päänsärkyä ja jotenkin väsynyt ja outo olo, ei muuta. Sain yhdelle ihmiselle kerrottua asiasta, tosin en ihan niin kuin sitä etukäteen suunnittelin. Helpottavaahan se on, mutta nyt sitä miettii lähinnä koko ajan tapahtuuko tietyt asiat juuri sen takia. Tai siis, että jos tehdään jotain mukavaa, niin onko se vain mun takia. Ehkä se tästä lähtee, onneksi suunta kuitenkin on ylöspäin :)
Omalla kohdalla kertominen masennuksesta on saanut aikaan lähinnä positiivista, lähentänyt ihmissuhteitani. Nykyään mun on tosi helppo uusillekkin tuttavuuksille sanoo suoraan että olen sairaslomal pään takia jne, koska oon saanut lähinnä vaan hyvää vastaanottoa. Kukaan ei mua ole hylännyt viä noitten takia tai mitään, lähinnä vaan nykyään ihmissuhteet läheisempiä =) Noin mun kokemukset.
Olen kertonut, tosin alkuperäinen vaiva oli masennus ja diagnoosit sitten eläneet taudin mukana. Olen ottanut sen kannan että koko hommassa ei ole mitään salattavaa, jos joku alkaa aukomaan päätä tms. niin se on hänen oma murheensa.
mulla läheiset ei oo ottanut hyvin.
olen 19v ja asun nyt omassa asunnossa, mutta kun aikanaan nuorempana yritin kertoa vanhemmille, että oli paha olla, ne eivät ottaneet tosissaan. "kuuluu ikään, oon vaan laiska, miten voi olla masentunut kun onhan ihan hyvä perhe???" jne... Koulussa puhuin kuraattoreille ja sitten nuorisoterapiassa, sain kuulla samaa sieltä. että ei mulla ole oikeita ongelmia. sanoivat suoraan, että olen laiska ja siksi koulunkäynti ei onnistu. vaikka ennen masennuksen alkua olin aina hyvä oppilas. neuvoivat käymään lenkillä ja syömään vitamiineja ja ajattelemaan positiivisesti.
lopulta opin pitämään turpani tukossa.
paitsi kun muutin ekaa kertaa omilleni. en jaksanut opiskella, vaikka koulu oli mahtava ja olin saanut parin vuoden tauon jälkeen kavereita. menin terveyskeskukseen ja verikokeisiin, koska epäilin, että kyse olisi puutostilasta tai kilpirauhasviasta tai jostain.
no, mitään vikaa ei löytynyt. mutta lääkäri sanoi oireista, että kuulostaa masennukselta. tein sen testin ja tuloksena vaikea masennus. sain lääkityksen ja ajan terapeutille...
mutta jouduin opiskelujen loppumisen takai palaamaan vanhempien asunnolla. ja siellä eivät hyväksyneet masennustani edelleenkään. joten lopetin hoidot seinään ennen kuin lääkitys oli edes alkanut vaikuttaa.
nyt tuosta on päälle vuosi. olen täysi-ikäinen ja ennemin tapan itseni kuin muutan takaisin kotiin. olen lopettanut juuri TAAS koulun. väsymys ja ahdistus syynä. aion hakeutua hoitoon nyt. vanhemmilleni olen valehdellut, että kaikki on OK ja käyn koulua. toivoisin, että voisin vain katkaista kaikki yhteydet heihin. mutta luultavasti jossain vaiheessa joudun kertomaan.
ja tiedän että he eivät hyväksy ongelmiani vaan kokevat minut vain pettymyksenä ja häpäeänä.
että näinkin voi käydä.
perheeni on aivan normaali ja olemme aina olleet läheisiä. pidän vanhemmistani, mutta en pysty enää olemaan heidän tyttärensä. koska siihen hommaan en ole tarpeeksi hyvä ja vahva. vanhempani hyväksyvät, että muilla heidän tuntemillaan nuorilla on ongelmia, eli mistään mielisairauksien olemassaolon kieltämisestä ei ole kyse.
