Pakko purkaa vähän tuntojaan ventovieraille, kun tämä asia ahdistaa...
Olen siis 23-vuotias nainen ja isännän kanssa on lapsiasiat alkaneet tulla ajankohtaisiksi. Nuorempana vannoin aina ettei minusta mitään mamia tule, mutta ajatukset ovat tosissaan muuttuneet viimeisen vuoden aikana ja varsinkin tuon miekkosen vauvakuumeen ansiosta. Sisarukseni ovat myös saaneet esikoisensa parin vuoden sisään, joten näiden vaavien kasvun seuraaminen on varmasti edesauttanut vaavikuumeeta.
Ongelmani kuitenkin on synnytyspelko. Minulla ei ole epäilystäkään, ettenkö selviäisi arjen pyörityksestä tai etteikö minusta olisi äipäksi eikä edes raskausaika tai taloudellinen tilanne mietitytä (toki nämäkin kaikki varmasti tulevat herättämään kysymyksiä). Mutta mietintämyssyn alla porisee parhaillaan ajatus siitä, mitä käy kun sen masuasukin tarvisi päästä ulos? Pelkään eniten sitä kipua, miten selviän siitä. Onko se yhtä piinaa tuntitolkulla (supistukset ym)? Jo pelkästään epiduraalin laittaminen kauhistuttaa minua, pakkohan sellaisen on tunnahtaa! Mutta en kyllä tahdo ilman kivunlievitystäkään synnyttää... Äitini on saanut minut ja sisarukseni leikkauksella (pieni lantio tms.), mutta sekään ei erityisemmin houkuttelisi.
Onko muita, keillä on ollut/on sama tilanne? Kenties joitain, jotka ovat synnyttäneet synnytyspelosta huolimatta? Kaikenlaiset (fiksut) vinkit yms. tervetulleita :)
Olen siis 23-vuotias nainen ja isännän kanssa on lapsiasiat alkaneet tulla ajankohtaisiksi. Nuorempana vannoin aina ettei minusta mitään mamia tule, mutta ajatukset ovat tosissaan muuttuneet viimeisen vuoden aikana ja varsinkin tuon miekkosen vauvakuumeen ansiosta. Sisarukseni ovat myös saaneet esikoisensa parin vuoden sisään, joten näiden vaavien kasvun seuraaminen on varmasti edesauttanut vaavikuumeeta.
Ongelmani kuitenkin on synnytyspelko. Minulla ei ole epäilystäkään, ettenkö selviäisi arjen pyörityksestä tai etteikö minusta olisi äipäksi eikä edes raskausaika tai taloudellinen tilanne mietitytä (toki nämäkin kaikki varmasti tulevat herättämään kysymyksiä). Mutta mietintämyssyn alla porisee parhaillaan ajatus siitä, mitä käy kun sen masuasukin tarvisi päästä ulos? Pelkään eniten sitä kipua, miten selviän siitä. Onko se yhtä piinaa tuntitolkulla (supistukset ym)? Jo pelkästään epiduraalin laittaminen kauhistuttaa minua, pakkohan sellaisen on tunnahtaa! Mutta en kyllä tahdo ilman kivunlievitystäkään synnyttää... Äitini on saanut minut ja sisarukseni leikkauksella (pieni lantio tms.), mutta sekään ei erityisemmin houkuttelisi.
Onko muita, keillä on ollut/on sama tilanne? Kenties joitain, jotka ovat synnyttäneet synnytyspelosta huolimatta? Kaikenlaiset (fiksut) vinkit yms. tervetulleita :)
Vastaukset 12
Vanhimmat
Joskus vuosia sitten erehdyin katsomaan synnytysvideon netistä.. tai osan siitä. HUH!! :D Minä kärsin myös synnytyspelosta, mutta en olisi sen takia valmis jäämään lapsettomaksi jos mahdollisuus lapsiin on olemassa. En oikeastaan ajattele koko asiaa vaan olen lykännyt kaikki negaatiot mietittäväksi vasta sitten kun aika alkaa olla käsillä. Katsotaan sitten kun ensin raskaudumme.. ;) Sekään kun ei valitettavasti ole aina niin yksinkertaista.
