Nyt erosta on jo useampi vuosi. Olimme yhdessä kauan. Ensin en tiennyt mikä häntä oikein vaivaa. Rakkaus oli hänelle häilyvä, muutamassa päivässä katoava tunne joka saattoi vaihtua äkilliseen välinpitämättömyyteen. Jätti ensimmäisen kerran jo parin vuoden seurustelun jälkeen. Heikon itsetunnon kourissa etsin syytä itsestäni ja jäin tukemaan sekä auttamaan. Vuosia kestänyt epävarmuus, tunteiden häilyvyys ja "mutta kun mua pelottaa" -puheet ovat nyt jälkeen jäänyttä elämää. Vasta nyt, uudessa suhteessa, olen alkanut ymmärtämään minkä painolastin olen saanut harteiltani. Nykyinen mies on vakaa, päättäväinen... normaali! Niin paljon saan voimavaroja siitä turvallisuuden tunteesta jotta voi ammentaa muutakin elämäänsä ongelmien sijaan.
Elämä maanisdepressiivisen kanssa on rankkaa. Anteeksi kun sanon näin, mutta jokaisen joka alkaa suhteeseen bipon kanssa tulisi tehdä tietoinen valinta - onko valmis joustamaan omista tarpeista ja turvallisuuden tunteesta, onko valmis luopumaan eliniän kestävästä suhteesta ja kestävän ydinperheen perustamisesta? Jos on valmis nauttimaan syvällisyydestä, luovuudesta ja romanttisista yllätyksistä sen hetken romahduksen hinnalla, jolloin kumppani vain paukauttaa ettei rakastakaan enää, ehkä se heidänlaisilleen käy. Mutta perusturvallisuutta haluaville, ne jotka haluavat keskittää paljon voimavaroja myös parisuhteen ulkopuoliseen elämään, bipo puolisona ei todellakaan tee onnelliseksi!
Elämä maanisdepressiivisen kanssa on rankkaa. Anteeksi kun sanon näin, mutta jokaisen joka alkaa suhteeseen bipon kanssa tulisi tehdä tietoinen valinta - onko valmis joustamaan omista tarpeista ja turvallisuuden tunteesta, onko valmis luopumaan eliniän kestävästä suhteesta ja kestävän ydinperheen perustamisesta? Jos on valmis nauttimaan syvällisyydestä, luovuudesta ja romanttisista yllätyksistä sen hetken romahduksen hinnalla, jolloin kumppani vain paukauttaa ettei rakastakaan enää, ehkä se heidänlaisilleen käy. Mutta perusturvallisuutta haluaville, ne jotka haluavat keskittää paljon voimavaroja myös parisuhteen ulkopuoliseen elämään, bipo puolisona ei todellakaan tee onnelliseksi!
Vastaukset 3
Vanhimmat
Täysin totta! Bipon kanssa suhteeseen alkava ottaa kovan riskin. Uskaltaisin kuitenkin väittää, että suurin osa ei oikeasti alussa ymmärrä, millaisen sairauden kanssa alkavat tekemisiin. Moni uskoo rakkauden ihmeitätekevään voimaan eikä välttämättä edes osaa pitää bipolaarisuutta kovin vakavana tautina. Joskus bipo näyttää pahat puolensa hyvinkin pian ja silloin suhteesta irrottautuminen on vielä kohtuullisen helppoa. Joskus taas tasaista aikaa voi mennä pitkäänkin ja shokki on sitäkin suurempi, kun bipo viimein vetää suhteen silivilivei vessasta alas ja sekoittaa siinä sivussa kumppanin ja mahdollisten lasten elämän.
käsikirjoituksen mukaan. Kyllä minä tiedän suhteita jotka on ovat sairaan kanssa kestäneet vuosikymmeniä. Ei se tietenkään helppoa ole - mutta kyllä minä voin teille kaikille auvoisen, maailmanloppuun kestävän, elämää suuremman rakkauden löytäneille paljastaa, että voi se elämä olla aika vaikeaa ihmisen kanssa, jolla tätä diagnoosia ei olekaan!
Ihan turha meitä on syyllistää kaikista rikkoutuneista avioliitoista... Onnellinen silti olen puolestasi "rikkinäiset vuodet" että olet päässyt harmoniseen ihmissuhteeseen. Sellaisesta aina itsekin olen haaveillut - kunnes huomasin että ihan kaikki ongelmat ovat vain minun ja sairauteni syytä.
Kuinkahan moni teistä esim. sitä on miettinyt että miksi nuoria jää aina vaan enemmän masennuksen takia eläkkeelle? Kuinkahan moni bipotapaus olisi puhjennut vasta paljon myöhemmin jos herkkiä ihmisiä vähänkään ymmärrettäisiin sen sijaan että paljolti hyväksikäytetään? Sairas maailma vaatimuksineen on liikaa meille tunteville ihmisille.
Tuntuu kuin olisin elänyt monin osin samaa elämää ap kanssa. Liian kauan yritin ennen kuin tajusin, että seuraava hajonneet olemme minä ja lapset, jos emme lähde.