Kello on paljon, joten nyt laitan lyhyesti. Vanhempien ylpeys ei anna periksi myöntää, että heidän lapsellaan voisi olla masennusta. Vanhempiesi pitäisi laskeutua tavalla tai toisella sieltä ylpeyden tornista askel askeleelta alas maan tasalle. Nähdä sinun heidän lapsenaan ja tehdä parhaansa sinun hyväksi.
Masennuksesta toipuu, myös sinulla on kaikki edellytykset. Mutta omasta mielestä suurin syy on se, että ajatellaan onnen ja hyvän olon tulevan jostain itsensä ulkopuolelta, jota odottaa lähes kädet ojossa, tule minunkin luo. Suurin pettymys on siinä, että eihän se mistään tule, kun se on sinun sisimmässäsi, mutta ehkä "henki pihisten" elossa, mutta muuten pinnallisuuden nujertamana. Materialismi ja kaikki pinnallisuus ajaa sisimpämme johonkin pimeään nurkkaan, lähes kuin häpeämään. Siksi oma sisimpämme, omatuntomme pitäisi vapauttaa ulkoisten paineiden kahleista, antaa sen hengittää ja toteuttaa itseään.
Sillä ketä meidän tulisi rakastaa eniten, kuin omaa itseämme, kunhan se ei ole itsekästä. Olemmehan itsellemme lähin ihminen, niin läheinen, ettemme pysty sitä edes näkemään. Mielestäni siksi niin paljon on pahoinvointia, koska sitä haetaan kaikesta rahalla ostettavasta, mutta sisin ei ole lahjottavissa, sen paras ei ole ostettavissa. Se toivoo, että kääntäisimme katseemme sinne, kuuntelisimme sitä, vertaisimme itseämme vaikka lintuihin, puihin, luontoon yleensäkin. Ihminen on osa luontoa, samaa "materiaalia eli raaka-ainetta".
Tällä palstalla oli suositus Anthony de Mellon kirjasta Havahtuminen. Suosittelen sitä, ostin itselleni, hinta ei ole este, ei maksa juuri mitään, on pokkari. Itse olen lukenut vuosia sitten kirjaa "Löydä henkinen minäsi". Se kirja puhutteli minua todella paljon. Nämä kirjat on parasta, mistä voimme rikastuttaa mielemme hyvinvointia ja päästä sinuiksi itsemme kanssa.
Toivon sinulle luottamusta ja antoisaa tutustumismatkaa omaan itseesi!
kiitos vinkeistä. saatan katsastaa tuon kirjan.
on vaikeaa olla onnellinen sellaisena kuin on, kun kokoajan tulee viestiä ulkopuolelta, että se ei riitä. jos voisin jotenkin asua vaikka mökissä keskellä metsää ilman mitään kontaktia muuhun maailmaan, ehkä se helpottaisi. mutta ei maailmaa voi paeta.
Osta tuo kirja, sillä se avaa mielen ajattelemaan, mistä ihmisen mielialassa on kyse. Mitä kuulet ulkopuolelta, laske toisesta korvasta ulos, jos koet, että se ei ole rakentavaa. Ihmiset käyttäytyvät hyvin pinnallisesti, sinun tunteet on syvemmällä, kontaktit näin eivät voi kohdata toisiaan, menee ns. ohi ja siksi niitä ei kannata edes yrittää sisäistää.
Elämä on niin pinnallista, materialistista. Oletetaan, että se tuo onnen ja tyytyväisyyden elämään, mutta päinvastoin, se saa aikaan enemmän tyytymättömyyttä ja masennusta, koska joutuu toteamaan, että en olekaan onnellinen kuin hetken aikaa, kun sain sen ja tuon, jota olin niin tavoitellut ja haaveillut.