Uskon että synnytyksen aikana on jo niin valmis saamaan pikkuisen syliin, että kivut unohtuvat kyllä nopeasti. Ja toivon saavani kaikki mahdolliset kivunlievitykset!! Ehdottomasti kaikki. Mutta kyllähän se silti jännittää..
Mulla sama ongelma, tosin mulla on jo yks lapsi jonka kanssa synnytys oli tosi vaikea ja traumaattinen. Ja siitä pelko. Haluisin toisen lapsen jossain vaiheessa, mutta toi synnytys mietityttää. Vaikka tiedän, että jokainen synnytys on erilainen ja ei mullakaan välttämättä menisi seuraava synnytys niin huonosti kuin ensimmäinen.
Julma totuus vaan on se, että synnytykseen ei itse voi vaikuttaa ja sen mukana vaan on mentävä mitä tulee. Olishan se kiva etukäteen tietää, että kaikki menis hyvin ja kivuttomasti :) Silloin voisin synnyttää vaikka joka päivä. Toisaalta osaan ainakin tuon hirveän ja pieleen menneen synnytyken jälkeen asennoitua paremmin seuraavaa varten, ainakaan en odota mitään ihmeitä ja tiedostan sen, että mitä vain voi tapahtua. Että aina ei mee niinkun elokuvissa. Vaikka synnytys pelottaa, uskon kyllä pystyväni siihen vielä toistekin. Elättelen toivetta kuitenkin hyvin onnistuneesta ja nopeesta synnytyksestä ilman ylimääräsiä ongelmia ja häslinkiä. Toivottavasti saan joskus kokea sellaisen.
Mutta, jokatapauksessa, synnytyksestä kyllä selviää hengissä ja sairaalassa ollessa on osaavissa käsissä. Kivunlieivityksiä saa pyytämällä ja epiduraali varmasti on tosi hyvä kivulivitys, kunhan kunnolla tehoaa. Ja ihan totta, ne kivut kyllä unhotuu jälkeenpäin ja synnytys muutenkin. Tai siis ei se itse synnytys, mutta se mahdollinen tramaattisuus putoaa pois mielestä. Pelkopolit on myös keksitty ja kätilöiden kanssa kannattaa ehdottomasti jutella pelosta. Yleensä ne jotka ovat synnytystä pelänneet kuollakseen, huomaavatkin jälkeenpäin ettei se niin kauheeta ollutkaan. Jännä, minä en pelännyt ja lähdin avoimin mielin synnyttämään ja vastaan tulikin varmaan maailman kamalin synnytys :)
Lopputulos siitä synnytyksestä on kuitenkin niin ihana, että sen eteen tekee ihan mitä vaan. Ja jos mietis tota omaa synnytystä sillälailla, että jos ne pahimman ongelmat jättäisi siitä pois, ei se olisi ollut yhtään kauheeta. Normaalisti sujunut synnytys on varmasti hyvä kokemus ja siitä jää äidille hyvä mieli. Ja toisaalta, ihan hyvin se munkin synnytys lopulta meni, kaikki kuitenkin päättyi onnellisesti, lapsi ja minä selvittiin hengissä ja olen ite kyllä parantunut/palautunut hyvin. Ja synnytystä hoitaneet kätilöt/lääkärit olivat todella mukavia ja tsemppaavia, isoin kiitos kuuluu siitä heille, tekivät erinomaista työtä!
Mitä siinä sinun synnytyksessä tapahtui, kun se oli niin traumaattinen?
Synnyttäminen tuntuu siltä kuin vääntäis ihan valtavan kokosta torttua. Jos osaat kakata osaat myös synnyttää.
Itsellä oli kans traumaattinen kokemus ensimmäisen lapsen kanssa.
Tuntui koko ajan, että kuolen tähän. Tuntui ettei kätilöt(vaihtuivat muutaman kerran vuoron päätyttyä tms) kuunnelleet ja uskoneet kipujani todeksi. Ja aina kun työvuoro loppui kätilöltä minut laitettiin uudestaan kiinni tähän monitori laitteeseen, jotta nähdään sykkeet, joten en saanu kivulievitystä vaikka kivut olivat todella kovia (oksentelin koko aika, itkin koko aika, olin hysteerinen. Sattui niin kauheasti), kun vasta ihan ns. lopussa. Kokeilin ammeen ja ilokaasut, ei niistä mitään apua ollut minulle.
