Kotirauha, Marko Leino

Sanataiteen eri osa-alueilla seikkaillut Marko Leino palaa hetkeksi dekkarigenreen. Jos laajasti tulkitaan. Kotirauhan lähtökuvio on monesti käytetty, lähes klisee. Yrittäjällä menee huonosti, maailmantalous sakkaa ja kiinteistömarkkinat jäätyvät. Jopa omakotitaloja rakentelevan muutaman miehen firman bisnes on kaatumaisillaan. Valmiit, velalla rakennetut talot jää käsiin, työmiehille pitää antaa kenkää ja palkkojakin jää rästiin. Puhumattakaan pankin tai rautakaupan karhukirjeistä. Vaan kotonahan siitä ei puhuta ja vaimo pidetään pimennossa. Jääkaapin oveen lätkästään kuva omaan käyttön rakennettavasta omakotiunelmasta. Väistämättömän vetkuttelua ja salailua Leino ryydittää monipuolisella henkilögallerialla. Leinon huumori on mustaa vaikkakin vain hetkittäin hauskaa. Näen jo mielessäni kiinteistövälittäjä Koistista esittävän P Sveholmin valkokankaalla, posket tutisten. Elokuvahan on tulossa loppuvuodesta.
Paljon, turhan paljon mukaan on ahdettu kotitarvepsykologista jahkailua kuka kenestäkin tykkäsi pentuiässä. Hylkikö isukki, menestynyt yrittäjä, vai eikö ja ketä. Sankariyrittäjän sisäisiä pähkäilyitä ja painajaisia on epäuskottavuuteen asti. Mielenkiintoinen vastapari syntyy minäsankarin pikkuveljen, homopoliisin ja yrittäjän rouvan pikkuveljen, Ruotsissa majailleen moottoripyöräjengin perintäexpertin kohtaamisesta ja yhteisistä projekteista.
Murheen puolelle asiat tietennii kääntyy eikä ruumiiltakaan vältytä.
Leinon kieli laulaa ja tarina kulkee kyllä kuvallisesti. Suuri teema, jos sitä on, lienee kysymys saako kerran kaatunut yrittää uudelleen ja miten on mahdollista selvitä valheelle rakennetun pyramidin lopulta sortuessa.
Loppuratkaisu kyllä lässähtää 50-luvun suomifilmimäisessä töksäyksessään.
Vaan kylmaarvissiin Aleksi Mäkelä tästä sujuvan leffan rakentaa, aineksia on kyllin.