Onnellisuus on sinun sisälläsi, siellä se on, piilossa, ehkä alistettuna ja syrjäytettynä, mutta ehkä kituen elossa. Tuo kirja avaa totuuksia, sillä elämme pitkälle myös itsepetoksen kahleissa, emme salli itsellemme vapautta, kahleet tuntuu "turvalliselta", vaikka ne hiertää, sattuu ja masentaa. Vangit haluaa vapaaksi vankeudestaan, mutta vapaana ollessaan eivät tiedosta itseään, omaa parastaan, ajautuvat jälleen vankeuteen, "turvallisiin kahleisiin". Ihminen on omien asenteidensa kahleissa vankina. Yksin ei pysty juurikaan ymmärtämään, miten lukot on avattavissa. Kuitenkin avain on meissä itsessämme, itseämme rakastaen ja sisimpäämme tutustuen pystymme avaamaan kahleemme, jotka pidättelee mm. masennuksessa. Siispä matka omaanminään, sisimpään on mielenkiintoinen, avartava, mutta ehdoton. Ehdoistamme, kahleistamme meidän on pystyttävä luopumaan, se takaa onnentunteen, vapautuneisuuden ja hyvän olon, sinukaupat itsensä kanssa.
Toivon elämysrikasta tutustumismatkaa itseesi. Matka voi viedä aikaa, mutta se on sen arvoinen.
Kannattaa siellä hoidossa kertoa myös perhetilanteesta. Ne luultavasti tarjoutuu soittamaan sun vanhemmille, ja jos ei niin pyydät. Ammattilaisen puhelu ja sanat saa ihmisen kummasti huomaamaan ja kohtaamaan tosiasiat. Itse aikanaan (alaikäisenä) kävin osastohoidon aikana läpi myös perheintervention, joka kummasti lähensi välejämme.
Ajatuksena tietenkin olisi tavallaan aika hienoa tehdä itsemurha, siinäpähän sitten miettisivät sitä miten ovat kohdelleet - olen itsekin monesti ajatellut tätä. Mutta minulle on ollut aivan ihanaa, kun äitini lopulta ymmärsi asiat niinkuin ne ovat, ja nyt välimme ovat entistäkin lämpimämmät.
Ammatti-ihmisen puhe siis tehoaa kummasti!
töksäyttää suoraan mite asia on.. Mulle tosin sisarukset vittuilivat että pittää piilottaa kengännauhat ja sähköjohot etten itteni tapa, vaikkei ollu mitenkää itsetuhosia ominaisuuksia, ja niitten osalta on keljuilu loppunu ku jokkainen vuorollaan on sairastunu samaan paskaan..
ei masennukssesta kannata kertoa kenellekään paitsi hoitavalle lääkärille/terapeutille. Jos kerrot, saat ikuisen hullun leiman, joka vielä leviää kun ''ystäväsi'' puhuvat asioistasi eteenpäin. Kannat tuota hullun leimaa sitten vielä kun olet jo mahdollisesti toipunut masennuksesta.
"Jos kerrot, saat ikuisen hullun leiman, joka vielä leviää kun ''ystäväsi'' puhuvat asioistasi eteenpäin"
Ei masennusta enää pidetä minään hulluutena, eli ei kannata tuollaisella pelotella. Kynnys masennuksen hoitamiseen on onneksi madaltunut ja käsitteenä on yhtä hyväksytty kuin vaikka vatsahaava. Kun siitä puhutaan, siitä on myös helpompi toipua, koska apua pyritään hakemaan ajoissa ja moni pystyy myös itse työstämään tai terapioimaan itseään aivan vaikka hyvien ystävien ja läheisten kanssa keskustelemalla ja heidän tukemanaan.
Masennusta kun ei lääkitys paranna, voi kyllä helpottaa oireilua. Terapeuttikaan ei paranna, sillä sekin perustuu keskusteluun aroista asioista. Hyvät luottamukselliset ihmissuhteet voivat myös auttaa ja tukea masennuksesta toipumiseen. Myöskin vaihtoehtoishoidoilla on paljon masennuksesta toipumiseen auttavia vaikutuksia. Masennus on tavallaan "möykky" ihmisen kehossa, johon on tiivistynyt käsittelemätön tai useampi asia, jotka pitäisi saada purettua. Moni on päässyt masennuksesta eroon myös esim. rosen-terapialla eroon, akupunktiohoidoilla. Ei ne ainakaan pahenna sitä. Vaihtoehtoishoitoja on otettava säännöllisesti, ja k.o. terapeutti osaa kertoa, kuinka usein ja pitkään. Mutta voi olla, että ongelma paranee tuntuvasti nopeammin, mitä esim. terapiassa.