Sain spinaalipuudutuksen, mitä käsittääkseni ei anneta ensi synnyttäjille kovinkaan usein. Noh, olin auki, oisin saanut ponnistaa...
Miten kävikään: "mitä helvettiä mä tässä ponnistan,kun en tunne mitään" Eli spinaali vaikutti vielä, mutta ei siinä auttanut, kätilö käski ponnistamaan. Ei ollut hajuakaan mitä ponnistan tai mistä ponnistan, koska en mitään tuntenut.. Ensin ponnistelin jotakin aivan turhaan tunnin verran, imukupilla jouduttiinkin sitten auttamaan ja sekin oli tuskaa, tikkejä tuli niin paljon ettei kätilö edes laskenut. Joten ei jäänyt hyvä maku omasta synnytyksestä ollenkaan..
Tästä aikaa 4vuotta, mutta edelleen on tiukasti mielessä. Yleensä kätilöt tulevat imukuppisynnytyksen jälkeen myöhemmin keskustelemaan synnytyksestä, mutta en minä ole kenenkään kanssa asiasta keskustellut, en edes neuvolassa. Pakko myöntää, että jäi jotenkin "katkera" olo kätilöitä kohtaan tai sitten olin itse vain huonona ajankohtanan synnyttämässä.
Toinen lapsi on suunnitteilla, mutta pelko on todella kova juurikin synnnytystä kohtaan.
Tiedän myös monia kaveri äitejä, joilla ollut ihana ja helppo synnytys :) joten ei sitä voi tietää kuinka oma menee.
Itsellä sama tilanne, olemme jättäneet ehkäisyn pois ja nyt pelonsekaisin tuntein odotellaan, että milloin tärppää. Itseäni on helpottanut synnytysvideoiden katselu. Esim. Youtubesta löytyy todella monta melko graafistakin videota itse synnytystapahtumasta, jopa repeämistä ja muusta vähemmän mukavasta. Videoita katsellessa on tullut parempi olo kun tietää edes vähän, mitä voi olla odotettavissa.
Mulla sama ongelma. Eli mietin toista lasta, mutta synnytyspelko on niin kamala, etten tiedä uskallanko. Näen synnytyksestä painajaisia, välillä menetän asian takia yöunet tai se on heti ensimmäisenä aamulla mielessä, saatan itkeä asiaa tuntitolkulla ja olla ahdistunut ja masentaa. Olin tuossa jonkin aikaa sitten taas raskaana ja silloin pelko otti niin pahasti vallan, että vei ilon raskaudesta enkä meinannut jaksaa edes esikoisen kanssa kun masensi niin paljon. Tuntui vaan, että olen umpikujassa, kun on pakko pian taas synnyttää. Sekä alatiesynnytys, että sektio pelottaa. Mutta tuo raskaus meni sitten kesken ja vaikka keskenmeno oli rankka, niin tavallaan olen helpottunut, koska nyt ei ole synnytystä edessä... Ja nyt en uskalla enää hankkiutua raskaaksi, koska edellisessä raskaudessa pelko oli niin lamaannuttavaa. :( Pitäis eka päästä tästä pelosta eroon. Itekettää, kun ajattelen, että tämä pelko estää minua saamasta lisää lapsia.
Esikoisen synnytykseen menin hyvillä mielin, mutta lopulta päädyttiin kahden tunnin ponnistamisen ja epäonnistuneen imukuppiyrityksen jälkeen hätäsektioon, koska vauvan sydänäänet romahti. Itse kokemus ei sinällään ollut kamala, mutta siitä jäi pelko, kun tajusin, että vauvani olisi voinut kuolla ja huomasin ettei synnytys minulla onnistunut. En enää osaa luottaa siihen, että homma hoituu. Nyt vaan pelkään, että kaikki menee pieleen mahdollisessa tulevassa synnytyksessä. Kaikki riskit pelottaa. Kumpikin synnytystapa tuntuu ihan kamalalta ja liian riskialttiilta vaihtoehdolta...