"Ei masennusta enää pidetä minään hulluutena, eli ei kannata tuollaisella pelotella. Kynnys masennuksen hoitamiseen on onneksi madaltunut ja käsitteenä on yhtä hyväksytty kuin vaikka vatsahaava."
En kyllä ole samaa mieltä tästä.
Toki masennusta ei enää pidetä ainakaan yleensä "hulluutena", kuten vaikka maanis-depressiivisyyttä. Mutta kyllä masennukseen liittyy paljon väärää tietoa. On todella yleistä, että ihmiset, jotka eivät asiasta mitään tiedä (eli enemmistö) vähättelevät masennusta. Helposti kuvitellaan, että masennus on tavallinen osa (etenkin nuorten) elämää. Ja sitten tulee niitä kommentteja tyyliin "ota itseäsi niskasta kiinni" ja "kaikilla välillä masentaa". Vatsahaavan näkee tähystämällä, masennusta ei ja ihmiset eivät usko jos eivät näe. Niin se vaan on.
Itse suosittelen puhumaan asiasta mahdollisimman harvoille. Ellei sitten halua kuunnella syyllistämistä joka pahentaa oloa entisestään....
tarkoitinkin nimenomaan sitä että psyykkisistä ongelmista kärsivä ihminen leimautuu yhä tänä päivänäkin helposti. Vaikka masennus onkin nykyään paljon esillä siihen liittyy vahva ''stigma''. Masennuksesta kärsivää pidetään heikkona, hauraana mieleltään, ''luonnevikaisena'', hullunakin.. Sehän on sitten ihmisen oma asia miten paljon psyykkisistä ongelmistaan haluaa muille avautua, mutta varautukaa siihen että leimautumista tulee tapahtumaan.
Ehkä joitain ei edes haittaa se että heitä pidetään heikkona ihmisenä. Itseäni se miehenä haittaisi. Tämä on ehkä myös sukupuolikysymys. Omasta masennuksestani olen siksi kertonut vain hyvin harvoille.
Ilmeisesti olen ihminen, jolle on helppo kertoa masennuksesta. Olen myöskin elänyt masentuneen ihmisen rinnalla tai läheisyydessä niin kauan, että en koe sitä minään hulluutena, jota pitäisi salata.
On eri asia, kun ihminen on psyykkisesti niin sairas, että ainoa paikka on mielisairaalan suljettu osasto, kyse on vakavammasta sairaudesta. En vähättele masennusta, mutta siitä ihmiset selviää ennemmin tai myöhemmin. Mutta jos kaiken sulkee sisäänsä, ei siitä myöskään ole helppoa vapautua. Puhuminen vapauttaa, on myös terapeuttista.
Itselleni on niin moni masentunut henkilö puhunut ongelmiaan. Olen ollut myös työpaikallani henkilö, jolle puhuttiin kaikki ongelmat ja joka pyrki löytämään k.o. henkilön kanssa ratkaisuja, tai neuvoi ainakin eri vaihtoehtoja saadakseen hoitoa. En kokenut yhtäkään ihmistä toivottomaksi, jota olisi pitänyt karttaa. Päinvastoin, minä tahdoin keskustella näiden henkilöiden kanssa. Joukkoon sisältyi niin alkoholisoituneita kuin mitä erilaisemmista psyykkisistä ongelmista kertovia.
Olen itsekin ollut syrjään vetäytyvä, alakuloinen. Mutta olennaisinta on, että henkilö itse tiedostaa, mikä hänet on ajanut masennukseen. Ratkaisu löytyy myös itsestään, miten siitä vapautuu. Harvempi kuitenkaan selviää syvästä masennuksesta ilman ammattiapua tai tukihenkilöä.
En ole alan ammatti-ihminen tippaakaan, mutta jokaisessa ihmisessä toivoisi löytyvän kykyä ymmärtää ihmisen mielialan vaihteluja ja tukea vaikeuksissa.