Olet vasta 23-vuotta, eli ehdit kyllä, sinulla 17 vuotta aikaa. Ei sinun tarvitse lapsia tehdä vaikka siskosi ja kaverisi tekeekin. Kypsyttele asiaa ja tee vähän vanhempana. Voi olla, ettet ole valmis asiaan.
Minua pelottaa myös synnytys aivan tajuttomasti. Itse olen 22 vuotias, en vielä raskaana mutta kovasti yritetään. Pelottaa vaan niin piruna synnyttäminen ja mulla on muutenkin tosi matala kipukynnys. Pienikin kolahdus sattuu ihan helvetisti niin entä sitten kun joutuu puskemaan ihmisen ulos kehosta!!? Jotenki seki voi vaikuttaa että äitilleni on kaikki kolme lasta tullut keisarinleikkauksella(kaikki ollu väärinpäin!) Niin häneltäkään en voi kysellä että miltä se synnyttäminen tuntuu. Miehenikin on sijaisperheestä ja hänen sijaisäitinsä ei ole voinut saada lapsia ollenkaan.. Synnyttäneitä ystäviä minulla ei ole, ainakaan vielä. Jotenki salaa mielessäni toivon että toivottavasti saan lapsen leikkauksella eikä tarvitse tehdä alatiesynnytystä. Vaikka olenkin paljon lukenut että toisaalta alatiesynnytys on helpompi siinä tapauksessa että leikkauksesta paraneminen kestää kauemmin.. Onhan siinä jälkeenpäin sitten ne kivut. Silti se vaan pelottaa ihan kauheesti, mutta onhan tässä aikaa henkisesti valmistautua! Sattuu jo pelkkä ajatuskin, mutta silti haluan kovasti lapsen...
Hei, nyt pää kylmäksi ja muistetaan se, että pelko on suurimmaksi osaksi vain ja ainoastaan harkinnan tarjoamien apukeinojen käyttämättä jättämistä.
Eli kun pelottaa kovasti, pyrkikää hankkimaan apua. On niitä pelkopoliklinikoita olemassa. Ja vertaistukea. Aktiivista synnyttämistä. Hypnosynnytyskursseja. Googlettakaa! Ja hankkikaa etukäteen perustietoa siitä, miten synnytys etenee luonnollisesti ja mitä sen aikana tapahtuu, mitä synnytyslaitoksilla tehdään ennen ja jälkeen synnytyksen. Menkää synnytysvalmennuksiin ja keskustelkaa niitä vetävien henkilöiden kanssa tilaisuuden jälkeen, kysykää, mistä saatte apua.
Apua on saatavilla.
Yksi vähän pehmona ja sellaisena überluomusynnytyssivustona pidetty on bebes.info mutta sekin kannattaa lueskella läpi siltä kannalta, että sieltä saa hyvin tietoa, mitä synnytys on ja mitä sen aikana tapahtuu. Mutta älkää uskoko niitä "kehon omat endorfiinit auttavat kipuun", koska eivät ne nyt niin paljon auta, että niihin voisi luottaa ihminen, jota pelottaa muutenkin aivan helvetisti.
Pelko lisää kipuja. Jos voisitte päästä pelosta eroon ja kyetä luomaan synnytyskipuun erilaisen suhteen kuin muihin kipuihin, se voisi auttaa rentoutumisessa. Sillä on todella iso merkitys, että pystyisi siinä tilanteessa rentouttamaan oman kehonsa. Moni on todella hyötynyt synnytyslaulukursseista ja hypnosynnytyskursseista. Synnytyslaulu ei ole mitään oikeaa laulua, vaan ääntelyä, joka auttaa rentoutumaan ja hengittämään. Hypnosynnytyksessä ei ole kyse hypnoosista, vaan keskittymisen ja rentoutumisen harjoittelusta.
Kipulääkityksenkin kanssa kannattaa etukäteen miettiä, millä tavalla haluaa siihen lähteä - että kaikki mulle heti vai että pikkuhiljaa lisätään. Ja realistisesti tiedostaa se, että kun avautuminen on vasta tietyssä vaiheessa menossa ja supistuksia ei halua vahingossa hiljentää, ei ole mahdollista kovin aikaisessa vaiheessa antaa ihan kaikkia mahdollisia. Ja pitää tiedostaa, että joillakin kivun poistamiseen käytetyillä keinoilla voi olla sivuvaikutuksena juuri se, että supistelu hidastuu ja joudutaan voimistamaan sitä oksitosiinilääkityksellä - ja just tuo että ponnistaminen voi vaikeutua huomattavasti, kun ei tunne, mihin ponnistaa ja mitä.
Synnärille täytetään esitietolomake, johon saa esittää toivomuksiaan synnytystä kohtaan. Siihen kannattaa kertoa peloistaankin.
Ja hei, ei se teidän kroppa ole ennen synnytystä enää samassa tilassa kuin se normaalisti on. Se on ehtinyt raskausaikana muokkautua jo jonkin verran tilannetta varten. Synnytyksessä se muokkautuminen sitten jatkuu lisää.
Rohkeasti vaan ottamaan asioista selvää! Ei se tosiaan välttämättä ole huono kokemus olleskaan. Asian haltuun ottamisessa auttaa, kun tietää, mitä siellä tapahtuu ja mitä kaikkea voi tapahtua.
Olishan se hinoo jos se noin menis. 3 olen synnyttänyt ja aina niin nopeasti ettei ole ehtinyt antaa mitään kipulääkitystä kuin ilokaasua. Onhan sitä pelkopoleilla ym käyty ja hienot suunnitelmat etukäteen tehty, mutta kun ei ehdi e niin ei ehdi. Lisää haluaisin lapsia, mutta on sen verta tuoreessa muistissa se JÄRKYTTÄVÄ ponnistusvaiheen kipu, että empä tiada laittaa enää itseäni alttiiksi. Mun kahdallali synnytyset eivät ole mitenkään helpottaneet mitä useampi synnytys on ollut kyseessä, vaan pikemminkin pahentuneet. Turha joku 3 päivää synnytäneen on puhua että kyllähän sitä nopeasti mielellään synnyttäis, lyhyessä synnytyksessä intesiteetti on jotain ihan muuta ja kivut myös. Ja kipuhan on jokaiselle subjektiivinen kokemus, turha sitä on kenenkään alkaa vertailemaan, ja puhumaan että "ei toi vielä mitään, mutta mun kivut ja mun synnytys...."
Kipu synnytyksessä on lasten saamisessa ihan varmasti se vähäisin kipu, vaikkei vähäptöisin. Enemmän mietityttää se oletko yhtään tulkut ajatelleksi mitä kaikkea lapsi tuo? Ne kivut ei kestä tunteja ne kestää pahimmillaan elämäsi loppuun asti. Ihan terveenkin lapsen kanssa äidiksi tulo ei ole mikään läpihuutojuttu, lapsi rajoittaa elämääsi, enkä nyt tarkoita sitä negatiivisena asiana, vaan että yleensä se tulee yllätyksenä.
Äitinä oleminen on 24/7 juttu ja on valvottava, kuunneltava itkut, kestettävä sairastamiset oman sairastamisen ohessa, yöunet kortilla, aika kortilla, pitäis revetä joka suuntaan ja jokaisen tarpeisiin. Lasta kun ei voi palauttaa kun haluaa. Lapset kasvaa kasvaa ongelmatkin ja äitihän se on joka ne huolet sydämessään kantaa, puhaltaa pipiin ja kuuntelee.
Synnytys on pieni hetki sen kaiken rinnalla mitä lapsi/lapset tuo. Tuovat iloa ja onnea ja kun olet äidiksi tullut voit unohtaa hetkiseksi omat tarpeesi. Oletko valmis siihen?
Minä voisin synnyttää koko ajan ja olla raskaana jos jaksaisin venyä henkisesti kaikkien tarpeisiin.
Kyllä se lapsi sieltä täytyy ulos synnyttää, eikä mikään keino ole riskitön tai vaaraton täysin, jos helpointa tietä etsit, niin kasva vielä muutama vuosi.